X.
"Uhrautuva" nainen.
Joskaan siirtolassa yleisestikään ei nykyisin vietetty mitään iloista elämää, niin vielä sitä hiljaisempaa oli siinä huoneessa siirtolan jäsenen Lindqvistin omistamassa Kvarnenissa, missä pastorska Strömbom asui tyttärensä Lydian kanssa, joka keväällä siirtolaan saapuessaan oli paikatta, vaan josta eivät hän eikä äiti, toivoen toimeentulon syksyyn mennessä järjestyvän, tahtoneet kenellekään hiiskua mitään.
Senvuoksi he vaan aina ylpeästi puhuivat Lydian suosiollisesta emännästä, tuosta hienosta vapaaherrattaresta Länsigötlannissa, joka ylhäinen ja ystävällinen nainen hartaasti odotteli Lydiaa takaisin — puhumattakaan pikku oppilaasta Klaara Refvingsvärdistä, joka myöskin kärsimättömänä toivoi loma-ajan pian päättyvän, saadakseen jälleen takaisin rakkaan opettajattarensa — muuten merkillinen lapsi siitä, että hän tarvitsi paljon etevämmän opettajan kuin minkä Lydia Strömbomin vähän ajan kuluttua huomattiin olevan.
Mutta tiedustelut eivät tuottaneet mitään tulosta. Sanomalehti-ilmoituksiin ei saatu vastauksia, ja vanhat ystävätkään eivät onnistuneet välittää hänelle paikkaa. Itse kaino ja vähäpuheinen rouva Lindqvistkin alkoi ihmetellä sellaista kesälomaa, joka kesti marraskuuhun saakka. Pastorska piti päätään arvokkaasti kenossa, kietoi villavaipan huolellisemmin ympärilleen ja kertoi:
— Lydia raukan rinta on käynyt viime aikoina hyvin heikoksi, ja kun hänen hyvä ystävättärensä vapaaherratar sai siitä kuulla kirjoitti hän: "Rakas Lydia! Klaaran laiminlyöty opetus voidaan vielä korvata, vaan sinun kaltaistasi ystävää minä en enää koskaan maailmassa saa: Viivy vielä Durmanin voimakastuoksuisissa metsissä. Se ilmanala tekee sinulle hyvää. Minun suurin iloni on järjestää kaikki sinun parhaaksesi". — Aivan niin, sanasta sanaan, kirjoitti vapaaherratar.
— Herra Jumala, hän mahtaa olla vallan erinomainen ihminen! huudahti kiltti rouva Lindqvist kummastuneena ja herkkäuskoisena.
— Herran tähden sentään sellaista ystävällisyyttä! ihmetteli rouva
Lindqvist edelleen.
Pelastuminen Anna Lindqvistin silmissä ei kuitenkaan paljon antanut sitä huolta, mikä heillä todellisuudessa oli. Vaikeata oli näiden kahden naisen tulla toimeen pastorskan vaille 40 kruunun suuruisella eläkkeellä sekä niillä vähäisillä jäännöksillä, mitkä hänellä oli irtaimiston huutokaupassa saaduista rahoista, jälellä kun niistä oli vähennetty pois kaikenlaisia pikku velkoja. Tosin oli sekä asunto että ruoka halpaa, vaan jos koskettaisiin tuohon pieneen pääomaan, niin miten sitten kävisi mamman vanhoilla päivillään.
Naisraukat! Heidän väärä ylpeytensä ei saattanut heitä yksinomaan valhettelemaan toisille ihmisille, vaan oli Lydia omalle äidilleenkin kertonut kaikenmoisia keksittyjä juttuja "voitoistaan" herrojen keskuudessa.
Pastorska silitti tyttärensä hiuksia ja virkkoi hellästi:
— Sinä olet sanonut, ettet voi rakastaa sitä tilanomistaja Karlssonia siellä Länsigötlannissa, vaan ehkä sinä sentään lopuksikin voit ottaa hänet?
Lydia vastasi, ettei kokonainen talvi Durmanin siirtolassa taivuttaisi häntä ottamaan miestä, jota hän ei rakasta.
Naiset alkoivat nyt koettaa ansaita käsitöillä. Naissormien nypläyksillä ei pohjoismaissa yleensä juuri runsaasti kultaa koota, elleivät ne ole jotain aivan erikoista laatua. He laittoivat pieniä kauluksia, jotka Fanny Bredin koetti saada myydyksi kaupungissa, ja he odottivat niistä suurta ansiota. Vaan Fanny kirjoitti, ettei hän voinut saada enempää kuin kolme kruunua kappaleelta ja sitä varten tarvittava lanka maksoi 2:50, ja nypläämiseen kului aikaa kokonaista neljätoista päivää…
Oli muuan, joka joskus katseli Lydiaa, nimittäin sahalaitoksen johtaja Jakobson, hän, joka oli neljä vuotta lukenut medikofilia, vaan ei koskaan saanut sitä suoritetuksi, ja joka osasi niin erinomaisesti lausua "Niagaran" ja "Döbeln Juuttaalla".
Kaikista siirtolaisista oli Jakobsonin ollut vaikeinta mukautua oloihin. Sahalaitoksella sai hän tehdä etupäässä konttoritöitä, ja ne muutamat päivät, jolloin hänen kaikkien kiireimpinä aikoina piti auttaa vetämisessä, eivät oikein olleet ehtineet himmentää hänessä herramaista kiiltoa. Hän seurusteli yleensä mielellään ja kärsi edellisenä talvena kovin senjälkeen kuin Durmanin siirtolassa kesää viettäneet neitoset olivat lähteneet pois ja neitsyt Malin sekä Ida ja Hanna Falk olivat siellä olleet ainoina suloisemman sukupuolen edustajina.
Ei ollut senvuoksi ollenkaan ihmeteltävää, että hän nyt toisena talvena usein mielellään pistäytyi Kvarngårdenissa Per Lindqvistiä tapaamassa, saaden aina samalla tilaisuuden nähdä Strömbomin naisiakin. Ja sellainen herrasneitonen kuin Lydia, tummine, raukeine silmineen ja kokettine tukkalaitteineen sekä puseroineen ja leninkineen, jotka olivat jostain muualta kuin Hanna Falkin ateliesta, oli hänelle todellakin virkistys tuolla erämaan hiljaisessa yksinäisyydessä.
Jakobson oli luonteeltaan iloinen, ja kun hän saapui talvi-iltaisin pastorskan pieneen huoneeseen, tuntui naisista, ikäänkuin siellä äkkiä olisivat monet kynttilät syttyneet. Hän rupatteli ja laski leikkiä ja otti kaikki asiat parhaimmalta puolelta. Hän huomasi pian, miten todellisuudessa oli Lydian "paikan" laita, vaan naisten selitykset tuntuivat hänestä tuhmilta, ja hän pysyi heidän luotaan poissa kokonaista neljätoista päivää.
Mutta kaukana sahalla alkoi tuntua ikävältä. Sahan terien alituinen rätiseminen ja virran yötäpäiväinen kohina teki hänet surumieliseksi. "Mitä turhia, ne ovat vain eukon päähänpistoja; vaan sääliksi käy sitä tyttöä!" tuumi hän, ja koska hän huomasi jauhovaraston käyneen pieneksi, heitti hän säkin rekeen ja ajoi Kvarnenille. Siellä hän sillä aikaa kun jyvät murskattiin jauhoiksi katseli hämärässä kauan neiti Lydian hiukan kulmikkaita vaan miellyttävän näköisiä kasvoja, ja kotiin saavuttuaan hän tuumi tarkastelleensa niitä vähän enemmän kuin oikeastaan olisi ollut tarpeellista. Senvuoksi hän päättikin olla urhoollinen ja pysytellä sieltä poissa kokonaisen viikon. Mutta sitten hän otti vahingon takaisin ja asetti tiensä kolmekin kertaa peräkkäin sen kautta.
Nyttemmin punehtui Lydia aina niin sievästi, kun Jakobsonin täyteläiset ja hieman punakat kasvot sekä hänen jotenkin kalju päälakensa ilmestyivät ovelle. Ja kun tämä kolmannen kerran jälkeen oli lähtenyt kotiinsa, taittoi pastorska suuren paperiarkin ja kirjoitti eräälle vanhalle ystävättärelleen seuraavat rivit:
"Voi, rakas ystävä, miten niistä lapsista on huolta! Luulin, että pikku Lydiani saisi olla täällä, missä hän lepäilee terveytensä tähden, rauhassa kaikilta niiltä houkutuksilta ja huomionosotuksilta, jotka häntä Länsigötlannissa ympäröivät kaikkialla. Mutta mitä onkaan tapahtunut? Täällä asuu muuan nuori, komea mies, tohtori Jakobson, joka, hyljäten loistavan lääkäri-uran, asettui tänne tavattoman suuren sahalaitoksen johtajaksi, samanlaisen, mikä aikaisemmin teki Jonas Durmanista, siirtolan perustajasta, rikkaan miehen. Harva se päivä, jolloin ei tohtori ja isännöitsijä Jakobsonin kaksivaljakko pysähdy sen talon edustalle, missä me asumme, ja sittenkös syntyy vilkas keskustelu minun Lydiani ja tuon todellakin hienon ja sivistyneen miehen kanssa. Herra yksin tietää, mitä tulevaisuus tuo mukanaan! Me äidit saamme aina uhrata. Minä sanon vain: Jumala tehköön lapseni onnelliseksi!"
Parin päivän päästä pysähtyi "tohtori ja isännöitsijä Jakobsonin kaksivaljakko", eli vanhaa metsärekeä vetävä, vanha, takkuinen ja laiska hevoskaakki, Kvarngårdenin edustalle. Jakobson ei ollut niin iloinen ja reipas kuin tavallisesti. Pastorska muisti, että hänellä oli jotain tekemistä keittiössä, ja hän poistui. Silloin Jakobson nousi tuoliltaan ikkunan luota, meni Lydian luo pöydän ääreen ja laski paksun, lihavan kätensä hänen olalleen.
— Neiti Lydia, tällaista ei voi jatkua kauemmin.
Neiti Lydia, jolla kyllä oli kokemusta tällaisista ratkaisevista hetkistä, vaikk'eivätkään ne tähän saakka olleet johtaneet mihinkään tuloksiin, silmäili häneen seitsentoistavuotiaan kainolla, viattomalla katseella:
— Eikö! Vai ei vieläkään ole tullut kunnollista rekikeliä!
Jakobson mutisi jotain ja punastui aina kaljua päälakeaan myöten.
— Älkäämme teeskennelkö, neiti! Kyllähän te arvaatte, miksi minä käyn täällä niin usein.
Tällä kertaa se nyt varmaan vihdoinkin tapahtuisi, ensimäisen kerran kahdenkymmenenyhdeksän vuoden kuluessa. Lydia oikein lämpeni — ja tietysti punastui.
— Mamma ja minä elämme yksinäistä elämää. Olemme hyvin kiitollisia, että herra Jakobson on ystävällisesti käynyt meitä tervehtimässä.
Jakobson otti hellästi hänen kädestään ompeluksen, tarttui niihin ja pakotti hänet katsomaan suoraan silmiinsä.
— Paljon minulla ei ole teille tarjottavana, vaan enhän minä myöskään ryöstä teitä minkään loiston ja komeuden keskeltä; tahdotko tulla minun köyhäksi pikku vaimokseni, Lydia?
Lydia Strömbom oli aina ajatellut, että jos tämä hetki kerran koittaisi — ja varsinkin viime aikoina hän oli suuresti toivonut sitä — lyöttäytyisi hän oikein ylpeäksi ja kohottaisi itsensä korkealle hänen silmissään, jotta Jakobson kerta kaikkiaan huomaisi, mitenkä paljon hän todellakin uhrasi hänen tähtensä. Vaan kun se hetki nyt oli lyönyt, tunsi hän sydämensä niin täydeksi; tummista, välähtelevistä silmistä loisti kostea kimellys; hän nousi, kietoi käsivartensa hänen lihavan kaulansa ympäri ja kuiskasi:
— Gustaf, minä tahdon.
Omaten hellien äitien ihmeellisen taidon astui rouva Strömbomkin sisään juuri ratkaisevalla hetkellä. Kun vastakihlautuneet eivät häntä huomanneet, otti hän tuolilta villavaippansa, kietoi sen huolellisesti ympärilleen, istuutui arvokkaasti keskelle sohvaa ja lausui äidillisen lempeästi:
— Olen nähnyt, mitä on tapahtunut. Herra tohtori, tyttärelleni ei nyt todellakaan koita sellainen tulevaisuus, jota minä olen hänelle uneksinut, ja jonka hän monta, minä sanon, herra isännöitsijä, monta kertaa olisi itselleen saavuttanut, vaan minä kyllä olen myöhemmin huomannut, että hänen hyvä ja hellä sydämensä saattaisi hänet kyllä ennen pitkää uhrautumaan. Minä annan tohtorille anteeksi; eihän isännöitsijä voi mitään sille, että Lydia on tehnyt syvän vaikutuksen tohtorin sydämeen… Jumala teitä, lapset, siunatkoon!
Jakobson katseli eukkoa kummissaan. Ettei voinut sellaisessakaan tilaisuudessa olla latelematta noita tyhmyyksiään!
— Älä loukkaa häntä, mamma! kuiskasi Lydia.
— Pikku raukka, miten hyvä sydän sinulla on, miten hyvä! Mutta se on niinkuin autuas Strömbomvainaja sanoi: "Harvoin käyvät nuoruus ja viisaus käsi kädessä". Niin sanoi Strömbom. Mitenkä ystäväsi vapaaherratar mahtaakaan nyt surra, Lydia!
Kun Anna näki Jakobsonin hevosen seisovan ulkona tunnin toisensa jälkeen, meni hän myllylle ja sanoi Lindqvistille:
— Per, viehän talliin Jakobsonin hevonen. Sen isäntä viipynee pastorskan luona kosintamatkalla.
Sisällä pastorskan huoneessa istui kaikki kolme kahvipöydän ääressä ja puhelivat tulevaisuudesta. Pastorskalla oli kuitenkin eniten huolta saada Jakobson käsittämään, kuinka paljon Lydia oli "uhrannut" hänen tähtensä.
— Hyvä Jumala, miten paljon hämmästystä tämä tapaus herättääkään sinun seurapiirissäsi Länsigötlannissa! Ettei se vaan keneenkään koskisi liian kovasti! Minä ihan vapisen ajatellessani tilanomistaja Ka…
— Mutta mamma … pyyteli Lydia hellästi.
Pastorska hymyili ja taputti tulevaa vävyään ystävällisesti olalle.
— Hän ei tahdo siitä edes puhuttavan, rakas ystävä. Kun Lydian kaltainen syvä sielu uhrautuu, niin se uhrautuu kokonaan.