XIV.
Remmit ja pyörät.
Matkustajaimme saavuttua päämääräänsä kohtasi heitä metsän rauhaisa tuoksu ja kuusen sekä männyn pihkainen haju. Siinä oli terveyttä ja elämää rinnalle ja keuhkoille, ja jokaisessa tuulenpuuskassa oli leikkivää iloa, ja mahdotonta oli painavien huolien synnyttämien punaisten renkaitten silmien ympärillä pysyä ennallaan.
Kiertue oli alkanut toukokuussa Östersundissa ja kevät oli yllättänyt Gerdan jo Gäflen konserttisalissa tuoksuavine kukkineen ja viheriäisine niittyineen ja puhkeavine lehtineen.
Mitä etelämmäksi tultiin, sitä rikkaammaksi kävi luonto tuoksuavista kukista. Tuntui miellyttävältä, kun kauniit kukkavihot iltasin tuoksuivat niin suloisesti, eivätkä vielä aamullakaan olleet kuihtuneet, koska ravintolaneidit olivat hankkineet niitä varten paljon maljakkoja. Vaan kun katseli niitä väsynein silmin niiden riippuessa vaunun verkossa ja niiden pölyisten lehtien nyökkyessä, näyttivät ne hyvinkin surkastuneilta.
Maalla olivat jo kukat täydessä loistossaan, eikä niiden tarvinnut antaa lyhyttä elämäänsä ihastuttaakseen silmää. Sen sijaan että kevät ennen saapui Gerdan luokse käärittynä paperiin ja sidottuna nauhalla, niin tuli hän nyt itse täydellisen kesän keskelle.
Vuosisatain sivistys ei ole ainoastaan tasoittanut ihmisiä, vaan myöskin heidän tunteensa ja käsityksensä vuodenajoista sekä kaikesta muusta. Rekiretkillä kositaan, häitä pidetään lokakuussa ja sydämiä avataan rakastetulle sateenvarjon suojassa syys-sateen roiskuessa. Sen on sivistys aikaansaanut. Mutta vielä sentään elää meissä luonnon ihminenkin, ainakin niin kauan kuin olemme nuoria, ja silloin tunnemme, miten sydämemme heräävät tunteet saavat kaksinkertaista voimaa silloin kun luonto itse herää, että ne nousevat silloin kun koivun mahlat, ja kasvavat samaan aikaan kun lehdet puhkeavat. Kevät on rakkauden aika niin luonnossa kuin elämässäkin.
Juhannusjuhlassa Durmanin "linnassa" tulisi Hammar sanomaan Gerdalle kaiken sen, mitä hän neljän vuoden ajan oli sydämellään hautonut; tämän oli hän päättänyt sanoa vanhan puutarhan yksinäisellä käytävällä, syreenilehtimajassa tai vasta kotimatkalla. Tuo omituinen ajatus etsiä muutaman sadan ihmisen keskeltä rakastettunsa kanssa yksinäisyyttä, jollaista hänen ei ollut onnistunut saada Hammarbossa, ei luonnollisesti johtanut mihinkään tuloksiin. "Durmanin siirtolan kuninkaan" täytyi olla joka paikassa, pitää yllä juhlailoa ja kuunnella kaikkien juttuja. Ja kun hän muutamaksi silmänräpäykseksi sai rauhaa, oli Gerda keskellä riemuitsevaa pienokaisjoukkoa, taikka oli Lydia Jakobson tahi muut vanhat tuttavat saaneet hänet seuraansa. Kotimatkalla oli taasen vähintäin kaksikymmentä ihmistä samassa joukossa.
Päivää jälkeen juhannuksen alkoivat viikatteet viileskellä apilaniityillä. Ehkä olisi Gerda nyt kuten ennenkin saapunut vainiolle tuomaan illallista, istahtanut saralle ja antanut pitkien timotei-korsien luistaa punaisien huuliensa välistä ja hyräillyt laulua, silloin…
Mutta Hammar oli ainiaaksi ripustanut viikatteensa seinälle, ja kolme reipasta renkiä kulkivat nyt hänen niityllään. Luoko luo'olta kulkivat he tasaisin askelin ja lyönnein samoilla saroilla, missä hän ennen oli yksin ponnistellut. Laajennetut maanviljelyslaitokset, kirjanpito ja kirjevaihto vaativat nyt Hammarin ajan. Hänen kätensä eivät sentähden työskennelleet samoin kuin ennen. Känsät olivat niistä kadonneet, eikä hän enää niitä piiloittanut taskuihinsa; mutta aina sen mukaan, mitä iloisemmaksi Gerda tuli ja mitä heleämpänä kuului hänen naurunsa, sitä enemmän valtasi hänet vanha ujous. Täytyyköhän hänen vielä kerran laskea hänet yksinään maailmalle?
Kerran aamiaispöydässä sanoi Gerda yht'äkkiä:
— Mutta eihän herra Hammar ole vielä minulle näyttänyt öljy- eikä tärkkelystehdastaan! Emmekö lähde sinne kaikki yhdessä?
Äiti oli jo ollut siellä, ja vanha fanjunkkarikin monta kertaa, joten heitä ei nyt haluttanut lähteä. Mutta kyllä he sinne lähtisivät tyttösen kanssa joku päivä, se oli selvää.
— Mutta sehän ei ollut tarpeellista. Eikö neiti Gerda voisi olla tyytyväinen minun seuraani? On ihana ilma ja minä menen sinne juuri nyt, sanoi Hammar.
Sehän sopi aivan mainiosti.
"Nyt tai ei koskaan!" ajatteli Hammar ja pudisti tarmokkaasti kätensä keppinsä nuppiin.
Niin kulkivat he ääneti pitkän aikaa, ja Hammar huomasi, että oli jo kuljettu neljäsosa matkasta. Osoittaakseen vähitellen helliä tunteitaan, lausui hän eloisasti:
— Oli tuhmasti, kun emme ajaneet hevosella! Matka on pitkä ja te varmaan väsytte.
— Te olette hyvin kohtelias, herra Hammar. Ehkä taitaa teitä pitkästyttää, virkkoi Gerda ja nauroi veitikkamaisesti.
— En tiennyt … hm … kuinka voitte luulla…?
Hän kulki ikäänkuin olisi kysymyksessä lyödä maailmanennätys kävelyssä, ja kului viisi minuuttia ennenkuin hän sai valmiiksi sen syvämietteisen huomautuksen, että tällaiset kävelymatkat olivat kai harvinaisia Tukholmassa.
Gerda myönsi kernaasti, etteivät ne kylläkään kuuluneet siellä hänen jokapäiväisiin huvituksiinsa.
Tämä mielenkiintoinen keskustelu ja päätelmä tuntui antaneen Hammarille aihetta pitempään pohtimiseen, niin että Gerda viimein arveli, ettei olisi hullummaksi, vaikka he keskustelisivat hiukan enemmän, ja hän kysyi, miten öljyä tehtaassa valmistettiin. Hammar ei tahtonut salata, että sitä valmistettiin pellavansiemenistä, ja antoi samalla hänelle heti muutamia selityksiä hinnoista ja astioista. Hän taisi varmaankin onnistua selityksessään hyvin; ainakaan ei Gerda kysynyt enempää, vaan asteli ajatuksissaan.
Sisällä öljytehtaassa oli liikettä ja vilkasta elämää. Muutamien sekuntien kuluttua laskeutui suurmusertaja huumaavine iskuineen, jotka panivat talon seinät vapisemaan. Tämän jälkeen pyörien ratina ja veden pauhu saivat taas vallan, kunnes taas kuului musertajan jylisevä ääni.
Kaikki tuli Gerdan nähdä, ja kaikista tuli hänen saada selko, myöskin joen toisella rannalla olevasta tärkkelystehtaasta.
Tärkkelystehdas ei ole mikään hieno laitos. Monta tuhatta kannua perunavelliä päivässä jättää aina jälkeensä määrätyt jäljet. Gerda nosteli hameitaan ja sipsutteli eteenpäin varpaillaan. Hammarin katse loisti ylpeydestä, ja hän hyväili kädellään koneita, ikäänkuin ne olisivat olleet hänen lapsiaan.
— Te kai nauratte minulle, neiti Gerda, vaan sitä ei teidän pitäisi tehdä. Tullessani tänne seitsemän vuotta sitten en omistanut muuta kuin kirveen ja sahan. Jokainen turve Hammarbossa, jokainen eläin sen karjatarhassa, jokainen piikki ja tuuma remmiä tehtaissa on maksanut paljon hikeä ja ponnistusta. Samoin on reikä seulassa ja siipi suuressa vesipyörässä joko suoranaista tai välillistä tulosta kovasta työstäni ja unettomina öinä hautomistani ajatuksista. Jos olisin kaikki perinyt, ei omaisuuteni olisi minulle läheskään niin rakas.
Gerda nyökkäsi ääneti, ja katse hänen tulisista silmistään sanoi Hammarille, että hänet oli täysin ymmärretty. Sitten katsoi hän ajatuksissaan tuohon läikkyvään remmien ja kitisevien pyörien labyrinttiin, kunnes häntä alkoi pyörryttää, ja hän ojensi kätensä erästä toisella puolen olevaa koneen osaa kohti sanoen:
— Mutta selittäkää, mitenkä —?
— Gerda, hyvä jumala! huusi Hammar yhtäkkiä, vetäen samalla hänet takaisin.
Gerda ymmärsi nojautuneensa liian lähelle remmiä ja hän kalpeni pelosta. Hän lepäsi Hammarin käsivarsilla ummistetuin silmin; avatessaan ne näki hän Hammarin palavissa katseissa selvästi kuvautuvan tuskan, kärsimyksen ja kauan pidätetyn rakkauden.
Tahdottomana antoi hän viedä itsensä pois tehtaasta ulos auringon valoon, missä ruohot ja lehdet välkkyilivät kosken rannalta, ja linnut visertelivät leppien oksilla.
— Kiitos, nyt on kaikki hyvin! kuiskasi Gerda ulkona pienellä polulla, koettaen samalla irtautua Hammarin voimallisista käsistä. Mutta silloin kumartui Hammar hänen puoleensa ja lausui:
— Ei, Gerda! Minä en voi enää milloinkaan laskea sinua. Sinä ymmärrät minun tunteeni. Minä olen vakuutettu, että sinä tiedät, miten kauan olen sinua jo rakastanut. Etkö arvaa minun odottaneen jo kylliksi. Täytyykö minun taas päästää laululintuni ulos avaraan maailmaan?
Hän rukoili ikäänkuin elämänsä puolesta ja painoi hänet lujasti rintaansa vastaan.
Gerda purskahti hillittömään itkuun ja koko hänen ruumiinsa vapisi. Ne kyyneleet eivät kuitenkaan olleet tuskan eivätkä surun synnyttämiä, sen todisti käsi, joka kainosti kietoutui Hammarin kaulaan, ja lämpimät huulet, jotka kohtasivat toiset huulet, samalla kun Hammar kumartui ja piilotti korkean auringon paahtaman otsansa vaaleisiin kiharoihin.
Viipyi kauan ennenkuin he ehtivät kotiin. Heillä oli niin paljon puhuttavaa toisillensa koittavasta rakkaudesta, surullisista vuosista, päivästä ja toivosta.
— Jos sinä, Karl, olet minua niin kauan rakastanut, niin minkätähden et ole sitä ennemmin sanonut, ihmetteli Gerda ja katsoi häntä silmiin tutkivasti.
— Sentähden, ettei pikku laululintu ollut yksi Durmanin metsän tavallisista linnuista. Siksi, ettei Almin tyttönen sopinut Durmanin uutisasukkaan vaimoksi ensimäisinä kovina vuosina, ja siksi … sentähden … etten koskaan voinut uskoa sinun rakastavan minua.
— Ei, katso minua silmiin, Karl, oliko se ainoastaan sentähden?
— Niin, Gerda, onkin hyvä, että kaikki tulee välillämme selväksi, sinä rakas, pieni tyttöni! Sinä olet nyt alkanut epäillä laululinnun siipien ja äänen voimakkuutta. Te naiset tahdotte välttämättömästi "uhrata" jotain rakastetullenne. Etkö sinä silloin anna kylliksi, kun annat koko rakastetun olentosi? Ja muutenkin Gerda — ei, nyt täytyy sinun katsoa minua avoimesti silmiin — olethan sinä varma siitä, että jos olisit tullut omakseni silloin kun viimeksi olit kotona, niin oletko varma, ettet koskaan olisi katunut ja ikävöinyt takaisin, tai tuntenut katkeruutta senvuoksi, että olit menettänyt sen tulevaisuuden, jota olit niin hartaasti odottanut? Sellainen tunne voi kasvaa samassa sydämessä kuin uskollisuus ja rakkaus; siitä ei tule mikään mieluisa naapuri, Gerda. Ja etkö luule minun ajattelevan sinun uhranneen vielä jotain muutakin? Iloisempi elämä, sinulle paremmin sopiva olo, kuin minkä minä voin tarjota, ovat useasti olleet sinulle tarjona muualla.
Gerda painoi päänsä alas eikä vastannut mitään. Ehkä hän huomasi tuon toisen olevan oikeassa siinä, ettei enää ollut mitään taiteellisia unelmia laululintusen ja Durmanin kuningattaren välillä.
Gerda siirtyi lähemmä Hammaria heidän istuessaan sammaltuneen puun päällä, ja kuiskasi:
— Kiitos, Jumala, kuluneesta ajasta!
Kotona syntyi tavaton riemu, kun nuoret kertoivat, kuinka he olivat rakastaneet ja ikävöineet ja turhaan koettaneet hakea toisiansa, löytääkseen viimein toisensa remmien ja hihnojen keskestä.
Vanhalle fanjunkkarille se oli täydellinen yllätys, vaan naisethan ovat tällaisissa asioissa sukkelampia, ja sentähden ilmestyikin päivällispöytään myös lettuja ja kyökin akkunalle pullo kirsikkaviiniä. Ei millonkaan ole apelle ja anopille suotu rakkaampaa vävyä. Jos he katsoivatkin asiaa aineelliselta kannalta, niin on aivan varmaa, etteivät he epäilleet silmänräpäystäkään Gerdan loistavaa tulevaisuutta taiteen uralla, vaikka he tämän alan loistoa eivät täysin tajunneetkaan; mutta minkä arvoiset tuolla kosken partaalla surisevat pyörät olivat, sen ymmärsi vanha Alm esittää hyvin, sillä olihan hän tehtaassa kirjanpitäjän apulaisena.
Alikerroksessa oli hälinää.
Nuoret eivät olleet ehtineet vasta kuin portaille, kun Emma Bredin ryntäsi isäukon luokse ja huusi:
— Nyt se on tapahtunut, pappa!
— Mikä sitten … aijai … saakelin nivelleini … mitä on tapahtunut?
— Hammar ja Gerda ovat menneet kihloihin!
— Ovatko he … peijakas tuota selkää … ovatko he sanoneet sen sinulle?
— Ei, mutta Gerdalla oli suuri jauhoinen kädensija sinisen takkinsa selässä. Pappa saa olla varma siitä, että he ovat kihlautuneet tehtaassa.