XV.
Päämäärässä.
Tänään me sitten jätämme Durmanin siirtolan, ja me voimmekin tehdä sen ilman huolta tulevaisuudesta. Jonas Durmanin elämän työ kasvaa varmasti ja onnellisesti melkein juuri niin kuin hän oli sen ajatellut. Se määrä rehellistä ja koeteltua voimaa, joka toi Durmanin metsiin pysyväistä eloa ja elämää, oli monissa kodeissa luonut sellaisen olon, ettei sen asujain tarvinnut pelätä vanhuuden lähestymistä.
Kun minä nyt kuljen farmilta farmille jäähyväisillä, ja kuulen iloisia ääniä puutarhoista sekä näen onnellisten äitien kumartuvan ruusuposkisten lemmikkiensä puoleen, ja näen voimakkaita miehiä menevän riippumattoman työmiehen huolettomuudella sarkojaan pitkin, jotka kohta kuuluvat heille, niin en voi olla ajattelematta:
Jospa edes yksi ainoa auringon säde, jonka Jonas Durman oli johdattanut satoihin koteihin, voisi nyt tunkeutua hänen sydämeensä! Saisipa hän työstään palkakseen edes muutamia harvoja ystävällisiä sanoja, samanlaisia, jotka tulevat monen uutisasukkaan osaksi heidän kodeissaan Durmanin siirtolan alueella. Ainakin minä toivoisin niin hartaasti, että jonakin tällaisena hetkenä — kun taas on riemupäivä siirtolassa, kun sinivalkeat liput lähettävät tervehdyksensä kodista kotiin ja kypsyneet viljat loistavat kaikkialla kuin suuret, keltaiset vyöt — kepeät pilvet hajaantuisivat ja vanha Jonas Durman saisi nähdä työstänsä suuret hedelmät.
Karl Hammar viettää häitään elokuun 20 p:nä. Hän oli kysynyt rakastetultaan, tahtoisiko tämä, että he jättäisivät Hammarbon ja perustaisivat kodin kaupunkiin, säilyttäen vain tehtaan varmana tulolähteenä. Gerda oli vastannut antamalla katseensa kiitää yli kodin, vainioitten, missä heidän rakkautensa oli puhjennut ja onnensa alkanut sekä laski sitten nauraen päänsä Hammarin rinnalle.
Tämän kasvot loistivat ja hän hyväili lemmittynsä vaaleita kiharoita. Hän oli lukenut Gerdan silmistä hänen toivomuksensa: "Luuletko, että mikään paikka maailmassa on minulle rakkaampi kuin tämä?".
Sitten oli Hammar kysynyt, pidettäisiinkö häät vasta sitten, kun uusi suuri rakennus, jonka hän aikoi rakennuttaa, oli valmistunut.
Gerda punastui ja vastasi, että häät voidaan kyllä kernaasti siirtää, jos Karl vaan niin tahtoisi; mutta mitä kotiin tulee, niin on heillä kyllä nytkin tarpeeksi tilaa. Hammar nauroi ja suuteli hänen vaaleita palmikoitaan kysyen, pitäisikö hän siitä, että häät vietettäisiin elokuussa.
— Ellei se olisi liian kiireellistä? Muuten oli elokuu hänen mielestään, hän ei tiennyt miksi, ihanin aika vuodessa.
Ja sitten se päivä koitti. Kuinka erilaista verrattuna Arthurin ja Lovan häihin? Nyt näytti tulevaisuus aurinkoiselta ja selvältä. Nyt ei ollut kysymys lähteä pois maailmalle taistelemaan elämästä ja kuolemasta, vaan yhä lujemmin rakastaa, yhä paremmin turvata sitä kotia, joka oli jo olemassa.
Totisia ajatuksia tulee kuitenkin hääpäivänä mieleen onnellisillekin pareille. Voi olla, että ilolla on monta ikkunaa katsoa onnelliseen kotiin, mutta onnettomuuksilla, koetuksilla ja sairauksilla on myöskin monet ovet käydäkseen ulos ja sisälle. Ja vasta vihkituolissa opitaan oikein se asia ymmärtämään.
Ei milloinkaan ollut Gerda näyttänyt Hammarista niin pieneltä ja hienolta kuin nyt hänen tullessaan häntä vastaan portaissa valkeassa pukimessaan.
Vaunut olivat jo valmiina viedäkseen heidät vihille Durmanin "linnaan". Myrttikruunu oli korkea, huntu niin pitkä ja poimukas, että kalpeat, totiset kasvot näyttivät melkein lapsen kasvoilta. Oli niin omituista tuntea, kuinka koko hänen ilonsa, koko toivonsa elämässä nykyään perustui tuohon hentoon ja heikkoon olentoon, ja hehkuvassa rakkaudessa painoi hän hänet rintaansa vastaan ja kuiskasi:
— Jumala siunatkoon ja varjelkoon sinua, suloinen olento! Kunhan vaan voisin tehdä sinut onnelliseksi, tiesi tasaiseksi ja sileäksi!
— Sen voit sinä tehdä paremmin kuin kukaan muu maan päällä, kuului vapiseva ääni sanovan.
Se oli vanha fanjunkkari, joka seisoi tyttösensä vieressä, katsoen, kuinka nuoret nousivat vaunuihin — ja suuret, kirkkaat kyynelkarpalot helmeilivät hänen kurttuisilla poskillaan. Kun kaikki oli valmista nousi muori Alm ja meni Gerdan luokse, suuteli hänen kättään ja kuiskasi:
— Kiitos, lapsi, siitä että näin teit, annoit meille pojan, sen sijaan että olisit riistänyt meiltä tyttösen!
Siirtokunta oli kasvamistaan kasvanut, niin että oli aivan mahdotonta tuntea kaikkia, mutta Hammar tunsi vaistomaisesti, ettei yksikään ollut jäänyt pois häätilaisuudesta.
Niin oli Gerda monta vuotta unelmoinut saada kerran soiton raikuessa astua kansan eteen: kauniiksi puettuna, soreana, onnellisena ja kuitenkin vavisten, kiihtyneenä ja kaiken veren syöksyessä sydämeen, aivan kuten nyt.
Ja kuitenkin, kuinka erilaista! Nämä eivät olleet tuntemattomia, jotka istuivat monen monilla penkkiriveillä ja katselivat häntä tutkivasti, ei, nämä kaikki olivat osaaottavia ystäviä.
Hän ei heittänyt riemuitsevaa ääntään tuntemattomaan joukkoon; vaan nyt se oli vain ujo, vapiseva, tuskin kuuluva lupaus yhdelle ainoalle. Eikä suinkaan rämisevä soittokunta häntä tervehtinyt, vaan pikku rouva Johansson, joka ohueilla ruskeilla sormillaan soitti virttä Durmanin uruilla.
Entä suosionosotukset, joista hän oli unelmoinut ankaroina työvuosinaan valveilla ja nukkuessaan, se voimakas riemu, jota hän oli janonnut vaivaloisena oppiaikanaan, missä se oli?
Hän silmäsi suureen, voimakkaaseen mieheen sivullaan, näki hänen terveet, miehekkäät kasvonsa hehkuvan ilosta ja onnesta ja kaikesta muusta, mistä syntyy elämän iloa ja menestystä; silloin tunsi hän itsensä niin pieneksi ja vähäpätöiseksi, ja tuntui omituiselta tietää olevansa hänelle rakkain olento maailmassa. Urut lakkasivat soimasta, ja kaikkien katseet suuntautuivat pastoria kohti. Tänään ei vihkimistä toimittanut rovasti Bengtsson, vaan muuan Hammarin ylioppilastoveri, pastori Arvid Magnusson Qvislingestä. Tämä oli ilolla noudattanut hyvän ystävänsä pyyntöä saapua siunauksella vahvistamaan toverinsa nuorta onnea.
Pastori Magnusson oli pitkä, tumma, komea mies! Tänään värähteli hänen äänensä ehkä liian paljon. Hän tunsi ystävänsä lemmentarinan, hänen ponnistuksensa ja hänen kärsimänsä pitkät, toivottomat vuodet. Hän löysi siinä yhtäläisyyttä oman itsensä kanssa, ja muistot olivat vähällä saada hänet kokonaan valtaansa.
Hän oli kappalainen ja lähtenyt talonpoikaiskodista. Hän oli kypsyneen miehen voimakkaiden tunteiden voimilla kärsivällisesti rakastanut tyttöä, joka yhteiskunnallisen asemansa puolesta oli liian korkealla. Mutta heidän sydämensä olivat löytäneet toisensa ja murtaneet kaikki esteet, kuten rakkaus tekee, kun se on voimakas, todellinen ja molemminpuolinen.
Sattuma oli vielä, että molempien morsiamien nimet olivat samat.
Tuolla akkunan ääressä vanhan rouva Almin rinnalla seisoi Gerda Magnusson, syntyään vapaaherratar Stålsköld, korkea, voimakas ja kaunis, katsellen lempeästi ja lämmöllä hienoa ja hentoa Gerda Almia.
Ei, hänhän oli nyt Gerda Hammar Hammarbosta, Durmanin siirtolan kuningatar.
Vihkiminen oli loppunut; jonkun verran epävarmalla äänellä puhui pastori nuorelle ystävälleen ja hänen nuorelle morsiamelleen. Morsiusparin kääntyessä ottamaan vastaan hääjoukon onnitteluja, säikähti sulhanen, ja jos jokin maailmassa sai hänen sydämensä kovemmin sykkimään, niin tapahtui se varmasti nyt, kun rohkeat, hyvin tunnetut luisevat kasvot, ilmestyivät joukosta, ja pitkä, laiha mies kiirehti esiin.
— Arthur —! Karl —!
Molemmat työtoverit Durmanin ensimäisiltä työvuosilta syleilivät toisiaan. Johansson ja Lindqvist tulivat pitkin askelin ja asettuivat heidän viereensä. Vanha, uskollinen Hyltan tukinajajien joukko oli nyt taas koolla. Salissa oli hiljaista. Ensimäiseksi puhui pastorska Strömbom, joka tarttui vanhalla arvokkuudella saalinsa reunaan, vei sen silmilleen ja lausui:
— Jumalani, minä luulen, että itken!
Seitsemän viikkoa sen jälkeen kun mamma Strand oli tullut lapsiensa luokse suureen länteen, tuli tieto Hammarin ja Gerdan kihlautumisesta. Viikko tämän jälkeen kirjoitti Johansson häiden olevan elokuun 20 p:nä. Ja ajatellessaan vanhoja ystäviään kutistui Atlanti yhä pienemmäksi Brandmarkin mielestä, hänen, joka nykyisin kulki valtameriltä valtamerille suurissa liike-asioissa.
— Kuulehan, meidän omat häämme eivät olleet niin hauskat kuin niiden olisi pitänyt olla, Mutta mitä sanot, jos matkustaisimme Hammarin häihin? kysyi Arthur.
— Mutta onhan äiti juuri tullut meidän luoksemme…
Rouva Strand oli jo kuitenkin alkanut tulla hyvin toimeen pikku Johnin kanssa, joka puhui ruotsia melkein yhtä hyvin kuin jokainen toisella vuodella oleva poikanen kotimaassa. Rouva Strand selitti, että jos he aivan todella aikoivat matkustaa, eivätkä viipyisi kauempaa kuin kaksi kuukautta, ja jos he ottaisivat vahvasti päällysvaatteita ylleen merellä, sekä lupaisisivat olla hukkumatta, niin voivat he hänen puolestaan varsin hyvin lähteä, olihan hän voinut elää erossa neljä vuotta, niin kyllähän se nyt käy päinsä parin kuukauden ajan. Ja niin he matkustivat ja olivat nyt täällä.
Herrasväki Brandmark esiintyi nyt paljon hienommin kuin ennen. Arthurin vanha ylioppilaslakki oli vaihtunut mitä uhkeimpaan chicagolais-malliseen hattuun, ja Lova oli pukeutunut paksuun, ruskeaan silkkileninkiin, ja hänen kaulallaan kimelsivät kultakoristeet.
— Mutta, Arthur, mitä tämä hyödyttää? Emmehän me oikeastaan ole vielä mitään, vaikka liike käykin hyvin, oli Lova sanonut ottaessaan vastaan nuo lahjat.
— Se on vanhan pojan lapsellisuutta, vaan se tyydyttää minua, ajatellessani ensimäistä vuotta täällä, jolloin en voinut vaimolleni antaa yhtään mitään, vastasi Arthur, ja Lova loi häneen katseen, joka ilmaisi, ettei siitä tarvinnut sen enempää puhua.
Puku ei Arthuria erinomaisemmin muuttanut. Lova oli nuorentunut viimeisten vuosien menestyksestä ja huolettomasta elämästä. Posket olivat värittyneet ja käyneet pyöreämmiksi; lempeät rakastettavat silmät loistivat herttaisemmin kuin koskaan ennen. Alkoi sitten hääpäivällinen riemuineen pitkän pöydän ääressä Durmanin vanhojen kastanjien alla. Itse Hanna Falk leperteli ja piteli vanhoilla polvillaan pikku Jakobsonia. Ja Emma Bredin oli pelkkää päivänpaistetta.
Herra Lindqvistin Västeråsissa vierailulle saapunut veli, joka oli oleskellut siirtolassa parin viikon ajan, heitti Emma Brediniin lempeitä silmäyksiä.
Morsiusparin maljan esitti Jakobson. Puhe ei ollut loistava, mutta silti sukkela, miellyttävä ja täynnä iloa, ja se otettiin vastaan suurella riemulla.
Pastorska Strömbom nykäsi rouva Magnussonia kädestä ja kuiskasi kainosti:
— Tuo on minun vävyni, tohtori, joka on ollut isännöitsijänä Durmanin sahalaitoksella, mutta nyt on toimeenpaneva johtaja, rouva vapaaherratar.
— Kelpo mies! Minä onnittelen teitä suuresti, vaan älkää kutsuko minua "vapaaherrattareksi" hyvä rouva Strömberg!
— Oh, tiedänhän minä, kenen kanssa minulla on kunnia puhua. Minun Lyydiani rakkahin ystävä oli myös vapaaherratar, joka tuli hyvin surulliseksi, kun Lyydia meni naimisiin.
Vanha fanjunkkari säteili, ja mummo Alm loisti kuin auringonpaiste.
Iloinen mieliala ja monet pudistelut oikealta ja vasemmalta tasoittivat suuren joukon kurttuja vanhoilta, lempeiltä kasvoilta. Mummo istui vesissä silmin ja katsoi aina joskus Gerdaansa. Vanha Alm tunsi itsensä samallaiseksi kuin sinä päivänä, jolloin hän sai kunniamerkin, ja sai syödä upseerien pöydässä ja istua everstin ja ylikomentajan sivulla.
Päivällisen jälkeen, kun morsiuspiiri pääsi vauhtiinsa talon pihalla, puutarhassa ja puistossa, ja kroketin pallot vierivät sekä kirjavat seppeleet kulkivat kädestä käteen iloisen naurun vallitessa, alkoi soitto salissa. Brandmark sai kuulla vanhaa kvartettiansa, eikä voinut olla silloin tällöin yhtymättä tenoriin. Sitten lauloi morsian pari laulua Gerda Magnussonin säestäessä Durmanin uruilla. Pastori Magnussonin silmät loistivat hänen kuiskatessaan:
— Sinä olet temmannut meidän oopperanäyttämöltämme ihanan äänen.
Hammar nauroi.
Morsiusparin täytyi jakaa aikaansa kaikille. Hammar, joka tunsi kaikki, oli keskuksena, ja kohta olivat Magnusson ja Brandmark vanhoja tuttuja, sillä he olivat ohimennen tavanneet toisensa Upsalassa ennen muinoin. Gerda ja Lova istuivat käsityksin, vaihtaen salaisuuksiaan niinkuin olisivat olleet aina tuttuja. Hehkuvin poskin ja loistavin silmin kuunteli Gerda Magnusson Lovan kertomusta ensimäisistä kovista ajoista Ameriikassa, kuinka hän ja Arthur lepäsivät päivän vaivojen jälkeen huoneessa, jossa ei ollut muuria, ja ilman tietoa huomispäivän leivästä. Rouva Lova oli kohonnut oikeaan puheliaisuuteensa, kun hän lopettaessaan sanoi: ei milloinkaan lannistuta, kun on sydän täynnä uskoa, toivoa ja rakkautta.
— Ja suurin niistä on rakkaus, lisäsi Arvid Magnusson, asettaessaan kätensä Gerdan olkapäälle.
Alhaalla Hammarbossa kohtasi morsiusparin kaksi suurta "kunniaporttia" ja molemmat verannat olivat koristetut kukilla ja köynnöksillä.
Morsiushuoneena oli suurin kamari ylemmän verannan kohdalla. Kun Hammar nyt astui sinne käsi Gerdan vyötäisillä ja puoleksi häntä kantaen, tuli hänen mieleensä aika, jolloin hän piilotti työstä karkeat kätensä viittansa poimuihin, eikä hän voinut muuta kuin silittää kädellään sametin hienoa poskea, joka lepäsi niin lähellä häntä. —
"Sähkösanoma"!
Se oli ainoa, joka oli saapunut morsiusparille. Joku toimekas järjestystä rakastava käsi oli sen kuitannut ja asettanut siihen huoneeseen, missä "morsiuspari Hammar" voitiin kaikkein varmimmin tavata.
Alkoi jo hämärtää. Kädet toistensa vyötäisillä ja päät toisiaan vasten lukivat he sen kuutamossa verannalla:
Syvästi valittaen sitä korvaamatonta tappiota, minkä rakkaus on kotimaiselta taiteelta vaatinut, koetamme kuitenkin unohtaa tämän ikävän, samalla kun mitä sydämellisimmin ja vilpittömämmin toivotamme teille onnea ja menestystä.
Algot Strömberg Anna Roselde
Fanni Elfving Peter Franson.
Hammar syleili ja veti hänet vielä lähemmäksi!
— Eikö tämä "Strömberg kiertueen" ystävällinen tervehdys herätä pikku
Gerdani sielussa pientä kaipausta?
— Ei, Karl, minä tunsin ilolla sen olevan viimesen renkaan, joka nyt katkesi.
Alhaalla ulkorakennusten luona tallusteli pitkä, kapea varjo ympäri ja tarkasteli ovia ja koetteli lukkoja, sekä katsoi aittoihin, joissa ruis oli vielä puimatta.
— Tuo rakas, uskollinen vanhus! Ei edes tänään hän unohda tavallista kiertoaan talon ympäri. Etkö sinä tahdo kiitokseksi tuottaa hänelle iloa laulamalla hänelle hänen lempilauluaan? kuiskasi Hammar.
Gerda astui lähemmä aitausta. Siinä hän seisoi valkeassa hameessaan ja hunnussaan ikäänkuin puitteissa, jota köynnökset koristivat. Kuului hiljainen, hyväilevä laulu:
"Kevään tuulonen huminoipi, päivä se tuhlaa paistettaan, mutta ma laulelen murheissani Roineen rannalla yksin vaan…"
Hammarin huulet vavahtelivat elämää ja rakkautta. Hänen kätensä kietoutuivat lujemmin Gerdan vyötäisille, samalla kun ääni hänen sydämessään sanoi:
— En enää koskaan ole yksin … en koskaan!