VIII.
Häät Jumalan sallimuksesta.
"Oma Arthurini!
"Sinun kirjeesi oli musertaa minut, vaan sitä se ei kuitenkaan tehnyt. Nyt minun sydämeni vain murehtii rakastettuni surun tähden, rakastettuni, joka on saanut turhaan tehdä työtä ja kuluttaa vuosia.
"Vaan ovatko ne sentään turhaan kuluneet? Onhan sinulla nyt suurempi usko omiin voimiisi, luotathan sinä nyt enemmän itseesi kuin silloin, jolloin me istuimme kahden minun pikku huoneessani, ja sinä huomasit sanomalehdessä ilmoituksen Durmanin siirtolasta. Silloin sinä suljit minut syliisi ja kuiskasit: 'Lova, kaikki näyttää täällä nyt niin tukalalta; emmeköhän koettaisi?'
"Kun minä nyt tulen, niin uskotko, että sinun surusi painaa minuakin?"
"Arthur, se ei ole mitään tunteen oikkua, ei kärsimättömyyttä eikä asioiden halveksimista, kun minä nyt sanon sinulle: minä seuraan sinua!
"Me olemme jo odotelleet kauan, me olemme koettaneet olla viisaita ja ajattelevaisia. Mutta meidän suunnitelmamme ovat särjetyt ja toiveemme murskatut. Nyt minä en enää voi tehdä mitään erilläni sinusta, vaan kaiken sinun kanssasi. En tahdo enää odottaa kauemmin. Suuren meren meitä erottaissa voi jompikumpi meistä kuolla. Mikään onni eikä onnettomuus ei merkitse niin paljon kuin merkitsee omistaa toinen toisensa. Vetäydytkö pois, pidätkö sitä epänaisellisena, jos minä sanon sinulle: Ota minut mukaasi pitkälle matkallesi! Tulkaamme mieheksi ja vaimoksi! Armas, anna minun tulla edes siksi, mitä minä voin olla sinulle!
"Anna minulle anteeksi! En tahdo suuresti rasittaa sinun taakkaasi, en tahdo asettaa esteitä sinun tiellesi, mutta ota minut mukaan, Arthur!
"Äidillä on eläkkeensä ja vähän jälellä isältä. Minun sydämeni vuotaa verta jättäessäni hänet, vaan minä melkein luulen, että hän voi elää helpommin ilman minua kuin minä ilman sinua.
"Minun pääni on sekava. Huomenna saat pitkän, oikean kirjeen. Nyt en enää voi muuta kuin pyytää: Älä työnnä minua pois, älä naura minulle, älä pidä minua lapsena. Jakakaamme murheet ja vaivat! Ja ellemme muuta voi, niin voimmehan ainakin kuolla yhdessä!"
— Niin, ja loppu on sitten samanlainen kuin morsiamen kirjeet yleensä. Siinä puhutaan omasta kodista ja muusta semmoisesta, mutta itse kirje, eikö totta, on hieman erikoinen.
Näin lausui Arthur Brandmark, ja hänen ruskeat silmänsä säteilivät.
Karl Hammar pyyhkäsi salaa silmiään ja vastasi:
— Mies, joka on voittanut itselleen sellaisen sydämen, on rikkain koko maailmassa, vaikkei hänellä olisi tietoakaan, mitä syödä tai juoda.
— Niin, katsos, hän pieni, kalpea tyttö, joka ei juuri paljon puhu, ja jonka ensimäiset nuoruudenvuodet on keittiön hellauuni kuluttanut, ja jonka etusormessa on miljoonia pieniä pistoksia — liinaompelusta näethän —, mutta minä luulen, että isä Jumala on juuri sellaisille naisille antanut parhaimman sydämen.
Nämä ystävykset loikoilivat ruohikossa Loisenron veräjän luona. Hammar oli saapunut Brandmarkin luokse, vaan tämä tuli portilla häntä vastaan Lovan kirje kädessään.
He olivat hetken aikaa vaiti. Äkkiä Brandmark nousi.
— Mutta tämähän on sulaa hulluutta. Minähän olisin raukka, jos kevytmielisyydessäni ottaisin hänet mukaani! Minustahan tulisi hänen murhaajansa. Sano nyt jotain!
— Mitä minun pitäisi sanoa? Itse kukin saakoon ratkaista oman ja rakastettunsa kohtalon. Mutta kuultuani tuon kirjeen sisällön tuntui minusta, kuin tulisi sinusta yhtä hyvin hänen murhaajansa, jos sinä, vaikka kuinka lempeästi tahansa, työntäisit hänet luotasi.
— Vaan onko minulla oikeutta johdattaa rakastettuni yöhön, tietämättömyyteen ja kärsimyksiin?
— Sinun Lovasi näyttää niin luulevan. Ja täällä sinä olet jo monta vuotta uhrannut viisauteen ja odotukseen. Oman sydämesi pitäisi sanoa sinulle, mikä menettely on oikea.
Lovan lupaama "pitkä, oikea kirje" teki käänteen asiassa. Häät pidettäisiin jo parin viikon kuluttua; kolme välttämätöntä kuulutuspyhää sattuivat kuin sallimuksen mukaan lankeamaan viidentoista päivän sisään; ja setä Eneman oli löytänyt erään talonpojan, jolla oli noin tuhat riikin taaleria, ja joka halusi ruveta asumaan Louisenrota ja lunastaa sen elukat. Kun velat olivat maksetut ja samoin takaussitoumus, oli Arthur Brandmarkilla 370 riikin taaleria palkkana kolmen vuoden ahkerasta raadannasta. Se riitti vähän yli pilettien hintojen, ja rouva Strand, Lovan äiti, johon pian tapahtuva ero koski syvästi, ei, Arthurin ja Lovan itsepintaisista vastaväitteistä huolimatta, hellittänyt ennenkuin nämä olivat vastaanottaneet häneltä suunnilleen saman verran Lovan isän jättämästä perinnöstä.
Jokainen tunti, minkä Brandmarkin vielä täytyi työskennellä elonkorjuussa, oli hänelle nyt suurta kiusausta, tietäessään, että kaikki vaivat olivat olleet turhaa, ja lopuksi järjestettiinkin siten, että hän sai jokseenkin pian jättää kaikki maantyöt uudelle vuokraajalle.
Eivät ensimäisenä eivätkä vielä toisenakaan kuulutuspäivänä saaneet nuorikot tavata toisiaan. Vasta myöhemmin saisi Brandmark tilaisuuden tavata morsiamensa. Mutta toisena kuulutuspäivänä saapui Hammar Brandmarkin luo ja kysyi:
— Missä aiot viettää hääsi?
— Äiti Strandin ruokasalissa klo 11 aamupäivällä parin eukon tuttavan ollessa läsnä tarpeellisina todistajina.
— Siitä ei tule mitään. Sinä olet velkaa siirtolalle kaikista pettyneistä toiveista sinun tulevaisuudestasi, perustamasi kvartetin loistavista voitoista sekä Louisenron hupaisesta perheestä. Nyt pyytää siirtola minun kauttani saada viettää sinun hääsi Durmanin "linnassa". Mamma Strand saa kustantaa kruunun, seppeleen ja kaakun — olisihan synti ryöstää häneltä se ilo —, mutta kaikesta muusta pitävät huolen sinun vanhat ystäväsi täällä.
Se oli lämpimästä sydämestä lähtenyt vilpitön pyyntö, jota ei voinut vastustaa. Brandmark puristi lujasti ystävänsä kättä ja mutisi:
— Sano tovereillesi, mitä luulet minun tällä hetkellä tuntevan heidän rehdistä ystävyydenosoituksestaan.
* * * * *
Durmanin suuressa salissa oli kaikki siistittyä ja hienoa. Kauniiden kukkaköynnösten keskellä hohtelivat syksyn ensimäiset virkeät ruusut. "Linnan" katolla liehui suuri sinikeltainen lippu, sekä samoin kaikkien, kaukaisempienkin huvilain harjoilla, sillä kukaan ei ollut ennen häätilaisuuteen lähtöään unohtanut vetää katonharjalle lepattelevaa lippua.
Häiden piti kestää koko päivän. Kaikki Durmanin siirtolan asukkaat olivat juhlatamineissaan kokoontuneet saliin, kaikki, paitsi rouva Johansson Hyltasta, joka opettajatar-aikanaan oli oppinut soittamaan urkuja ja istui nyt viereisessä huoneessa suuressa jännityksessä siirtolan äsken hankitun uuden soittokoneen ääressä, odottaen morsiusparin ilmaantumista salin kynnykselle.
"Klaara, Klaara!" huusi äkkiä herra Johansson salista ja heilutti nenäliinaansa, ja samalla alkoivat urut soida mahtavaa virttä.
Kaksisataa silmäparia tähtäsi morsianta. Kaikki tiesivät, mitä hän oli uskaltanut ja uhrannut, kaikkien sydänten lämpimän osanoton sai hän osakseen, hän, joka kohta jättäisi kotinsa ja vanhan äitinsä sekä matkaisi valtameren taa rakkautensa tähden mieheensä, jolla ei ollut heikointa kattoa tarjota hänen päänsä päälle.
Lovisa Strand oli kiireestä kantapäähän puettu mustiin. Surun värit ilon päivänä! Olisi nimittäin ollut hullua hankkia puku, josta ei sen jälkeen olisi mitään hyötyä. Tästä mustasta puvusta oli tuleva Lovan "sunnuntaipuku". Miltä maailma näyttäisi silloin, kun hänellä tulisi tilaisuus saada uusi sellainen? Hän oli nyt, samoin kuin Arthurkin, 29 vuotias, ja kaunis hän ei ollut koskaan ollut. Vaan morsian näyttää aina hääpäivänä ylhäisen ihanalta. Häntä ympäröivät rakkaus, vanhempien silmissä kimeltävät kyyneleet sekä niiden enkelien siipien suhina, jotka sillä hetkellä rukoilevat hänen onnensa puolesta, muodostavat häätilaisuudessa hänen kauneutensa. Myöskin Lovan silmät loistivat ihmeellisesti, ja kun ne katsoivat kookasta miestään, säteili niistä sellainen kirkkaus, jonka vain suuri rakkaus voi synnyttää.
Epävarmoin, lyhyin askelin, jotka hän koetti sovittaa Lovan askelien mukaan, kulki Arthur hänen vieressään vanhassa ylioppilas-hännystakissaan, joka ei ollut moniin vuosiin ollut hänen yllään. Hänen luisevat kasvonsa hehkuivat liikutuksesta, ja terävissä, ruskeissa silmissä oli kaukainen, uneksiva ilme. Lova oli tuonut hänelle kaupungista mukanaan valkoiset hansikkaat, numeroa 9-1/4, jotka sopi hänelle ennen, kun hän lauloi kvartetissa. Vaan ylioppilaan hansikkaat eivät enää sopineet maamiehen käteen; ne olivat liian pienet. Ja Arthur virkkoi hymyillen: "Pane ne pois, kultaseni! Sellainen kömpelö juuri kuin minä voin kyllä tarttua onneeni paljainkin käsin".
Vieraiden etunenässä nähtiin vanha, köyryselkäinen rouva, jonka kyyneleiset silmät herkeämättä tuijottivat morsiameen. Hänen katseestaan saattoi niin helposti lukea: "Tämä on minun viimeinen uhrini. Oi, Herra, nyt ei minulla enää ole enempää antaa!"
Miehen ja viisi lasta oli tuoni rouva Strandilta ryöstänyt. Kuuden ruumisarkun, suuren ja pienen, ääressä hän oli polvistunut, kuudet katkerat jäähyväiset hän oli saanut sanoa. Mutta aika oli haavat parantanut. Hänelle oli jäänyt jäljelle vain Lova, jolle hän nyt tuhlasi kaiken rakkautensa. Hänen unelmainsa päämäärä oli, että hän kerran saisi sanoa viimeiselle ylioppilas-ruokavieraalleen: "Ensi lukukautena täytyy kandidaatin etsiä itselleen toinen ruokapaikka; minä muutan nyt asumaan tyttäreni ja hänen miehensä luokse".
Ja nyt … nyt avautui monen miljoonan penikulman suuruinen meri hänen ja rakastamansa lapsen välille. Hän katseli tyttärensä mustaa hääpukua, joka niin suuresti muistutti häntä niistä hetkistä, jolloin hän oli seisonut rakkaitten omaistensa ruumisarkkujen ääressä … heidän, joille hänen oli täytynyt lausua viimeiset jäähyväiset…
Jo ehti nuori pari kukille koristettujen vihkituolien ääreen, urut vaikenivat, ja vanha komministeri Bengtsson alkoi lukea niitä sanoja, jotka maailman ja ihmisten edessä sitovat kaksi ihmistä yhdeksi.
Niin tuli sitten hetki, jolloin oli tehtävä lupaus rakastaa toinen toisiansa "myötä- ja vastoinkäymisessä". Kaikki silmäilivät toinen toisiansa. Nuo sanat lausutaan iloisessa häähumussa useinkin hyvin ohimennen. "Myötäkäyminen", — niin, sitä on toinen toisensa omistaminen, rakkauden voitto ja huumaava riemu. "Vastoinkäyminen" taas — ehkä sellaistakin voi sattua. Sitä sanaa häätilaisuudessa mainitessa vilahtaa mieleen vain kevyt, pian pois häipyvä pilvi, jonkun päivän levottomuus, lyhytaikaiset huolet, tai kyynel, joka suudellaan pois, tai varjo, joka häviää. Mutta nyt, nyt tiesi jokainen läsnäoleva, että "myötä- ja vastoinkäyminen" seuraisivat toistaan päinvastaisessa järjestyksessä kuin pastori Bengtsson ne sanat luki. Ensin olisi edessä vastoinkäymistä, vaan onnenkin toivottiin nuorelle parille kerran koittavan.
Puoleksi tukahtuneella äänellä, joka todisti suurta edesvastuun-tunnetta, teki Arthur Brandmark lupauksensa. Sitten tuli Lovan vuoro. Sellaista morsianta ei pastori Bengtsson ollut koskaan nähnyt. Ylpeimmätkin tytöt, joille tulevaisuus vilkkuu valoisana ja ihanana, lausuvat tämän lupauksen usein sammaltaen ja kyyneleet silmissä. Mutta tuo pieni, kalpea Lova Strand, hän melkein tällä hetkellä kasvoi pari tuumaa, hänen kasvonsa loistivat, harmaat silmänsä säteilivät ja, Arthuriin nojautuen, hän lausui korkealla, kirkkaalla ja varmalla äänellä: "myötä- ja vastoinkäymisessä".
Pastori Bengtssonin lopetettua toimituksen tarttui ruununvouti Eneman rouva Strandin käsivarteen ja ohjasi hänet syleilemään Lovaa. Ukko itse tarttui Arthurin molempiin käsiin ja sanoi: "Jumala sinua suojelkoon ja auttakoon!" Ja ukko Enemanin sanat toistivat kaikki muutkin. Muut tavalliset onnitteluparret eivät tässä tilaisuudessa tahtoneet sopia. "Toivotan onnea sydämestäni!" "Minulla on kunnia onnitella!" "Onnea nyt vaan!" — Kaikki nuo erimuotoiset onnittelut sulivat yhdeksi ainoaksi hartaaksi toivomukseksi: "Jumala sinua suojelkoon ja auttakoon!"
Vähän aikaa tämän jälkeen seisoivat morsian ja sulhanen ulkona kastanjain alla innokkaasti keskustelien.
—- No mutta Lova, mitä se hyödyttää? Se on meiltä kokonaan jäänyt.
Miksi kiusaisimme itseämme suotta?
— Tee nyt minulle mieliksi, Arthur, minä pyydän sinua! Minä tahdon nähdä, mitä kaikkea sinä olet tehnyt — minun tähteni.
— Mitä nyt, lapset? Joko te riitelette heti hääpäivänänne? kysyi
Eneman.
— Lova tahtoo välttämättömästi nähdä Louisenron.
— Se on ehkä tyhmää, herra ruununvouti, mutta minä niin mielelläni tahtoisin nähdä sen paikan, missä Arthur on niin paljon tehnyt työtä ja raatanut.
— Sen halun minä kyllä ymmärrän. Minä kutsun vaununi, virkkoi vanhus.
Ja niin saapui Lova Louisenron alueelle juuri siten kuin Arthur oli haaveillut; morsiamena seppel päässä, mutta…
Lova oli syvästi liikutettu nähdessään tuon pienen talon koivikkoisella mäellä, ja kun vanha Eneman kertoi siitä kovasta työstä, mitä Arthur oli saanut tehdä, puhkesi hän, joka tähän saakka oli ollut niin urhoollinen, nyyhkytyksiin. Hän ajatteli sitä, miten nyt voisi olla, miten todellisuudessa oli, ja kun hän katsahti Arthuriin, oli tämä aivan kalpea, ja suuret hikipisarat olivat kihonneet hänen otsalleen. Samassa kietoi Lova kätensä hänen kaulaansa ja kuiskasi:
— Anna minulle anteeksi, Arthur. Minä en aavistanut, mitä tämä näky vaikuttaisi. Lähtekäämme pois.
Ja niin he pakenivat pois onnensa maalta, ja ainoastaan kolme koivunlehteä otti Lova mukaansa Louisenrostaan.
Keskelle pihamaata oli katettu hää-ateria. Neitsyt Malin oli tehnyt parhaansa ja pastorska Strömberg Lydiansa kanssa oli valvonut pöydän kattamista. Kukat olivat keränneet ja järjestäneet Gerda Alm ja Bredinin tytöt, jotka kaikki kolme myös olivat siellä.
Paljon oli keskusteltu siitä, pitäisikö ateriaa varten hankkia viiniä vai eikö. Toiset pitivät sitä huonona esimerkkinä siirtolan yksinkertaisissa oloissa, vaan toisten mielestä taas ne eivät olisi häät eivätkä mitkään, joissa ei juotaisi nuorikkojen maljaa. Viimemainittujen mielipiteen kannattajat pääsivät voitolle. Herra Johansson hommasi pullon halpaa sherryä jokaista seitsemää henkeä kohti, ja herra Hammar otti pitääkseen puheen.
Hän ei juuri yleensä ollut mikään puhuja. Ennen kaikkea puuttui häneltä harjaantumista. Mutta hänellä oli terävä pää, hän esiintyi miellyttävästi, ja hän oli nyt opetellut ulkoa lyhyen, kauniin puheen. Vaan kun hän seisoi siinä lasi kädessä vastapäätä vanhaa ystävätään ja työtoveriaan ja ajatteli kaikkia niitä kohtaloita, mitkä saattoivat Arthuria odottaa, hän unohti opitut lauseet, hänen lämmin sydämensä kohosi hänen huulilleen, ja hän piti morsiusparille sellaisen puheen, jollaista läsnäolijat eivät koskaan ennen olleet kuulleet. Sujuvasti ja vaatimattomasti lausui hän kauniita asioita ja johdatti sähkövirran sydämestä sydämeen.
— Hyvä Jumala, kuinka hän on herttainen! kuiskasi Lydia Strömbom Gerda
Almille, joka istui hänen vieressään.
Gerda ei vastannut. Mutta hänen poskensa paloivat ja kostea kirkkaus loisti hänen silmissään, jotka kerkeämättä tuijottivat nuoreen, uhkeamuotoiseen, innostuksen valtaamaan puhujaan. Ellei Hammar hänen mielestään ollut juuri "herttainen", niin antoi hän hänelle sisimmässään paljon korkeamman arvolauseen.
Iltapäivällä vallitsi "linnassa" tavallista suurempi iloisuus ja äänekkyys. Kvartetti, jossa Lindqvist ryhtyi Brandmarkin jälkeen laulamaan ensi tenoria, kunnioitti esityksillään toinen toisensa perään vanhaa johtajaansa, ja väliin ei Arthur voinut olla yhtymättä sävelten laineisiin. Gerda Alm lauloi pari kaunista laulua urkujen säestyksellä, ja Lydia Strömbom, joka kertoi osaavansa soittaa pianolla iloisia kappaleita, kulki yhden luota toisen luokse valittamassa sitä seikkaa, ettei "linnassa" ollut mainittua soittokonetta.
Ja niin koitti ilta. Yksi ja toinen kauempana asuva siirtolainen lähti jo kotimatkalle, ja neitsyt Malin veti lipun alas katon harjalta. "Hyvästi!" "Hyvästi!" kuului yhtämittaa morsiusparin ympäriltä, ja pian oli jäljellä enää vain Almit, Hammar ja Lovan äiti.
Morsiuskammio oli laitettu Almien huoneistoon. Gerda oli siirtynyt äitinsä huoneeseen ja ukko Alm nukkui Hammarin luona. Kauan seisoivat nuorikot käsivarret toistensa ympärillä verannalla, kuiskien kaikesta siitä, mikä tällä hetkellä täytti heidän sydämensä.
Kahdentoista aikaan koputettiin Hammarin ovelle, ja kun tämä riensi avaamaan, seisoi kynnyksellä Brandmark vielä valkoisessa rusetissaan. Ainoastaan hännystakin hän oli vaihtanut tavalliseen nuttuun.
— Mitä ihmettä sinä haluat keskellä yötä? kysyi Hammar hämmästyneenä.
Brandmark astui sisään ja tarttui Hammaria kädestä.
— Veli, sinä olet ollut minun paras ja uskollisin ystäväni ja olet aina seisonut minun sivullani työn ja surun hetkinä. Me emme ehkä enää koskaan näe toisiamme… Tahdotko omistaa minulle muutaman tunnin ennen aamun koittoa.
— Nyt yöllä … sinun morsiusyönäsi?
Brandmark hymyili.
— Muistatko, mitä Lova minulle kirjoitti: "En tahdo suuresti raskauttaa sinun taakkaasi". Hän tarkotti totta … Meidän hääyömme! Se on toisella puolen Atlannin ehkä vuoden tai parin perästä. Mistä sen vielä tietää? Tule, menkäämme viimeisen kerran yhdessä Durmanin vanhaan puistoon.
Hammar puki ylleen nopeasti ja seurasi häntä. Tiellä tarttui hän
Brandmarkin käsivarteen.
— Oli aika, Arthur, jolloin minä luulin sinun olevan meistä heikomman. Se oli silloin kun minä löysin sinut paleltunein jaloin ja rakkoisin käsin istumassa särkyneen rekesi päällä Durmanin metsässä. Nyt huomaan sinun päässeen minun sivutseni ja tulleen minua voimakkaammaksi. Minä luulen, että sinun tulevaisuutesi valkenee. Niin suuri tarmo ja rakkaus tuo varmasti mukanaan onnea!
.. Niinkö arvelet? virkkoi Brandmark ja puristi hymyillen ystävänsä kättä.
* * * * *
Seuraavana päivänä lankesivat tummat varjot Durmanin siirtolan yli. Ensimäinen kylmä syyssade ruoski tuimina kuuroina maata, ja puutarhan puista lentelivät lehdet vettä virtaaville käytäville.
Rappusten edessä olivat ruununvoudin vaunut, joiden piti viedä nuori pari asemalle.
Sisällä salissa puristi Arthur viimeisen kerran häntä hyvästelemään saapuneitten toverien käsiä, ja Lova riippui itkien äitinsä kaulassa.
— Anna anteeksi, äiti, anna anteeksi, mutta minä en voinut muuta!
— Lova, tule onnelliseksi, niin kaikki on hyvin. Mitä muuta voi äidin sydän toivoa kuin lapselleen iloa!
Veli, jos joudut siellä kaukana pulaan, niin tiedäthän … tiedäthän … kuiskasi neljä, viisi ääntä yhtä aikaa hänen korvaansa.
— Minä tiedän, että sellaisia ystäviä kuin te minä en enää koskaan saa maailmassa, sanoi Arthur ja nousi vaunuihin.
Viimeisessä tienkäänteessä katsoivat poistuvat vielä kerran läpi sateen taaksensa.
Portailla horjahti vanha nainen ja vaipui tiedottomana Hammarin käsivarsille.
Vaan läpi tuulen, sateen ja tummien varjojen vei Arthur Brandmark nuorta, kalpeata, tarmokasta morsiotaan kohti tuntemattomia kohtaloita.