XIII.
Kotiin.
Kello oli jo puoli kaksitoista seuraavana aamuna, kun Karl Hammar uskalsi ujosti koputtaa Gerdan ovelle.
X:n kauppalan hienot nuoret miehet olivat jo aikaisemmin menneet pois, ja kun Hammar avasi oven, tunsi hän raikasta kukkien tuoksua. Nyt oli siis kesä sielläkin. Mutta pieni laululintu oli uupunut ja räpäytti väsyneesti siipiään. Ei edes ystävällinen hymyily, joka valaisi Hammarin kasvoja hänen näyttäytyessään, voinut karkoittaa surullista ilmettä Gerdan kasvoilta. Hän riensi tulijaa vastaan ja ojentaen molemmat kätensä sanoi:
— Minä näin teidät kyllä konsertissa! Minkä tähden ette eilen illalla käynyt kertaakaan minua tervehtimässä, te paha ihminen?
— Voi, neiti Gerda, olin kyllä aikeissa tulla luoksenne, vaan minä en tahtonut tunkeutua niiden muiden joukkoon, jotka kunnioittivat teitä suuren voittonne jälkeen. Ja, nähkääs, seitsemän vuoden oleskelu Durmanin siirtolassa on tehnyt miehen ujoksi.
— Voittoko…!
Gerda katsoi häntä tutkivasti ja vakavasti suurilla sinisillä silmillään ja pudisti vaaleata tukkaansa. Suuri jumala, hänen silmiensä ympärillä olivat punaiset renkaat, ikäänkuin hän olisi itkenyt…
— Niin, neiti Gerda, nyt kun teidän maineenne pian kasvaa ja ehkä leviää maasta maahan, on omituista ajatella, että te olette kerran antanut äänenne kuulua siellä kaukana Hammarbossa, ja että te myös olette laulanut yksin minulle. Muistatteko sitä, neiti Gerda?
Hänen silmänsä säihkyivät ja punaiset renkaat eivät näyttäneet enää niin jyrkiltä. Hän hymyili ja vastasi:
— Minä muistan, minä muistan. Sitten johdatti hän hänet sohvalle niinkuin pienen lapsen, ja istuutuen hänen viereensä, katsoi hän häntä silmiin ja virkkoi:
— Teille voin jutella suoraan; olemmehan me ystävät, eikö totta? No niin, tiedänhän minä sen! Tahdon aluksi sanoa teille, että sellaisiin "voittoihin" kuin eilen illalla täällä saa Gerda Alm olla tyytyväinen myöskin tulevaisuudessa, niin pitkälle kuin niitä riittää. Suuremmiksi ne eivät voine tulla.
— Kuinka niin luulette?
— Minä luulen, että siivet ovat liian heikot ja unelmat liian rohkeat. Kerran uskoin voivani tulla oikeaksi … niin, nähkääs, ei miksikään suureksi, niin tyhmä en ole milloinkaan ollut, mutta kuitenkin joksikin, jota ei kukaan, vaikka tahtoisikin, voisi heti unhoittaa.
Tässä hän vaikeni ja katse harhaili eri tahoille.
Hän istui siinä niin pienenä ja hentona ja katsoi rinnallaan istuvaa vahvaa miestä melkein tuskallisin ilmein, ikäänkuin hänen olisi pyydettävä anteeksi sitä, ettei hän ollut se, miksi hän oli itseänsä kuvitellut; hän ei ollut se komea laululintu, jollaiseksi vanhempain ylpeys ja ihailu oli hänet kuvitellut.
Hammarin silmät loistivat. Voisiko se olla totta? Sehän toi Gerdan lähemmä häntä.
… Vaan sitten heitti tyttö päätään uhmaten ja jatkoi:
— Mutta kenenkään ei silti tarvitse sääliä minua. Minä olen kunniallisesti työskennellyt ja osaan myös soittaa pianoa. Kun "kiertueet" eivät enää kannata, niin voin soittaa ja laulaa alemmalle kansalle.
Hän naurahti hieman katkerasti.
Hammar pudisti päätään.
— Mutta älkääpä ohimenevän apeamielisyyden antako varjostaa kaikkea sitä mieltymystä, mitä olette saavuttanut. Entä mihin te nyt aiotte?
— Kotiin vanhuksien luokse pariksi viikoksi. "Kiertue" on nyt loppunut. Nähkääs, minulla on varaa levätä, ja lepoa minä myös tarvitsen. "Strömbergin kiertue" on menestynyt tavattoman hyvin; toistaiseksi olen rikas ihminen, niin, 520 kruunua, herra Hammar. Vai niin, te olette siis kauppamatkoilla, ja minä saan siis viedä terveisenne kotiin. Minä matkustan kotiin junalla klo 8,20. Entä te?
— Samassa junassa.
— No mutta sepä hauskaa!
Hammar koetti kaikin voimin salata iloisuuttaan.
— Miten on päivällisenne laita, ehkä minä…
— Suostuisin kernaasti, vaan olen kutsuttu hyväntahtoisen tohtorinna
Engvallin luokse.
— Hyvästi siis iltaan asti!
— Hyvästi siksi!
— Muuten saatte minusta ikävää seuraa, sillä minun täytyy ilmoittaa teille, että aion sulkeutua jo klo 10 naisten vaunuosan rauhallisimpaan soppeen, missä sitten vedän kelpo unia. Sellaisen tavan olen oppinut matkoilla, sillä taiteilijan täytyy alituiseen työskennellä kehittyäkseen.
Sitten kun Hammar oli lähettänyt ukko Almille sähkösanoman, että tämä tulisi seuraavana aamuna asemalle, heitti hän päällysnutun ylleen ja käveli kauas X:n kauppalan tullin ohi. Mitä erilaisimpia tunteita riehui hänen rinnassaan, vaan kaikkein eniten hän ajatteli:
— Jospa se olisi totta! Jospa pienen laululinnun siivet todella olisivat liian heikot.
Hammar tiesi X:n kauppalassa asuvan erään taiteilijan, joka oli tuomiokirkon urkuri, sekä alallaan hyvin lahjakas. Hän oli m.m. säveltänyt kauniita ja yleisesti tunnettuja sävellyksiä, vaan oli hautaantunut sinne hiljaiseen sopukkaan hyvän toimeentulon ja elämän mukavuuden tähden, sekä siksi, ettei hän helläluontoisena ihmisenä voinut kärsiä arvostelua.
Hän tuli ajatuksissaan siihen tulokseen, että jos hän vaan tuntisi tuon miehen, olisi hyvin hauskaa puhua hänen kanssaan Gerdasta, mutta nyt se tuskin kävisi laatuun. Sehän näyttäisi oikeastaan hassulta.
Kolme minuuttia tämän jälkeen oli hän ottanut selvän, missä taiteilija
N. asui, ja hän kiiruhti hänen luokseen.
Tirehtööri oli pieni, hienopiirteinen herra, kerrassaan gentlemanni. Häntä kunnioitettiin aivan yleisesti, ja kaikki pitivät hänestä hyvin paljon. Mutta hän oli vähän hieman itsekäs. Hänestä kerrottiin m.m., että kun rovasti ilmoitti hänelle ajan aamusaarnaa varten olevan muutetun, niin oli N. rauhallisesti vastannut:
— Tuskinpa se käy laatuun, herra tuomiorovasti.
— Ja minkätähden ei?
— Siksi että se on minun aamiaisaikani, jota olen pitänyt säännöllisesti seitsemäntoista vuotta.
Hammar saapui hänen luokseen, sanoi nimensä ja virkkoi:
— Anteeksi, herra tirehtööri, mutta suokaa minulle hetkinen, sillä asiani merkitsee minulle paljon.
Tirehtööri N. loi häneen väsyneen, vaan hyväntahtoisen silmäyksen, ja lausui:
— Mutta, herraseni, tehän olette jo liian vanha.
— "Liian vanha!" Kuinka! Mihin olen liian vanha?
— Ettekö tahdo suorittaa lukkarin tutkintoa?
— E-ei, minä olen teollisuudenharjoittaja.
— Oh, pyydän tuhannesti anteeksi. Olkaa hyvä ja istukaa. Näettekö, X:n kauppala on pieni paikka ja kaikki tuntemattomat herrasmiehet, jotka tulevat tähän aikaan luokseni, haluavat suorittaa joko lukkarin tahi urkurin tutkinnon tai joskus molemmatkin.
Hammar koetti sanoa tirehtööri N:lle muutamia imartelevia sanoja sekä painostaa sitä suurta arvoa, jonka hän pani herra tirehtöörin arvostelulle. Ja niin pyysi hän tirehtööriä lausumaan ajatuksensa neiti Almin tulevaisuudesta laulajattarena.
— Herra on ehkä sukua?
— Ei, sitä en ole.
— Te ehkä aiotte tehdä jotain tuon nuoren neidin hyväksi?
— Tuskin, vaan minä pyydän teille vakuuttaa, etten kysy sitä itsekkyydestä enkä muista epähienoista vaikuttimista.
— Niin, hänellä on pieni sievä sopraano ja se on jotenkin kaunis.
— Luuletteko myöskin hänellä olevan suuren tulevaisuuden laulajattarena.
Selittämätön hymy ilmestyi tirehtöörin suupieliin.
— Ehkä kuulitte itse eilen illalla? Jenny Lind ei voisi valittaa sellaisesta menestyksestä.
— X:n kauppalan asukkaiden mielipiteen olen kyllä kuullut, vaan tahtoisin mielelläni kuulla teidänkin lausuntonne. Jos toivomukseni on epähieno, niin osoittakaa minulle ovi. Jos taas tahdotte tehdä tuntemattomalle henkilölle palveluksen, joka ei vahingoita ketään, niin olkaa hyvä ja sanokaa minulle todellinen mielipiteenne neiti Almista.
— Herttainen tyttö, herrani, hieno ja vetää huomiota puoleensa. Hän on epäilemättä saanut hyvän kasvatuksen myös muullakin kuin musiikin alalla. Kuitenkaan ei mikään estäne minua puhumasta totta. Neiti Almilla on hyvin musikaalista "korvaa" ja "aistia", ja hän on varsin "intelligentti". Mutta, ikävä kyllä, hänen äänessään ei ole mitään sointua, herra! Ja se mikä on, on haperaa ja haurasta. Jostain yksityisestä rouvasta tai neidistä, joka laulaa yhtä hyvin kuin hän, sanotaan: "Minkälainen vahinko, ettei hän ole saanut enempää kouluutusta, sillä hänhän voisi esiintyä suuren maailman oopperanäyttämöillä." Mutta todellisesta laulajattaresta, ammattilaulajattaresta, sanomme tässä tapauksessa: "Pieni, sievä ja viehättävä ääni, vahinko ettei siitä voi kehittyä mitään sen enempää."
Hammarin silmät loistivat.
— Te ette siis ennusta hänelle mitään suurta tulevaisuutta laulajattarena?
— En X:n kauppalaa suuremmilla seuduilla.
— Ettekö luule hänen voivan ansaita paljon rahaa laulullaan? kysyi Hammar ja koetti samalla turhaan salata sitä ihanaa vaikutusta, minkä musiikkitirehtöörin lausunto neiti Almista oli hänessä synnyttänyt.
— Kyllä, se riippuu hyvin monista seikoista, erittäinkin hyvästä onnesta. Hän on, kuten sanottu, tosiaankin lahjakas. Ja eikö hän ole myös saanut palkintoa pianon soitossa? Se on kyllä hyvin kaunista, mutta aivan liian monipuolista. Sitä ei ole saanut Lind, eikä Patti, siis hänestä ei tule Lindiä eikä Pattia.
Hammar nousi.
— Minä kiitän teitä mitä sydämellisimmin. Vaan kuulkaahan, herra tirehtööri, minulla ei ole paljon tuttavuuksia tällä seudulla, ja minulle olisi siis sangen mieluista, jos suvaitsisitte jakaa kanssani yksinkertaisen päivällisen ravintolassa. Lasillinen Chambertiniä ja…
Tirehtöörin valtasi vavistus ja hänen kauneilla, hienoilla kasvoillaan näyttäytyi epämieluinen ilme.
— Kiitos, kiitos, hyvä herrani! Minä juon kuitenkin vain maitoa, ja joskus sokerijuomaa. Suuri kiitos! Hyvästi, hyvästi!
Tirehtööri asettui akkunan luokse ja katseli Hammarin jälkeen tämän mennessä alas rappusia. Säälivä hymy leikki taiteilijan huulilla. Hän tuumi itsekseen:
— Raukka! Mokoma moukka! Viha ja kosto paloi hänen härän-silmissään, kun hän kuuli, ettei tuosta laulajattaresta voi odottaa enempää. — Miten katalia me ihmiset kaikessa tapauksessa olemmekaan! Jos olisin tuollaista aavistanut, en olisi sanonut mitään.
Sitten kääntyi hän kauniin flyygelinsä puoleen, ainoan mikä hänelle tuotti tyydytystä elämässään. Silloin saivat hänen himmeät silmänsä jälleen loistoa, ja kun hänen valkoiset kätensä liitelivät pitkin koskettimia, tunsi hän olevansa tuhannen penikulman päässä X:n kauppalan ahtaasta, matalasta ilmasta.
* * * * *
Kauniina kesäyönä kiiti juna kohti Durmamin siirtolaa, saapuakseen perille vasta aamulla. Kaksi tuntia olivat Hammar ja Gerda istuneet yhdessä ja puhelleet yhtä ja toista, Strömbergin kiertueesta, isästä ja äidistä, Hammarbosta ja X:n kauppalasta. Mutta Gerda oli väsynyt ja Hammarin sydän oli liian täynnä voidakseen puhua, ja niin sanoi Gerda hyvää yötä ja meni naisten vaunuun.
Monilla huvimatkoilla ja erääseen ylioppilaskokoukseen oli Hammar entisaikaan matkustanut iloisen toveriparven kanssa leikkiä laskien ja jutellen. Nyt oli hän vaiti ja hiljaa, eikä vaihtanut sanaakaan kenenkään kanssa koko matkalla. Vaan hänen silmänsä loistivat ja hänessä kyti salainen toivo. Jos sallimus olisi suonut Gerdalle suuren menestyksen Europan pääkaupungeissa, ei Hammar olisi tuntenut silmänräpäykseksikään itseään sen iloisemmaksi kuin nyt. Niillä asemilla, joilla juna seisoi kauemmin, astui hän ulos vaunusillalle ja kulki edestakaisin erään vaununakkunan ohitse, jonka eteen oli vedettty viheriä uudin. Ja kuta edemmäksi tultiin, sitä enemmän pakenivat yön usvat nousevan kesäkuun auringon tieltä, ja hänen monivuotiseen ikävöimiseensä ja taisteluunsa näytti toivon aurinko nyt luovan kullattua hohdettaan.
Nuku suloisesti, pieni, väsynyt laululintu! Ennenkuin talvi koittaa ja tuuli tulee kylmäksi ja lumi levittää vaippansa lehtoihin, joissa sinä et voinut kilpailla väkevämpien siskojesi kanssa, valmistan minä sinulle rakkauden pesän ikuisesti viheriöivällä seudulla kaukana Durmanin metsässä! Niin lauloi hänen paisuva sydämensä ikävöivää kehtolaulua vanhan Almin tytön typykälle sillä aikaa, kun korskuva höyryhepo kiidätti heitä hetki hetkeltä lähemmäksi kotia.