XI.
Neljä vuotta.
Neljä vuotta on pitkä aika, kun ajatellaan eteenpäin ja tuumitaan, mitä kaikkea sinä aikana on tehtävä ja mitä ei saa tekemättä jättää ja kaikkia niitä esteitä, jotka sinä aikana saattavat ihmistä kohdata.
Mutta vanhemmille, jotka katsovat aikaa taapäin, on neljä vuotta hyvin lyhyt aika… "Se tapahtui kuusikymmenluvulla, kuusikymmentäyksi tai kuusikymmentäkaksi", sanovat he, ikäänkuin siinä olisi eroa vain kuukausi tai muutamia päiviä. Silmäillessä neljä vuotta taaksepäin Durmanin siirtolassa, niin huomaa, miten kovin äkkiä ne ovat kuluneet, ja kuitenkin on sillä ajalla tehty paljon rakasta ja pitkällistä työtä.
Vuodet olivat vierineet tasaista kulkua ilman suurempia tapauksia, vaan se, joka oli sieltä poissa neljä vuotta, kuten nyt mekin, havaitsi kyllä huomattavia muutoksia.
Siirtola oli kasvanut, suunnitelmat olivat toteutuneet. Peltomaat, jotka neljä vuotta sitten vielä olivat vain ukko Bredinin merkitsemät tai joihin korkeintaan oli kaivettu joku laskuoja, tuottivat nyt kesällä, Durmanin siirtolan seitsemäntenä olemassaolovuotena kauniita satoja. Talojen ympärille istutetut omenapuut olivat jo kahtena vuotena kantaneet hedelmiä ja olivat nyt kesäkuussa kaikki täydessä kukassa. Keittiö- ja kukkatarhat rehottivat ja kaikki nurkkaukset olivat jo ehtineet kadottaa uudisrakennuksen alastoman leiman. Siellä ja täällä jo korjattiin kattoja ja päätyjä.
Yleensä oli onni suosinut siirtolaisia. Oli kyllä poikkeuksia, vaan milloin se riippui sairaudesta, häviöstä, epäonnistumisesta tai muusta semmoisesta, silloin ojensi siirtolan hallinto auttavan kätensä, ja milloin säännöt eivät enää myöntäneet avunantoa, silloin seisoi vieressä ystäväin joukko. Durmanin siirtolan jäsenistä ei kukaan saanut mennä nurin, jos hänellä vaan oli todellinen ja vakava pyrkimys päästä eteenpäin.
Mutta huolimatta tarkasta valinnasta oli joukkoon sentään joutunut hutiluksiakin, nuoria miehiä, jotka olivat liittyneet siirtolan jäseniksi lähemmin punnitsematta, mitä tarmoa ja työkykyä heiltä siellä vaadittiin. Muutamat olivat kokonaan poistuneet siirtolasta, ja parille, jotka kevyesti onnelliseen tulevaisuuteen luottaen olivat menneet liian varhain naimisiin, oli käynyt hyvin huonosti. "Näiden perheiden huolet ja kärsimykset ovat mustia pilkkuja Durmanin siirtolan historiassa; elleivät miehet olisi eksyneet tänne eivät he ainakaan olisi tulleet vetäneeksi naisraukkoja kurjuuteen", virkkoi ukko Eneman, joskin surullisena. "Vaan", lisäsi hän tavallisesti, ja hänen silmänsä kirkastuivat, "tarkoin laskien onkin se ainoa paha, mitä me olemme tehneet, ja olemmehan me sensijaan tehneet enemmän hyvää". Ja samalla hän katsahti ulos ikkunasta ja silmäili hymyileviä niittyjä, viljavia peltomaita, joita hoitelivat monet onnelliset ihmiset, jotka näkivät kodin miellyttävyyden päivä päivältä lisääntyvän. Kohta koitti se aika, jolloin siirtolaisten alueet joutuivat kokonaan heidän omikseen, kun lainatut pääomat olivat suurimmaksi osaksi maksetut takaisin, kun kaikki olivat itsenäisiä farmareita ja "Durmanin siirtola" saisi siirtyä toiselle seudulle onnellistuttamaan toisia ihmisiä.
Muutamissa taloissa oli kuolemakin vieraillut, niinpä Durmanin "linnassakin". Neitsyt Malinin risatautinen Ida oli mennyt sinne, missä kaikki ovat yhtä kauniita, ja missä ei kenenkään tyttöraukan tarvitse surra kasvojensa tähden. Samaan aikaan kuoli myöskin muuan nuori siirtolainen, teknoloogi Öberg, joka ei koskaan ollut saanut paikkaa, ja oli senvuoksi ryhtynyt käyttämään ammattitaitoaan rupeamalla Durmanin siirtolan öljy- ja tärkkelystehtaan pienipalkkaiseksi johtajaksi. Muutamia kuukausia ennen kuolemaansa hän oli mennyt naimisiin, ja se kelpo, mustapukuinen nainen, joka senjälkeen nähtiin auttamassa neitsyt Malinia, joka jo oli alkanut väsyä, oli juuri rouva Öberg. Väliin kauneina sunnuntai-iltoina nuorten leikkiessä "linnan" puutarhassa hän nojasi hetkiseksi oven pieleen ja kyyneleet silmissä katseli noita iloisia ihmisiä, joiden joukossa hänen nuori ja voimakas miehensä, hilpeimmistä hilpein, vielä vähän aikaa sitten oli ylinnä näkynyt.
Kyttyräselkäinen ompelijatar Hanna Falk on entisen kaltainen. Toisten mennessä "linnaan" jää hän väliin kotiin, ettei hän siten niin paljon kärsisi niiden iloista ja leikeistä, joilla on suorat selät ja tulevaisuus edessään, ja ettei näiden tarvitsisi vaivautua osottamaan ystävällisyyttä häntä kohtaan — ystävällisyyttä, joka kaikkien taholta on vilpitöntä, vaan jota Hanna itse piti almuna. Vaan usein hän sentään lopuksi antoi palttua surullisille mietteilleen, meni ja asettui johonkin syrjäiseen nurkkaan, mistä hän mustin, janoisin silmin seurasi toisten riemua.
Mutta siirtolaan on ilmestynyt aivan uusiakin tulokkaita. Pienet, lyhyet, väärät ja epävarmat sääret tepastelevat siellä ja täällä, pyrkivät kukkapenkereille, lankeavat krokettipaaluihin ja kantavat likaa ja santaa itse täti Strömbominkin sunnuntaileningille. Vaan täti Strömbom ei pahastu eikä kierrä arvokkaasti vaippaa paremmin ympärilleen. Hän itse on päässyt isoäidiksi ja se sopii hänelle mainiosti. Suuri osa hänen turhanaikaisesta arvokkuudestaan on kadonnut, ja nyt ylpeilee hän vain Lyydian pikku Kallesta, ja isoäidin ylpeyshän on anteeksiannettavaa.
"Vävyni isännöitsijä", kirjoittelee hän ystävilleen, "menee erinomaisesti eteenpäin ja hän pitää hyvän huolen Lydiasta." Kuka olisi luullut, että hienosta kotiopettajattaresta oli tullut niin kelpo vaimo ja uskollinen auttaja, joka tosin kyllä joskus mielellään vetää käsiinsä nelinappiset hansikkaat, vaan on kokonaan jättänyt päivänvarjostimen ja hyvän ystävättärensä vapaaherrattaren. Tämä olikin vanhan tuttavuuden nimessä lähettänyt häälahjaksi hedelmämaljakon, jonka rva Strömbom aina tahtoi pestä itse, vakuuttaen palvelustytölle, että se on "oikeata vanhaa hopeata". "Isännöitsijän kaksivaljakko" on nyt todellakin totta siinä määrässä, että Jakobson oli ostanut itselleen laihan pörröisen hevosen entisen konkarin lisäksi, jonka isäntä alkoi senjälkeen uneksia uusista, hienoista kääseistä.
Brandmarkilta saapui kirje silloin tällöin. Aluksi olivat he saaneet kokea kovempaa kuin Lovakaan oli aavistanut. Heillä oli Kansaksessa yksi tulisijalla varustettu huone. Arthur palveli ensin renkinä ja Lova ansaitsi joskus pesulla 50 centtiä. Senjälkeen sai Arthur naapurivaltiossa kuorolaulajan paikan eräässä teatterissa ja Lova teki siivoustyötä. Pian oli kuitenkin ylioppilashännystakki repaleina ja Lova sairas.
Kaksi kuukautta sen perästä hän matkusteli ympäri komeana ja hienona, myyden erään liikkeen pianoja, Lova sai kaksi uutta leninkiä, ja herrasväki vuokrasi itselleen kaksi huonetta ja keittiön. Siihen loppuivatkin sitten koettelemukset. Seuraavana vuonna sai Karl Hammar kultaraameilla varustetun painetun kortin, missä ilmoitettiin, että mrs Lovisa Brandmark ja mr A. Brandmark olivat saaneet pojan. Mitään kirjettä ei ollut mukana, vaan oli ainoastaan lyijykynällä kirjoitettu kortin laitaan: "Isällä on nyt 150 dollaria kuukaudessa".
Kolme kuukautta senjälkeen oli Durmanin "linnan" lukusalin pöydällä, jonka ääressä Brandmark niin usein oli istuskellut, ristisiteessä saapunut amerikkalainen sanomalehti, missä punakynällä merkityssä uutisessa kerrottiin, että Steel & Jacksonin pianokaupan tarmokas ja pidetty matkustaja mr Arthur Brandmark oli osakkaana liittynyt sanottuun liikkeeseen, jonka tuotteiden rinnalla esim. Steinwayn puhutut pianot olivat paljasta roskaa.
Ja neljätoista päivää sitten olivat ruununvouti Eneman ja Hammar olleet rautatienasemalla ottamassa jäähyväiset vanhalta rouva Strandilta, joka 68 vuotiaana aikoi uhmata Atlannin aaltoja päästäkseen Lovan ja hänen miehensä luokse, koska nämä nyt kerran olivat asettuneet sinne, ja koska Arthur oli niin tavattoman kiltti ja tahtoi hänetkin sinne heidän luokseen.
Palatessaan asemalta olivat Eneman ja Hammar kumpikin vaiti. Äkkiä virkkoi ukko Eneman huoahtain:
— Enpä olisi neljä vuotta sitten uskonut, että Brandmark raukka tulisi onnellisemmaksi kuin "Durmanin siirtolan kuningas", joksi vanha Alm sinua kutsuu!
— Mitä setä tarkottaa? Enkö minä olisi onnellinen? Onhan onni suosinut minua enemmän kuin ketään. Tietääkö setä, mitä sanoi se sanomalehtireportteri, joka viime viikolla kävi siirtolassa?
— Tietysti valehteli, kuten sellaiset ihmiset aina!
— Ei, hän kysyi, kuinka minä, kun Durmanin siirtola on sosialistinen, olen voinut "keinotella" omaisuudekseni sekä öljy- että tärkkelystehtaan?
— Vai niin, mutta minä luulen, ettet sinä, Hammar, taloudellisesta edistymisestäsi huolimatta, ole onnellinen. En tahdo sinun lavertelevan minulle salaisuuksiasi, vaan minä sanon, että piru periköön kaikki kiekuvat kanat ja komeljanttiryökkinät! Hyvästi! Tästä kääntyy tie sinun kotiisi. Minä kävelen tämän pikku matkan.
Ja ennenkuin Hammar ehti sanoa sanaakaan oli ukko hypännyt kärryiltä ja lähtenyt astelemaan eteenpäin.
Hammarin totisille kasvoille levisi katkera hymy. "Olin todellakin toivonut pääseväni toisten surkutteluista", mutisi hän, hänen hevosensa hiljalleen astuessa Hammarbota kohti.