IX.
Durmanin siirtolan kuningas.
Häiden perästä tunsivat Durmanin siirtolan jäsenet samanlaista väsymystä kuin hieno maailma "sesongin" jälkeen. Luonnollisista syistä oli huvittelukausi siirtolassa keskellä kesää, sillä talvella tehtiin paljon työtä ja hiljaisuus vallitsi. Kesällä taas saapuivat sinne siirtolaisten ja heidän vuokralaistensa sukulaiset ja ystävät. Silloin oli siellä aina eloa ja vilkkautta.
Päivät alkoivat käydä koleiksi ja illat hämäriksi. Bredinin tytöt eivät enää sunnuntaisin saapuneet siirtolaan ja Lydia Strömbom puheli joka päivä palaamisesta toimeensa "rakkaan vapaaherrattarensa luokse", vaan yökaudet hän valvoi äitinsä kanssa neuvotellen, sillä hänellä ei todellisuudessa enää ollut mitään tointa. Pikku rouva Johansson ei enää käynyt soittelemassa urkuja "linnassa", sillä Hyltaan oli tullut pieni vieras, joka nyt vaati kaikki hänen musikaaliset harrastuksensa.
Hammarin saapuessa iltasin kotiin työstään ei häntä oltu enää vastaanottamassa Hammarbon verannalla. Keittiön avatun ikkunan luona istui Emma Bredin, joka tavallisesti kuori perunoita, ja jolla aina oli sanottava joku sana "Almin tyttärestä", ja ylhäällä arkihuoneessa istuivat Almit Gerdansa kanssa lampun ääressä, kysyen hänen saapuessaan, miten työ oli sujunut, oliko hän hyvin väsynyt tai joko vilja alkoi tuleentua.
Nurkassa olevassa pehmeässä tuolissa, josta muori tiesi Hammarin pitävän, ja jolta hän aina hänen saapuessaan noukki pois kaikki siihen kerääntyneet langat ja tilkut, katseli Hammar illat toisensa perään vaaleata keijukaista, hänen korkeata otsaansa, hienoa, terävää ja tarmokasta leukaansa sekä tuuheina putoavia hiuksia. Ja kun Gerda joskus nosti päänsä työstään ja katsahti häneen suurilla, sinisillä silmillään, silloin hän ajatteli, että niinkuin hän oli ulkona nähnyt lintujen jo muuttavan pois niiltä tienoilta, niin myös Gerdakin kai pian katoaa Durmanin siirtolan alueelta.
Palaisikohan hän ja milloin? Ja milloin hän matkustaa?
Sitä hän ajatteli yötä päivää. Ulkona pellolla työskennellessään hän aina tuumi sitä ja joskus päivällispöydässä hän aikoi välinpitämättömällä äänellä, ikäänkuin se olisi maailman jokapäiväisin asia, kysäistä: "No, miten kauan meillä on ilo pitää täällä neiti Almia?" Vaan kun hän aikoi sen tehdä takertuivat sanat aina hänen kurkkuunsa. Niin hänelle oli käynyt kerran lapsuudessaankin, kun hänen piti arpapelissä kysyä, miten kauvan hänen äitinsä vielä eläisi. Hän ei tohtinut.
Sitten se eräänä iltana laukesi. Vanha fanjunkkari löi häntä olalle ja kysyi:
— Saanko lainata huomenna hevostasi, Hammar? Kas, täytyy saattaa tyttölapsi asemalle.
— Ai … aikooko … neiti Gerda jo matkustaa Tukholmaan? huudahti
Hammar merkillisellä äänellä.
— Viimeinen hetki on jo käsissä. Olen iloinen, Karl, ettei sinulla ole ketään niin läheistä. Nyt on meidän vanhusten kesähupi lopussa, huokasi eukko, antoi sukkakutimen pudota syliinsä ja katsoi hellästi tyttäreensä.
— Teidän ei ollenkaan tarvitse tuntea itseänne yksinäiseksi, onhan herra Hammar teille niin hyvä, virkkoi Gerda.
Vaan hän itse sitten, Hammar! Olivatko he sokeita, kun he eivät mitään huomanneet hänessä.
Seuraavana aamuna, heidän syötyään aamiaista, sanoi Hammar:
— Olen vetänyt vaunut ulos ja ruoska on portaalla. Anteeksi, etten voi auttaa setää valjastamisessa, vaan meillä on tänään "linnassa" kokous.
Senjälkeen meni hän ripein askelin Gerdan luo.
— Hyvästi, neiti, ja sydämellinen kiitos tästä hauskasta kesästä! Ja kiitos siitä, että olette mukautuneet kaikkeen vaatimattomuuteen ja yksinkertaisuuteen täällä Hammarbossa!
Gerda näytti hiukan totiselta.
— No, joko te nyt menette? Onko se hyvin tärkeä kokous?
Hänen mielestään olisi Hammar voinut odottaa siksi kuin hän lähtisi.
Olivathan he sentään olleet yhdessä niin monta viikkoa.
— Meillä on tänään tärkein kokous, mitä meillä koskaan on ollut. Ruukinpatruuna Lörman on kuollut, ja siirtola valitsee hänelle seuraajan.
— Mitä? Valitsetteko te ruukinpatruunin.
Hammar hymyili.
— Anteeksi, neiti Gerda! Olen niin itserakas, että luulen kaikkien olevan selvillä siitä, mikä täällä on tärkeätä. Ruukinpatruuna Lörman oli yksi Jonas Durmanin testamentissa määrätyistä siirtolan hallinnon jäsenistä; kaksi ensimäistä avoimeksi joutunutta paikkaa saavat siirtolan jäsenet täyttää valitsemalla keskuudestaan heidän seuralaisensa, ja siihen vaaliin on kaikkien tyydyttävä.
— Hyvästi siis, herra Hammar! Ja kiitos kaikesta hyväntahtoisuudestanne, minua ja vanhuksia kohtaan!
Hän ojensi Hammarille hennon valkoisen kätensä. Tämän valtasi palava halu painaa huulensa noita pienoisia sormia vastaan. Se ei olisi ollut ollenkaan epätavallista. Vaan sopiko se hänelle. Ei.
— Hyvästi, neiti! Kiitos kesästä!
Ulkona pihamaalla hän vielä katsoi taaksensa ja katsoi ylös ikkunaan. Siellä seisoi Gerda ja todellakin katseli hänen jälkeensä. Tyttö nyökäytti päätään ja hymyili. Hammar lensi tulipunaiseksi ja kohotti kömpelösti hattuaan.
Aamupäivällä ajoi ukko Alm "tyttölapsensa" kanssa asemalle. Tie kulki aivan "linnan" sivuitse, ja kun he pääsivät sille kohdalle, kuului sisältä äänekästä sorinaa.
Durmanin suuressa salissa kerääntyivät siirtolaiset yhteen, nostivat erään käsivarsilleen ja hurraa-huutojen kaikuessa heittivät hänet korkealle kattoon.
Kolme vuotta olivat heitä hallinneet vieraat, tosin hyvät ja ystävälliset miehet, vaan nämä eivät kuitenkaan olleet heidän omasta keskuudestaan. Tänä päivänä he nyt olivat saaneet valita hallinnon jäseneksi yhden omistaan. Ja hänet, joka oli yksimielisesti valittu, hänet he nyt riemuhuudoin nostivat ilmaan. Se oli Karl Hammar.
— Mitä ne siellä meluavat? kysyi Gerda isältään.
— Ne kruunaavat Durmanin siirtolan ensimäisen kuninkaan, tyttö, vastasi vanha Alm.
Hammar näki heidän ajavan ohi, ja hymyn väre ilmestyi hänen huulilleen. Pitäköönpä Gerda häntä kuinka tuhmana ja yksinkertaisena tahansa; sillä paikalla, jolle hän nyt oli valittu, sai hän osakseen kunnioitusta ja arvonantoa, ja sen tyttö vielä kerran saa nähdä. Ja siinä mielessä kohotti hän nyt hänelle hattuaan itsetietoisemmin kuin aamulla pihamaalla.
Ja se pieni nenäliina, jota hänelle heilutettiin vastaukseksi, jäi Durmanin siirtolan kuninkaan rakkaimmaksi muistokseen hänen kruunajaispäivästään. Yhä kauemmaksi kuletti höyryhepo sitä keijukaista, joka kuluneen kesän aikana oli Hammarbossa levittänyt ympärilleen niin runsaasti auringonpaistetta. Ja yhä lämpimämpinä ja lämpimämpinä seurasivat Hammarin ajatukset häntä, joka lähti valmistautumaan kullan ja maineen niittoon.
Parin viikon päästä oli Gerda Alm jälleen täysin syventynyt opintoihinsa. Durmanin siirtolassa viettämänsä kesä olisi muuten tuntunut hänestä vain kaukaiselta unelta, elleivät hänet monet ystävänsä pääkaupungeissa olisi innokkaasti kyselleet häneltä oloista siellä "vanhan miljonäärihoukkion kuuluisassa sosialistisessa, rappiolle joutuneiden ylioppilaiden pelastuskodissa". Neiti Almin isä kai oli siellä jonkinlaisena tarkastajana, vai kuinka?
Välisti Gerda nauroi, välisti taas suuttui ja polki jalkaa ja vakuutti, että Durmanin siirtolan pojat olivat maailman parhaimpia nuoria miehiä, jotka vähitellen omien kättensä avulla olivat saavuttaneet itsenäisyyden ja hyvinvoinnin. Silloin kumarrettiin, hymyiltiin ja sanottiin: "Merkillistä, todellakin hyvin merkillistä! Neidin kertomus tuntuu melkein sadulta".
Väliin äiti kirjoitti, että viljat jo oli saatu sisään, että lampaista oli saatu 24 naulaa villoja tai että Emma Bredin oli viiltänyt veitsellä haavan sormeensa. Gerda luki kirjeet suurella mielenkiinnolla ja oli iloinen siitä, että vanhemmat olivat saaneet niin hyvät ja mukavat vanhuudenpäivät. Vaan monet muut tapahtumat häivyttivät piankin hänen mielestään Hammarbon muistot.
Hän sai olla mukana taiteilijatanssiaisissa, hän esiintyi parissa konsertissa, muuan proviisori Venersborista kutsui hänet farmaseuttien kemuihin ja Hasselbackin omistajan rouvan sisar vei hänet lopettajaisjuhlaan. Mustasilmäinen viuluniekka saapui jälleen säännöllisesti juttelemaan hänelle opinnoista, todistuksista ja tulevista sitoumuksista.
Mutta vielä joskus talvella pienessä huoneessaan viidennessä kerroksessa Kommendörgatanin varrella illalla nukkumaan mennessään hän muisti pari väkevää käsivartta, jotka kevyesti nostivat heinäkasoja häkkirekeen, missä nuori tyttö nauroi ja temmelsi. Ja sulkiessaan silmänsä näki hän voimakkaan Frithiof-olennon, jonka piirteitä syysaurinko valaisi, ja jonka monet vahvat käsivarret nostivat ilmaan, ja joka heilutti hattuaan samalle pienelle tytölle tämän ajaessa ohi, ei silloin kuitenkaan heinäkuorman päällä.
Silloin hän hymyili unissaan, nosti paljaat, valkoiset käsivartensa päänsä alle ja myhäili: "Ahaa se on Durmanin siirtolan kuningas".