VII.
Ukkosenisku.
Siirtolan läntisessä osassa, noin puolen penikulman päässä "linnasta" oli Luisenro, Arthur Brandmarkin pikku talo. Kun talvella kaadettiin rakennushirsiä, oli aikomus, että hänen farminsa rakennettaisiin lähelle Hammarbota, vaan eräänä murheen ja kaihon hetkenä, jolloin Brandmark tahtoi pois kaikkien ihmisten läheisyydestä, oli hän muuttanut päätöstään ja tullut erään karun hakamaan omistajaksi. Hänen pienessä talossaan oli vain kaksi huonetta ja keittiö sekä vähäinen makuukomero. Sillä paikalla oli ennen ollut torppa, johon kuului noin viisi tynnyrinalaa maata. Brandmarkin työ oli ukko Bredinin suunnitelman mukaan kohdistunut yksin omaan peltotilkkujen välissä olevien, pienten, viljelemättömien niittypahaisten poistamiseen sekä kivikkojen puhdistamiseen.
Sillä tavoin oli Brandmark saanut itselleen noin kymmenen tynnörinalaa peltoa sekä laittanut myöskin vähäisen sammalviljelyksen metsässä olevaan suohon. Vaan tämä kaikki olikin vienyt kaiken hänen tähänastisen aikansa, puhumattakaan lainarahasta, joten hänellä ei ollut varaa asuinrakennuksensa koristamiseen. Vanhojen riippakoivujen oksat tunkeutuivat verannan sisään. Pihamaa oli kyllä puhdistettu ja aidattu, vaan siihen oli vasta hyvin vähän istutettu, ainoastaan muutamia omenapuita. Siinä osassa, joka oli aijottu keittiökasveja ja kukkia varten, kasvoi kivien välissä vielä vain perunoita.
Mutta riippakoivut olivat kauniita, ja niiden välillä välkkyi sinisen veden pinta. Se oli aina verannalle saakka ulottuva järvi, jonka ranta oli Luisenron ja koko siirtolan sen puoleinen raja.
"Luisenro!" Todellakin hieno nimi niin syrjäisellä farmilla. Niin, sillä järvellä "Lova" kerran soutelisi, ja hän pääsisi äitinsä kanssa sivukaupungin pienestä huoneistosta, missä he eleskelivät pitämällä ylioppilaita täysihoidossa, eikä heidän enää sitten tarvitsisi tuumia, miten voisivat tarjota ruokavieraille täyden aterian 1:25:llä, kun naula lihaa jo maksoi 50 äyriä. Ja vanha täti Strand saisi ikuisiksi ajoiksi sulkea talouskirjansa ja seurata Lovaa tänne, missä hän saisi palkkion kaikesta äidillisestä rakkaudestaan, puhumattakaan niiden kahden lukukauden ruokamaksujen takaisin saamisesta, mitkä Brandmark oli jäänyt hänelle velkaa.
Brandmarkin huvilan huoneet olivat puutteellisen näköiset ja huonosti kalustetut; siellä hallitsi Lotta eukko rajattomalla vallalla, ja Brandmark oleskeli siellä vain ruoka-aikoina. Mutta ylhäällä olevassa makuukomerossa oli hänellä kirjoituspöytä, täytetty sohva, jonka päällys oli perin haalistunut, piironki, jolla oli laulunuotteja, seinällä isän ja äidin valokuvat sekä niiden yläpuolella vanha viulu, joka niin monesti entisaikoina oli synnyttänyt iloisen tunnelman ystävien seurassa. Kirjoituspöydällä oli pieninenäisen, matala-otsaisen ja hajahiuksisen tytön valokuva, mutta sen tytön väsyneistä silmistä loisti ääretön hyväntahtoisuus ja hellyys. Se oli sama Lova, jonka kuvaa Brandmark kerran eräänä talviyönä Hyltan tuvassa oli niin kaihoten katsellut.
Brandmark istuu pöytänsä ääressä, vaan hän ei katsele valokuvaa. Hän istuu pää käsiin nojautuneena ja hiljaa kuin kuollut.
Sohvalla istuu siirtolan hallinnon puheenjohtaja, Jonas Durmanin testamentin toimeenpanija, ruununvouti Eneman. Hänen partansa on harmaa ja huolellisesti harjattu tukkansa hopean hohtava. Muuten ovat kasvot yhtä täyteläiset ja punaiset kuin ennenkin, ja hän näyttää nyt peräti huolestuneelta. Hän katselee kauan Brandmarkia pienillä, terävillä silmillään, vaan käy lopuksi kärsimättömäksi.
— No, mutta suoristaudu, poika! Tietystikin merkitsee kolmesataakuusikymmentä riikin taalaria sinulle paljon, vaan olethan sinä mies, ja me kaikki olemme sinun ystäviäsi. Olen saapunut itse tuomaan tuon vanhan koronkiskurin uloshaun, tehdäkseni iskun sinulle keveämmäksi, ja jonkun keinonhan me nyt tässä aina keksimme.
Brandmark kohotti päänsä. Hänen kasvonsa olivat kuoleman kalpeat ja hänen ruskeat silmänsä säkenöisivät tulta.
— No niin, kun minä nyt sedän ja muiden avulla pääsen kohoamaan pinnalle jälleen, niin sitten saapuu toisia tällaisia unohdettuja papereita minun n.k. opiskelu-ajoiltani, ja siinä sitä sitten ollaan, minä olen tehnyt kaiken työni turhaan ja jään tänne ikiajoiksi teidän armoillenne. Ei, ei koskaan! Sitä minä en tahdo! He tahtovat tehdä minusta raukan. Hyvä, he saakoot tahtonsa perille.
— Mitä sinä puhut, poika? Onko sinulla useampia tällaisia papereita?
— On. Omat asiani olen hoitanut, vaan köyhäthän saavat tässä maailmassa auttaa toinen toisiaan. Kuka muu heitä auttaisi? Ja jos sitten yksi heistä pääsee nousemaan, niin putoo toinen ja vie hänet mukanaan. Minä olen kirjoittanut nimeni kuuteen, seitsemään paperiin, ja nyt ne verenimijät löytävät minut täältä. Luulin Lundstedtin saavan sen itse maksetuksi. Miten on toisten laita, sitä en tiedä. Sunnuntain lehdessä näin, että Fellin on kuollut. Hän luki lääketiedettä ja hän lauloi vähän aikaa toista tenoria, kunnes hän lähti kaupungista ja Aspegren tuli sijaan. Minä en raha-asioita silloin sen syvemmin ajatellut. Olin kokonaan unohtanut nuo takaussitoumukset — meillä kun oli tapana auttaa aina kun joku joutui pulaan.
— Miten kevytmielistä? mutisi ruununvouti ja pudisti tyytymättömänä päätään.
— Saattoi kyllä olla sitä, setä, vaan kahdenkymmenen ikäisinä ei raha-asioita oteta kovin vakavalta kannalta, varsinkin, jos isä ja äiti siihen saakka ovat voineet auttaa.
— Mitä sinä nyt sitten aiot tehdä?
— Sitä en tiedä. Mutta se ainakin on minulla selvillä, että täällä en aio retustella ilman minkäänlaisia tulevaisuuden toiveita; sitä en voi. Eihän tarvita mitään muuta, kuin että joku noista viheliäisistä koronkiskureista saa tietää minun olevan täällä ja omistavan muutaman elukan ja pienen asunnon. He mutisevat tyytyväisinä: "Sehän on hauskaa, nyt voimme kiskoa häneltä jotain!" — Lova raukka, sinä et koskaan saa nähdä Luisenrota! huudahti hän samassa epätoivoisena, kun hänen katseensa osui pöydällä olevaan valokuvaan. Ja hänen päänsä painui jälleen käsien varaan.
Rappusilta kuului reippaita askelia, ja samassa ilmestyi ovelle Hammar, joka huudahti:
— Mainiota, veikko! Sinun viljasihan ovat yhtä pulskia kuin minunkin.
— Mutta mikä sinun on? jatkoi hän ihmetyksissään.
Hän ei kuitenkaan saanut mitään vastausta. Niin harvoin sanoin kuin mahdollista selitti ukko Eneman hänelle asian laidan ja kertoi Brandmarkin päättäneen jättää kaikki. Hammar istui hetken vaiti ja huolestuneena. Hän kysyi:
— Kuulehan, Arthur, rohkaise mielesi! Keitä ovat uloshakijat? Heihin nähden ei sinulla ainakaan ole mitään moraalista velvollisuutta, varsinkaan, kun velat eivät ole sinun omiasi.
Ukko Eneman avasi hopeaisen nuuskarasiansa ja pisti siitä nenäänsä kelpo annoksen — nautinto, jota häh ei laiminlyönyt kireimmämmässäkään tilaisuudessa, ennenkuin oli päästy ratkaisuun.
— Siitä ei mainita mitään ulosottolaissa, vaan ehkä kyllä isän Jumalan papereissa. Mutta sekään seikka ei auta Brandmarkia pulasta. Mitä hän nyt ottaa eteensä?
Hammar lähestyi Brandmarkia, löi häntä olalle ja sanoi:
— Sinulla on oikeen, Arthur! Tänne et voi jäädä. Työ ilman tulevaisuudentoiveita ei ole minkään arvoista ja se murhaa sielun ja ruumiin. Matkusta Amerikaan ja rupea puunhakkaajaksi tai professoriksi! Upsala ja Durmanin siirtola ovat tehneet sinut kelvolliseksi kumpaankin ammattiin, ja työsi tulokset joutuvat omiksesi.
Brandmark nousi.
— Kiitos sinulle, vanha ystävä! Minä olin jo ehtinyt ajatella hiukan lyhempää tietä paljon kaukaisempaan maahan.
— Hyi hitto, minkälaista on nykyajan nuoriso! Tuumiskella nyt tuommoista, vaikka on päätä ja voimia ja hieman sydäntäkin.
Brandmark puristi toisella kädellään ruununvoudin, toisella Hammarin kättä.
— Kiitos ystävällisyydestänne! Mutta nyt minä tahdon jäädä yksinäni … haudatakseni Louisenron isännän.
Kun he olivat jättäneet hänet heittäytyi hän pitkälleen sohvalle ja otti käteensä Lovan valokuvan. Noin tunnin kuluttua kuului rappusilta vanhan Lotan ääni:
— Rukiit ovat kuivia. Eikö niitä nyt ajeta kotiin?
— Ei tänään, Lotta.
— Vaan jos huomenna sataa…
— Satakoon sitten, muori!
Itsekseen mutisten palasi eukko alas.
— Vanha Arvid oli oikeassa. Kunnon talonpoikia ei noista herraspojista kuitenkaan koskaan tule… Ei nyt ryhdy ajamaan rukiita kotiin, vaikka ne ovat kuivia…
Makuukomerossa kiiteli Brandmarkin kynä paperilla. Nyt oli kuollut haave hiljaisesta, maallisesta kodista kaukana erämaassa. Louisenro ei koskaan saisi vastaanottaa Louiseaan. Kolmen vuoden työ ja toiveet olivat olleet turhat. Kolmen vuoden ajan hän oli astunut eksyksissä Durmanin metsissä, ja oliko nyt löytämänsä uusi polku oikea, sitä hän ei tietänyt. Vaan sen hän tiesi, että jos sen polun varrella on vaikka kuinka yksinkertainen mökki, missä on leipää kahdelle, ja vaikka se mökki olisi viiden, kymmenen vuoden vaivaloisen matkan päässä, niin saavuttaa hän sen tahtoo, ja toivoa, toivoa — jos vain Lova odottaa.
Mutta jos hän ei sitä tekisi? Ehkä hän jo uupuu? Kovia sanoja ei hän kuitenkaan hänelle senvuoksi sanoisi, eikä katkeruudella häntä ajattelisi. Lovalla oli syytä olla tyytymätön. Mitä hän oli voinut tehdä hänen hyväkseen? Ei mitään, ei kerrassaan mitään. Hän oli nyt köyhempi kuin koskaan ennen.
— Vastaa suoraan ja avoimesti, Lova! Tahdotko vai etkö? Vieläkö sinulla on kärsivällisyyttä ja vieläkö sinä toivot? Ellei, niin hyvästi, hyvästi iäksi, sinä sydämeni lemmitty!
— Kuulkaas, herra!
— No, mitä nyt, Lotta?
— Läski on paistettu ja herneet jäähtyneet. Ettekö te tahdo syödä koko päivänä yhtä Jumalan einettä?
— Hiljaa, eukko!
… Ja kiitos kaikesta, Lova, ja anna anteeksi minulle, joka olen tahtonut yhdistää sinun kohtalosi omaani — minulle, joka en ole kyennyt rakentamaan yksinkertaisinta kattoa päämme päälle!