VI.
"Mutta ma laulelen murheistani…"
Haassa kalkkuvat karjan kellot, tyyni Roinehen ranta on, loitolla lentävän joutsenen siivet kultaa sätehet auringon. Kevään tuulonen — — —.
— Voi, jospa pappa tietäisi, miten on vaikeata laulaa ilman säestystä!
— Mutta, lapsi, tiedäthän sillä valmistavan iloa ukolle ja minulle.
— No, minä jatkan, mamma rakas.
Kevään tuulonen huminoipi, päivä se tuhlaa paistettaan, mutta ma laulelen murheistani Roineen rannalla yksin vaan.
Ja sitten hän lauloi vielä kolmannenkin säkeistön, ja ukko istui kyyneleet silmissä, ja mamma silitti hänen hienoa, pehmyttä poskeaan. Tuo soma olento, jolla oli niin mahdottoman sivistynyt käytöstapa, kuten ukko Alm sanoi, oli heidän pikku Gerdansa, joka ennen oli ajanut takaa kanoja ja saanut karviaismarjapensaasta suuria naarmuja käsiinsä.
He istuivat pienellä yläparvekkeella, ja laulun säveleet kaikuivat kauniisti illan hiljaisuudessa. Se oli hyvin ihanaa herra Hammarinkin mielestä, joka seisoi tallin oveen nojautuneena.
— Kas, joko herra Hammar on lopettanut työnsä? sanoi Emma Bredin, joka oli hakemassa lastuja kahvipannun alle.
— Johan minä olen…
— Niin, niinpä kai, kun on kotona iltakonsertti. Joskus hän antaa matinénkin, tai miksi ne sitä kutsuvat, kun ne kirkuvat aamupäivällä. Gerda neiti on oiva herätyskello.
— Emma neiti parka, ettekö te saa aamulla nukkua rauhassa?
— Saanhan sentään — niin paljon kuin minulla on varaa maata. Tällaisen tytön, jolla ei ole "lahjoja", täytyy olla varahin ylhäällä ja katsoa, mitä hän yksinkertaisilla käsillään voi saada aikaan.
Jos tietäisi aurinko kulta, mikä syöntäni painostaa, sen sätehet himmentyisi, ja se laskisi vaarojen taa…
Niin kuuluivat säveleet jälleen. Vanha Alm sai mielilaulunsa lauletuksi toiseen kertaan.
Karl Hammarille oli avautunut uusi maailma. Hän ei muistanut tarkkaan, montako kuormallista oli tullut heiniä, vaan noin 22 kuormallista niitä suunnilleen lienee ollut. Mutta sen hän muisti hyvin, että neiti Gerda oli ajanut niistä neljä, ja että eräänä päivänä, kun ilma oli näyttänyt uhkaavalta, ja ukko Alm oli kömpinyt niitylle auttamaan Bollaa heinien haasioittamisessa, oli tytön tyllerö tullut mukaan, kiikkunut ukon käsivarsilla ja nauranut ja rupatellut sekä alkanut myöskin pöyhiä heiniä vanhalla, kaksipiikkisellä haravalla. Joskus istui hän heinäkasalla lukien jotain kirjaa, ja kerran hän oli Bollan sijasta tullut tuomaan hänelle ruokaa.
Tällöin täytyi ottaa kädet pois nutun taskuista, niin ruskeat ja känsäiset kuin ne olivatkin, ja niiden täytyi hoidella veistä ja haarukkaa aivan tytön silmien edessä, vaan tämä ei näkynyt panevan niihin mitään erikoista huomiota; joskus hän vain ääneensä ihmetteli niiden voimaa.
Gerda neiti näytti pitävän itseään häntä paljon vanhempana ja hänestä oli Hammar vain suuri, voimakas, kelpo ja hauska poika, ehkä jonkun verran karkeatekoinen — vaan miten hän muuten jaksaisikaan alinomaa raataa Hammarbon alueilla. Todellisuudessa oli Gerda 22 ja Hammar 29 vuotias, vaan edellinen oli nähnyt enemmän maailmaa ja enemmän ihmisiä, ja nainenhan kehittyy nopeammin kuin mies.
Toisena sunnuntaina Hammarbon farmiin saapumisensa jälkeen meni hän muiden mukana "linnaan", otti siellä osaa leikkeihin, pistäysi lukusalissa ja itse neitsyt Malininkin osastossa, kuunteli pastorska Strömbomin kertomusta "herra Brandmarkin mieltäkiinnittävistä elämänvaiheista" ja ennen kaikkea hän sai tehdä tuttavuutta hänen Lydiansa kanssa, joka kietoi käsivartensa hänen vyötäisilleen, katsoi häntä syvälle silmiin ja kuiskasi:
— Oi, miten hauskaa on täällä näiden merkillisten, melkein luonnon tilassa olevien ihmisten keskuudessa tavata vertaisensa henkilö, jonka kanssa voi vaihtaa ajatuksia.
— Täällä on hauskaa!
— Todellakin täällä oleskelu on enemmän kuin mielenkiintoista! Minkä vaikutuksen neiti on saanut herra Brandmarkin suuresta sielusta?
— Oh, te aivan pelästytätte minut! Minusta hän on hyvä poika; me juttelemme vain vähän musiikista; hän on vanha kvartettilaulaja.
— Mefistotyyppi hän joka tapauksessa on, sitä ei voida kieltää. Minä kysyin häneltä eräänä päivänä, aikooko hän viettää täällä koko elämänsä. Tiedättekö, mitä hän vastasi?
— No?
— Hän virkkoi: "Sitä ei voi niin varmuudella tietää". Ja sitten hän katsoi minuun kovin kummallisesti. Joku toinen olisi vastannut: "Aion", tai: "En ole sitä vielä päättänyt", tai: "Ellei mitään parempaa ilmesty tarjolle". Vaan tuo oikullinen vastaus: "Sitä ei voi niin varmuudella tietää", se leikkaa minun korviani yöllä ja päivällä. Muuan, jonka hän varmasti on päättänyt panna pauloihinsa, on pikku rouva Johansson, entinen koulunopettajatar, tiedättehän. Hän tarjosi herra Brandmarkille äsken karviaismarjoja.
— No, mutta eihän se ollut vaarallista!
— Voi, Gerda — saanhan kutsua teitä nimeltä? — me emme ymmärrä oikein hänen sulettua luonnettaan. Varokaa, varokaa!
Tällä aikaa istui heidän keskustelunsa esine tavallisella tuolillaan lukusalissa, söi karviaismarjoja ja tuumiskeli, mistä ihmeestä hän saisi itselleen niin paljon rahaa, että voisi ostaa sian.
Eteisessä kalkutti neitsyt Malin soittokelloa kaikin voimin.
— Suuri Jumala, tuli on irti, ja minun huivini on siellä sisällä!
Mamma, mamma, huusi neiti Strömbom.
Vaan rouva Johansson selitti, että tarkotus oli kutsua kaikki kokoon "kuuntelemaan esitelmää ja keskustelemaan".
Neiti Lydia rauhoittui heti.
— Voi, miten hauskaa! Herra Brandmark varmaankin pitää esitelmän jostain suuresta runoilijastamme?
— Ei, herra Hammar vain juttelee vähän lehmistä.
Pienen pöydän takana salissa seisoi herra Hammar ja pyysi koruttomasti anteeksi, että hän, jolla ei ollut enempää käytännöllistä kokemusta kuin ammattitovereillaan, rohkeni pitää heille esitelmän kotieläinten hoidosta; vaan hän oli lukenut muutamia sitä alaa koskettelevia kansantajuisia teoksia, joita toverit luultavasti eivät tunteneet, ja niiden, sekä oman pienen kokemuksensa perusteella aikoi hän nyt esittää eräitä näkökohtia.
Esitys teki hyvän vaikutuksen, ja kun sitä seurasi keskustelu käytännöllisistä kysymyksistä, toi jokainen innokkaasti esiin kaiken, mitä tiesi. Naisista alkoi keskustelu kuitenkin käydä kuivaksi, kunnes muuan vanha, Tukholmasta saapunut reviisori, joka asusti herrasväki Lindqvistin luona, pyysi kysyä, missä osassa Ruotsia kasvoi parhaita maltaita; hän oli kerran joutunut siitä kysymyksestä kiistaan erään hovikapellin viulunsoittajan kanssa.
Arvoteltiin ensin yhtä ja toista, kunnes Hammar kohteliaasti ja vaatimattomasti selitti, että maltaiden kasvu riippuu kokonaan niiden hoidosta.
— Me olimme siis molemmat väärässä, huudahti reviisori. Minä sanoin, että parhaat maltaat kasvavat Skånessa, ja hän taas väitti, että Länsigötlannissa, sillä hän oli kerran saanut Boråssa vallan erinomaista olutta.
Senjälkeen lauloi kvartetti, jonka Brandmark suurella vaivalla oli saanut kokoon. Ja aina iloinen siirtolan jäsen Jakobson, entinen lääketieteen ylioppilas, joka oli neljä vuotta "tuuminut" suorittaa medikofilia, vaan jonka hän lopulta huomasi liian vaikeaksi, lausui "Döbeln Juuttaalla" sekä Nybomin "Niagaran".
— Ai hyvä Jumala, miten hän lausui hyvin! Kuulehan, Emma, eikö pappa voisi joskus kutsua häntä meille, kuiskuttelivat sekä Anna että Fanny Bredin, jotka eivät laiminlyöneet yhtenäkään sunnuntaina saapua "linnaan", milloin siellä vaan luvattiin jotain erikoista.
Vielä kauan kuului kastanjain alta iloisia ääniä, mutta puutarhan syrjässä istui yksinään kyttyräselkäinen Hanna Falk ja itki. Kaikki olivat häntä kohtaan kilttejä ja ystävällisiä ja hänet vietiin mukaan leikkeihin. Vaan kun hän äsken oli huomannut erään vissin harmaan käsivarren kiertyvän erään tytön vyötäisten ympärille, tytön, jolla oli suora selkä ja jonka rinta ei ollut sisäänpäin painunut, tuntui se hänestä entistä katkerammalta, ettei Anna Falk koskaan saa tilaisuutta jättää pientä kamariaan ja muuttaa jonkun farmarin emännäksi.
Kotiinlähtö näistä sunnuntai-illatsuista oli yhtä jännittävä kuin kotiljongi jossain hienon maailman tanssiaisissa. Tytöt seisoskelivat välinpitämättömän näköisinä, mutta itse asiassa he odottelivat pamppailevin sydämin, kuka kutsuisi kunkin ajopeleihinsä. Yleensä oli siirtolassa hyvin vähän naisia, ja he asetettiin tavallisesti kaikki vaunuihin, ellei joku heistä asunut aivan lähellä, tai pitänyt hauskempana jäädä jonkun seurassa kävelemään. Mutta ensin annettiin paikat vanhemmalle väelle, ja tyttöjä oli tällä kertaa tavallista enemmän, ja — ajopelit olivat tietysti kaikki yhtä hyviä, vaan ajajat eivät. Vanha Anders seisoi pitelemässä hevosia ja murahti toverilleen Svenille:
— On se sentään merkillistä, että noista herraspojista sittenkin tuli ihmisiä. Katsos, nyt ne osaavat jo rasvata pyörätkin ja ymmärtävät hoitaa elukoitaan säällisesti!
Myöskin Brandmarkilla oli hevonen. Ilta oli jo hämärä, ja ilma ei näyttänyt oikein lupaavalta. Tyytyväisenä hän katseli erään toverinsa ottavan kärryillensä pastorskan ja neiti Strömbomin, sekä Bredinin tyttöjen ihastusta, kun "tohtori" Jakobson, joka neljä vuotta oli "tuuminut" suorittaa medikofilia, otti heidät kaikki rattailleen. Kun Lova joka tapauksessa oli poissa, olivat Brandmarkille kaikki tytöt samanarvoiset, ja hän kysyi:
— Onko neitsyt Malin nähnyt Hanna Falkia?
Vanha Malin juoksi puutarhaan, nosti molemmat kädet kupeilleen ja huusi niin että silmänsä pullistuivat kuin kummipallot:
— Hanna, Hanna! Tule pian! Sinä saat ajaa Brandmarkin kärryillä.
Montaa sanaa eivät nuo kaksi matkalla vaihtaneet. Hannan laihat, kärsivät kasvot näytti kuuvalossa tavallista kalpeimmilta. Brandmark katsoi häneen osaaottavasti ja sanoi:
— Neiti Hanna ja minä olemme luultavasti leikkineet tänä iltana kaikkein vähemmin.
Hanna vain silmäsi häneen. Hän oli mies, ja voimakas ja suoraselkäinen, eikä kuitenkaan iloinen. Se oli merkillistä.
Huvilan ohi, mäkiä ylös ja mäkiä alas veti Hammarbon hevonen kuormaansa. Setä Alm ajoi, ja molemmat nuoret istuivat ahtaalla takaistuimella. Ensi kerran ei Hammar ollut oikein tyytyväinen siihen, että hän asui niin lähellä "linnaa". Hän tunsi pienen käsivarren koskettavan omaansa ja lämpimän hengityksen hyväilevän kasvojansa. Hän olisi tahtonut ajaa niin kovaa kuin hevonen vaan olisi jaksanut, ajaa läpi metsien ja laaksojen aina sinne saakka, missä kukaan ei koskaan ole nähnyt hienokätistä miestä, eikä kuullut puhuttavankaan musiikki-akatemiasta. — Vaan nyt hän sai luvan pitää hieman keskustelua vireillä.
— Mitä neiti nyt ajattelee niin vakavana?
— Hammarbon nuorta patruunia.
— Minuako? Kuinka ihmeessä…
— Minussa on herännyt suuri kunnioitus teitä kohtaan. Täällä kotona te olette minusta vain suuri, kiltti poika — älkää vaan suuttuko minulle! — mutta "linnassa" kohositte te minun silmissäni monta tuumaa. Kaikki kysyivät teiltä neuvoa. Kaikkia te ohjasitte. Ja kun te piditte esitelmän — se oli kai lehmistä, mutta kyllä te puhuitte vähän sioistakin — kuuntelivat kaikki teitä henkeään pidättäen, ikäänkuin te olisitte ollut joku oppinut professori. Tehän olette siirtolan kuningas, Hammar!
Hammar nauroi iloisesti.
— Durmanin siirtolan kuningas! Mitä hullutuksia te puhuttekaan, neiti? Kuulisipa sen ukko Eneman, joka on hallinnon puheenjohtaja ja oikea kuningas! Vaan lienee kyllä totta, että minä heti alussa pääsin vähän muita edelle, sillä minä olin näistä meidän n.k. herroista ainoa, jolla aikaisemmin oli hieman käytännöllistä kokemusta maanviljelyksessä.
— Tännekö te siis jäätte koko elämänne ajaksi?
— Niinpä melkein luulen. Nykyisin en minä ajattele muuta kuin Hammarbota ja miten sen pikemmin saisin aivan omakseni. Vaan en minä silti tahdo väistää onneani. Jos voin tehdä jotain enemmän, jos voin ryhtyä jonkin täällä vaurastuvan teollisuuslaitoksen palvelukseen, tai jos tielleni ilmestyy joku jota ymmärrän ja joka saattaa auttaa minua nopeammin eteenpäin, en suinkaan tahdo lyödä sellaisia tilaisuuksia laimin. Vaan muuten kyllä luulen, että ainaiseksi jään vain yksinkertaiseksi työmieheksi.
Suuret, siniset silmät säteilivät, ja Hammarin puhuessa kohotti hän päätään. Tuon nuorukaisen lauseissa ilmeni rauhallista voimaa ja hänen olennossaan järkkymätöntä tarmoa, jotka seikat pitivät Gerdan silmät kääntyneinä hänen kasvoihinsa kauemmin kuin tavallisesti. Oliko se sama kömpelö nuori mies, joka hänen ollessaan ensi iltaa Hammarbossa seisoi kädet selän takana muuriin nojaten?
Monet kyttyräselät ovat tulleet rakastetuiksi sydämensä tähden, heikot keuhkotautiset ovat monesti vaarallisia naissieluille, ja henkilöt, joilla on ollut kaikkea muuta kuin ulkonaisia etuja, saavat usein osakseen paljonkin rakkautta; vaan niin kauan kuin maailma seisoo, ei miehen uskallus ja voima koskaan kadota viehätysvoimaansa naisiin.
Mutta kun maanantai-aamu valkeni ja Gerda haukotellen hiukan nosti ikkunaverhoa nähdäkseen, minkälainen ilma oli ulkona, huomasi hän Hammarin suuret talonpoikaiset saappaat jalassaan käyränä kantavan tavattoman raskasta säkkiä, silloin tuumi hän, että kaksi viikkoa oli kulunut kovin hitaasti, ja että ne kolme viikkoa, mitkä hänellä vielä oli loma-ajasta jälellä, olisivat varmaan entistä pitemmät. Ja niin kömpi hän jälleen peitteen alle ja nukkui vielä parisen tuntia ja uneksi matka-apurahasta, ulkomailla olosta, ja siitä, mitä professori oli sanonut julkisissa näytteissä sekä eräästä mustasilmäisestä viuluniekasta, joka aina, lupaa kysymättä, teki hänelle seuraa iltakävelyillä linnan mäellä, ja jonka kanssa hän oli monet puolet tunnit katsellut Norrströmin pyörteitä.
Mutta hauskaa oli, että vanhemmilla oli kaikki niin hyvin, ja että he tulivat toimeen niin halvalla. Kiitollisuudesta hän tahtoi olla oikein hyvä tuota nuorta miestä kohtaan.
* * * * *
Maanviljelijän ensi palkka on ruis korkeine korsineen ja täyteläisine tähkäpäineen. Tosin kyllä valmistuvat perunat jo aikaisemmin, vaan ne ovat vain makupaloja, ja näiden sato saadaan vasta syyskuun loppupuolella.
Kun ruis on leikattu ja pantu kuhiloihin, katselee maanmies huolestuneena taivasta, sillä sade voi saada paljon vauriota aikaan. Sen vuoksi vallitseekin maakylissä elonkorjuun aikana tulinen kiire.
Hauskat iltahetket Hammarbon verannalla olivat loppuneet. Iltasin oli Hammar kuoleman väsynyt, aamusin hän nousi ani varahin, ja aterian jälkeisen puolen tunnin lepoajan täytyi hänen olla levossa ja rauhassa sohvallaan. Syödessä puheltiin etupäässä vain ilmasta ja tuulesta, ja eukko ja Gerda istuivat päivät pitkät lehmusten alla kutimineen ja kirjoineen, kun taas vanha Alm hommaili pihamaalla yhtä ja toista.
Rukiin jälkeen kellastuu ohra, vaan Hammarbossa ei vielä tarvittu paljonkaan viljellä tuota arkaa ja runsasta huolta vaativaa viljaa, ja kauran kypsymistä saatiin odottaa vielä kauan sen jälkeen, kun ruis oli saatu onnellisesti ja kuivana suojiin.
Nyt seurasi parempi aika ja päivät olivat kauniita. Itse ukko Bredinkin, noiden kolmen ystävällisen tytön luuvaloinen isä, joka yleensä aina oli näkymättömissä, kömpi ulos verannalle, ja istuen tuntikausia, partainen leuka kepinnuppiin painuneena, katseli unisin silmin pihamaalle.
Lydia Srömbom oli lyöttäytynyt hellään ystävyyssuhteeseen Gerdan kanssa, vaan hän saapui Hammarbon huvilaan aina kaikkein mieluummin silloin, kun sen nuorella vuokraajallakin oli aikaa istua mukana seurassa. Nelinappiset hansikkaat olivat hävinneet ja hänen päälleen oli ilmestynyt yksinkertainen pumpulileninki. Leskirouva pastorska seurasi myös joskus mukana ja esiintyi hyvin ystävällisenä. Välisti jutteli hän Hammarille kerrassaan tutunomaisesta.
— On oikein merkillistä, herra Hammar, että minun Lydiani, joka, sen uskallan sanoa, on hienosti sivistynyt tyttö, sekä, senkin rohkenen väittää, suuressakin maailmassa sangen huomattu, viihtyy niin tavattoman hyvin täällä Durmanin siirtolassa. Viimeksi eilen hän virkkoi: "Tietääpäs mamma, minä voisin olla täällä vaikka koko ikäni."
— Onko se todellakin mahdollista?
— Minä vakuutan, herra Hammar.
— Vaan sehän olisi ihan ajanhukkaa.
— Niinpä tietenkin, ja sitä minäkin hänelle sanoin: "Rakas lapseni", minä sanoin, "sehän on aivan mahdotonta muuten kun sinulla olisi täällä joku elämäntehtävä". — "Niin mamma", sanoi Lydia, "olisipa se elämäntehtävä kuinka vähäinen tahansa". Eikö se ole todellakin ihmeellistä, herra Hammar, — ja niin sivistynyt tyttö kuin hän on!
— Se on kerrassaan käsittämätöntä.
— Eikö neiti Lydia ole menett … hm … jättänyt paikkaansa, joten hän ei tiedä, mitä hän nyt ryhtyisi tekemään? huomautti tuo parantumaton Emma Bredin.
Pastorskan kasvot lensivät tulipunaisiksi. Hän vavahti hermostuneesti ja kietoi vaipan paremmin ympärilleen, kuten hän teki aina silloin kun hän tahtoi osoittaa arvokkuutta.
— Hän ei suinkaan ole jättänyt paikkaansa. Hän oleskelee täällä vain loma-aikoinaan. Hänellä on erinomainen paikka, on minulla kunnia neidille ilmoittaa, ja hän on "sinä" vapaaherrattaren kanssa; vaan minun Lydiani on aina pitänyt yksinkertaisuudesta ja vaatimattomuudesta.
Kun kaikki toiset olivat menneet ja Hammar oli jäänyt yksin Almin kanssa, virkkoi Gerda:
— No, herra Hammar on tehnyt valloituksen!
— Kuinka niin?
— Sanotaan, että naiset aina puhuvat pahaa toisistaan, vaan että Srömbomin naiset ovat suuresti ihastuneet nuoreen patruuniin, se on selvä, eikä liene mikään synti huomauttaa siitä.
Hammar nousi ja näytti hyvin vakavalta.
— Kuulkaahan, neiti Alm, niin yksinkertaisen ja naimahaluisen en luule sen tytön olevan, ja mitä minuun tulee, tiedän minä nyttemmin arvoni varsin hyvin, enkä suinkaan tahdo houkutella jäämään luokseni ketään tyttöä, joka on minua parempi ja hienompi.
Kaikki kolme oikein hämmästyivät tätä Hammarin äkkinäistä ja jokseenkin perusteetonta sisunpurkausta, ja Gerda katsoi hajamielisenä hänen jälkeensä, kun hän ripein askelin riensi pihan poikki jollekin askareelle aittaan.
Aina yhtä järkevä, terve ja käytännöllinen, ajatteli hän. Aina hänellä on silmänä ratansa ja tulevaisuutensa. Hän ei koskaan hetkeäkään, haaveillut, tuo suuri poika.
Ja kuitenkin oli hänellä aatteellisia harrastuksia ja hän oli pitkän aikaa lueskellut. Kun he erään kerran olivat keskustelleet niistä asioista, ja Hammar oli puhunut hyvin hartaana ja lämpimästi, oli Gerda katsahtanut häneen ja lausunut: "Eiköhän se sittenkin ollut erehdys, että te jätitte lukunne?" Aivan huolettomasti ja pienimmänkään surun väreen ilmaantumatta kasvoilleen oli Hammar silloin nauraen vastannut: "Hm, minussa ei kirkko eikä valtio ole mitään kadottanut. Minun valtiolliset harrastukseni ovat minulle vain virkistystä muun työn lomassa, vaan säkki ei olisi tullut niistä täyteen koko elämänalaksi."
Oli melkein kiusallista nähdä aikamiestä niin rauhallisena, kylmänä ja elämäänsä tyytyväisenä.
Hammar parka, toista liikkui hänen sisimmässään. Hänen äskeinen sisunpurkauksensa oli juuri johtunut siitä, että hän pelkäsi noiden toisten arvaavan hänen salaiset ajatuksensa, ja siksi täytyi Gerdan saada se käsitys, ettei hän ollut mikään huokaileva ritari eikä mikään narri, joka kantoi hulluja haaveita.
Vaan miten oli asian laita? Tuon voimakkaan, levollisen ja käytännöllisen pojan sielunrauha oli poissa. Hän havaitsi nyt selvästi, miten tuo pieni, rakastettava, hentoinen tyttö-olento oli valloittanut hänen sydämensä, joka sen tähden vuoti verta.
Voi, rakkaus ei ole silloin mitään, kun se on kohdistunut henkisesti ja yhteiskunnallisesti tasa-arvoiseen henkilöön. Jos tunne silloin on totinen ja se saavuttaa vastakaikua, työntää se tieltään kaikki esteet; jos se taas saa osakseen välinpitämättömyyttä, tulee avuksi loukattu ylpeys, ja sehän vaikuttaa jossain tapauksessa parantavasti. Vaan jos rakkaus kohdistuu alempaan henkilöön, kaivaa sydäntä pelko ja epäilys, että lempi silloin on ostettu. Kun taas rakastutaan sellaiseen, joka ulkonaisesti on ylempänä, silloin kärsii sielu kamalia tuskia ja silloin huokaillaan: "Voi, jos ei olisi näin, niin ehkä … ehkä…"
Vaiti, kuule! Ylemmän parvekkeen ovi narisee, Almit ovat väsyneet odottamaan häntä. He ovat menneet levolle sanomatta hyvää-yötä.
Hän laulaa. Ahaa, ukko ei ole antanut myöten, ennenkuin hän on laulanut hänelle tuon vanhan tutun laulun. Selvinä ja kirkkaina kaikuivat säveleet:
"Jos tietäisi aurinko kulta, mikä syöntäni painostaa, sen sätehet himmentyisi ja se laskisi vaarojen taa…"
Hammar nojautui tallin ovea vasten ja kuunteli. Ruskea, voimakas niska taipui, ja pyöreät, poikamaiset kasvot olivat tulikuumat..
Jospa tietäisit minun suruni, sinä loistava aurinko, niin ei kai silti sinun säteesi himmentyisi!