II.
Kuinka minä aloin ansaita leipäni, jäin orvoksi ja tulin myydyksi huutokaupalla.
Työstä kertovat minun aikaisimmat muistoni. Poikani, joka lääkärinä palvelee Tukholman serafimsairaalassa, oli kolmenkymmenen kahden vuotias itse ruvetessaan ansaitsemaan leipänsä; hänen isänsä oli kahdeksan vuotias. Poikani ehkä alkoi sen liian myöhään, minä taas mahdollisesti liian aikasin.
Mikään raskasmielisyys sen johdosta, että minun niin aikasin piti lähteä "ansaitsemaan", ei toki tullut kysymykseen; päinvastoin vallitsi kotonani Hakalassa suuri riemu kun sain ensimäisen paikkani, suurempi kuin jossain herrasperheessä pojan päästessä vapaaehtoiseksi johonkin hienoon rykmenttiin. Mutta tätä paikkaa ajatellessani valtasi kuitenkin pikku sieluni mitä suurin kauhistus.
Talojen tilukset eivät siihen aikaan vielä olleet jaetut; läheiset pellot oli kyllä kullakin talolla erikseen, mutta ulkopalstat olivat yhteisiä. Niityillä tehtiin heinää yhteisin voimin ja sato tasattiin taloluvun mukaan; eri peltopalasten välillä ei ollut mitään aitoja. Keskikesästä kävi koko kylän karja yhdessä laitumella yhteisessä metsässä, mutta syyskuun alusta, kun vilja jo osaksi oli korjattu, päästettiin karja vainioihin, syömään ojanpyörtänöiltä ja peltojen välisiltä niittypalasilta. Ja silloin tarvittiin paimenpoikaa vartioimaan, ettei karja päässyt vielä korjaamatta olevaan peltoon eikä perunamaahan sotkemaan.
Meitä oli viisi hakijaa ja etevin niistä oli Pietarin Kaisan Jussi, edellisen vuoden ansiokas paimen, yhdentoista vuotinen vekara, jolla oli oma jouhisiimainen piiskakin. Mutta hän vaati, paitsi ravintoa ja vanhan hevosloimen vapaata käyttöoikeutta tallinylisillä, missä paimenpojalla oli makuupaikkansa, myöskin parin puolianturoita ja kokonaisen naulan sukkavilloja. Mielihyvällä voin sanoa, että nämä Jussin tai oikeammin hänen äitinsä Kaisan hämmästyttävät vaatimukset saivat osakseen koko kylän yksimielisen paheksumisen; olihan kysymyksessä vain viiden viikon paimentamisaika.
Sitte oli siellä hakijana eräs toinen nuori mies. Mäntylän Kustaa, suuri ja vahva poika, joka kävi kymmenettä ikävuottaan ja aina löi minua koulussa. Mutta hänen äidillään sanottiin olevan suuri harrastus siihen hauskaan urheiluun, jota kutsutaan varkain lypsämiseksi, ja niin tuli hän hylätyksi.
Eräs toinen poika oli tunnettu suuresta julmuudestaan eläimiä kohtaan, ja neljäs hakija oli yhtä pieni ja heikko kuin minäkin, ja siten sain minä paikan.
Minut on myöhemmin valittu sekä valtuusmieheksi että valtiopäivämieheksi ja jos johonkin komiteaan ja lähetystöön, ja kruununprinssi on minua kaksi kertaa puhutellut; mutta koskaan ei ole sydämeni tykyttänyt niin kovasti ja niin nopeassa tahdissa kuin milloin kylänvanhin tarttui minua olkapäähän ja sanoi:
"Oletko sinä kiltti eläimille?"
"Olen", sanoin minä.
"Etkä vie perunapellolta perunoita mukaasi kotiin?"
"En, Jumala minua siitä varjelkoon."
"Etkä vaadi mitään villoja etkä puoli-anturoita?"
"En, en suinkaan."
"No tule sitte maanantaina kello seitsemältä!" Jumalan kiitos! Niinpä pääsisi siis äiti viiden viikon aikana jakamasta leipää ja silakkaa aivan niin pieniin osiin siellä kotona, ja pikku sisaret saisivat kukin neljä perunaa kolmen asemasta! Kuinka onnellinen olisinkaan ollut, jollei rintaani olisi kuristanut tuo hirmuinen kauhu ja pelko suuren vihaisen kyläsonnin takia. Sen silmät säkenöivät ja se kynti sarvillaan maata kaukaakin vaan nähdessään ihmisen, ja hänet piti minun, pikku raukan, ajaa pois kaura- ja perunamaasta.
Olin saanut uudet puukengät, ja äiti oli solminut sokeritoppinuoraa pajukepin päähän paimenpiiskaksi. Vapisevin sydämin minä maanantai-aamuna, paljon ennen määrättyä aikaa astuskelin kylätietä ja paukuttelin piiskaani, rohkaistakseni itseäni.
Ja sitte päästettiin kaikki elukat ulos, ja Jussilasta tuo mahtava, pelätty sonni, sillä tänä vuonna oli Jussilan vuoro pitää kyläsonnia.
”Et suinkaan sinä vaan Ollia ujostele, poika”, sanoi Jussilan isäntä, päästäessään sonnin ulos.
”Een, en su-suinkaan”, sanoin minä ja pelkäsin niin, että hampaat suussa kalisivat.
Ensimäiset tunnit menivät hyvin. Elukat olivat tähän asti käyneet metsässä, missä laidun oli huonoa, ja ihastuivat nyt täysin suin herkuttelemaan pyörtänöiden mehukkaalla ruoholla. Mutta päivällisen lähetessä, kun ne alkoivat saada kyllänsä ja mahat olivat pullollaan kuin ruotiukolla kolmipäiväisten lukukinkeripitojen jälkeen, rupesivat ne kävelemään, ja pian oli Olli Kaurapellossa näykkien suuhunsa kauranhelpeitä.
Mitä oli minun tehtävä? Ajaa se pois pellosta oli kyllä varma tuhoni, ja jollen taas ajaisi sitä pois, menettäisin tietysti paikkani. Lukukinkerillä olin papin kuullut sanovan, että piti rukoilla hädän hetkenä. Sen tahdoin tehdä, mutta sekä "Isä meidän" että "Herran siunaus", joiden aavistin paraiten sopivan tällaisessa tilaisuudessa, olivat vallan sekasin päässäni. Panin käteni ristiin ja aloin joka jäsen vavisten hitaasti lähestyessäni Ollia: "O Jumala, et hyljää pienten ääntä…", niin, sitäkään en muistanut sen pitemmälle.
Nyt tempasi tuo peto kokonaisen sitoman kuhilaasta ja heitti sen korkealle ilmaan niin että akanat varisivat. Silmissäni musteni maailma ja ääneen itkien aloin huutaa:
"Herra kaikki ravitset,
Tarpehemme taritset — —"
Pois, tahdotko lähteä tiehesi, sinä senkin riivattu.
— Hoi… Niin, niin sinä! Ulos!
Olli nosti kummastellen päänsä ja katseli tuota pientä, itkevää ihmislasta. Sitte se säälivästi sanoi: "Mu..u..u..uh" ja — lähti pois pellosta.
Talollisia oli kylässä kaikkiaan viisi, ja kunkin piti elättää minua yksi viikko. Kun viikko oli lopussa sain vanhoine hevosloimineni marssia toisen talon heinävinnille. Sinä iltana sain aina nälissäni mennä nukkumaan. Aina sanoi emäntä siinä paikassa, mistä lähdin:
"No lähdehän nyt, poika! Syömistä saat kyllä toisessa talossa."
Ja yhtä varmasti sanoi emäntä siellä, minne tulin:
"Menehän nyt nukkumaan, nulikka, illallistahan sait jo Lassilassa."
Ja minä olin yhtä mieltä molempien emäntien kanssa, vaikka oli niin nälkä, että olin syödä sormet käsistäni.
Talvisaikaan minä harvoin voin ansaita itselleni aterian, mutta keväällä sain aina jossakin olla apuna, paasinpa hiukan kouluunkin, silloin kansakoulun alkuaikoina, ja kun mahla tuli koivuun, niin että varvuista helposti lähti kuori, istuin ulkona mäellä ja tein vispilöitä, joita sitten kaupittelin taloissa.
"Annas tänne kaksi tai kolme kappaletta! Äitisi saa niistä vadillisen velliä kun sattuu täällä käymään", sanoivat emännät.
Mutta herraskartanossa sain voileipää ja maitoa niin paljon kuin jaksoin syödä, ja pienen valkosen rahankin, ja väliin oli salin ovi auki, niin että kuulin kotiopettajattaren soittavan. Se oli hieno neiti, kaunis kuin päivä, nuori ja iloinen. Kerran hän tuli kyökkiin, puhui minulle ystävällisesti ja taputti poskelle ja antoi minulle kaksikymmentäviisi äyriä. Tarjosin hänelle heti viisi kauniinta vispilääni, mutta silloin hän pudisti päätänsä alakuloisesti ja sanoi: "Kiitos, pikku ystäväni, mutta kestää vielä monta, monta vuotta, ennenkuin minä sellaisia tarvitsen". Tahdonpa lyödä vetoa, että oli joku, jolle hän erinomaisen mielellään olisi hetikin keittänyt puuroa vispilöilläni.
Kesällä minua tarvittiin milloin siellä, milloin täällä, ja syksyisin oli minulla paimentoimeni. Enimmäkseen sain vaan ruuan palkakseni, mutta kun oikein tahdottiin olla anteliaita, annettiin minulle joku vanha vaatekappale tai joku kymmenäyrinen parin viikon työstä. Jälkimäisessä tapauksessa olin minä riemuitsevan iloinen ja rallattelin ja lauloin, niin että sen kotona kuulivat jo kaukaa. Kerran olin eräältä matkustavalta kauppiaalta saanut kokonaista viisikymmentä äyriä, kun olin hoitanut hänen hevostaan ja avannut hänelle veräjiä. Silloin minä ostin purkin hunajaa, jonka äitini saisi, joka kipenän, sairaalle rinnallensa. Oli penikulma matkaa puodista kotiini, mutta vaan yhden kerran tuli kiusaus lapsen mielelle liian suureksi, niin että minä pistin koko etusormeni purkkiin ja imeskelin sitä sitten ainakin puolen tuntia. Sinä iltana tapahtui ensimäisen ja ainoan kerran, että äiti hyväili minua; sellainen ei ole tapana meidänlaisen väen keskuudessa.
Mutta yskä tuli aina pahemmaksi ja hätä kotona suuremmaksi, sillä pian ei äiti enää paljoakaan voinut olla toimessa. Ja eräänä talvi-iltana, vähän ennen joulua, kun tulin kotiin herrastalosta, missä olin ollut puimakonetta ajamassa, oli niin tavattoman hiljaista tuvassa; siskot hiipivät äänettöminä pitkin seinävieriä, ja isä istui sohvankannella kasvot käsiin painuneina. Sängyn peitti puhdas, valkonen lakana; äitiä ei näkynyt. Sydämeni kutistui kokoon: syöksyin esiin ja huusin:
"Hyvä Jumala, missä on äiti?"
Silloin kohotti isä päätänsä ja kuiskasi:
"Äiti on kuollut."
Yhden ainoan kodissani nyt olevan ylellisyysesineen arvo olisi voinut pelastaa hänen elämänsä vuosikausiksi. Mutta mitäpä hyötyä siitä olisi ollut? Mitä iloa oli hänellä elämästä?
En koskaan nähnyt mitään ulkonaista rakkauden merkkiä isän ja äidin välillä. Kului varmaankin viikkoja, joina he eivät keskenään vaihtaneet viittäkymmentä sanaa. Ja hautauspäivänä olivat isän silmät kuivat, silloinkin kun hän omin käsin naulasi arkun kannen kiinni. Ja kun Mäkelän Kustaa sanoi hänelle: "Juha parka, kun jäit ilman vaimoa!", sanoi hän vaan: "Ottakaa vielä yksi ryyppy, sinulla ja Martalla kun on kulettavana niin pitkä matka!" Maailman nähden olivat he vain kuin kaksi yhteen valjastettua työkonia.
Ja kuitenkin ei mikään ole sen varmempaa kuin että isä kuolemaansa asti suri äitiä. En usko, että hän sitä itsekään tiesi tai ymmärsi. Hän tuli vaan vielä ohuemmaksi, vielä kumarammaksi ja kurjemmaksi kuin ennen. Ennenkin oli hän ollut vähäpuheinen; nyt hän tuskin koskaan avasi suutaan ja kolmen kuukauden perästä oli hänkin kuollut.
Miia ja Jaakko olivat menneet jo aikasemmin. Minä, yksitoistavuotias, olin vanhin meistä elossa olevista, Hanna oli yhdeksän vuoden, Johannes seitsemän ja Emma kolmen.
Eräs naapurinvaimo otti huostaansa meidät ja mökin, ja seuraavana päivänä tuli vaivaishoitohallituksen puheenjohtaja. Hän katseli meitä, patoja liedellä, isävainaata, joka vielä makasi sängyssä, raappi sitte tukkaansa ja sanoi: "Täällä täytyy pitää huutokauppa."
"Oh, näistä roskista ei kai montaakaan äyriä lähde", arveli naapurinvaimo.
"Tarkoitin tietysti lapsia myöskin."
Nämä sanat ovat tulikirjaimilla muistooni piirretyt, vaikken sillon niiden sisältöä ymmärtänyt. Mutta sen sain kyllä oppia ymmärtämään.
Kuinka isä tuli hautaan, sitä tuskin muistan, mutta samana iltana, sateisena huhtikuun iltana, tuli paljon väkeä tupaamme. He eivät tervehtineet meitä, eivätkä puhuneet mitään meille, ainoastaan keskenään. Hanna ja Emma ryömivät pelästyneinä sänkyyn ja alkoivat itkeä. Johannes juoksi ulos. Minä en tiennyt mitä oli tekeillä, eikä minulla ollut selvää käsitystä meidän asemastamme; tiesin vaan että äiti ja isä olivat poissa, ja että minä olin vanhin, jo yksitoistavuotias. Aran lapsensydän-parkani täytti samalla kertaa pelko ja omituinen velvollisuuden tunne, velvollisuuden suojella pikku sisariani ja itse ensimäisenä kohdata jokaista lähestyvää vaaraa; ja niin astuin minä vavisten esiin lattialle ja sanoin nöyrästi:
"Mitä te tahdotte, hyvät vieraat?"
Silloin löi vaivaishoitohallituksen puheenjohtaja polveensa ja sanoi nauraa hohottaen:
"No kuuleppas mokomata! Se on muka hän, joka isännyyttä pitää tässä tuvassa. Niin, niin, vanhinpa joukosta oletkin."
Toisetkin nauroivat. Siihen loppui minun rohkeuteni; kiipesin sänkyyn sisarieni viereen ja itkin.
"Otetaanko roskat vai kakaratko ensin, esimies?" kysyi Jussilan isäntä, hän, jolla silloin oli sonninpitovuoro, kun alotin paimenessa käyntini.
Puheenjohtaja yskäsi ja kävi tärkeän näköiseksi.
"Niin nähkääs, hyvät ystävät, minä en antanut kuuluttaa tästä huutokaupasta kirkossa, levitin vaan sanaa kylässä, sillä jos jokainen huutaa itselleen yhden kapineen ja joka viides yhden kakaran, niin on kaikki loppuun myyty, sanoi Korkeelan Matti myydessään paloviinaa Vehkalahden markkinoilla. Ja nyt se alkaa, sanoi nimismies antaessaan eukolleen selkään joulu-aattona. Huudot on suoritettava kolmen kuukauden perästä ja ne menevät vaivaiskassaan, ja täällä ei tarjotakaan äyrittäin vaan viisi äyriä on vähin huuto. Aletaan padanjalasta, sen sanotaan tuovan onnea mukanaan."
Niin otettiin esille toinen toisensa perästä nuo vanhat kehnot kapineet, jotka yhdessä olivat muodostaneet meidän kotimme. Kaikessa viheliäisyydessäänkin olivat ne meille rakkaat, nuo rikkoutuneet tuolit, tuo musta paistinpannu ja tuo horjuva pöytä. Kun äidin virsikirja, jota hän oli lukenut niin ahkeraan kärsimisensä viime aikoina, meni kahdestakymmenestäviidestä äyristä, painauduin minä lujemmin kiinni sisariini, mutta vaikenin; mitäpä olisinkaan sille voinut? Mutta hetki sen jälkeen tuli Koukkulan Martta, joka oli sen ostanut, vanha vaimo, joka itse kuului kaikkein köyhimpiin, Hanna sisareni luokse ja kuiskasi:
"Tuon saat sinä, tyttö. Äitisi sai sen ripille päästessään, kun yhdessä seisoimme alttarin edessä."
Kun kaikki oli myyty, suuntautuivat katseet meihin raukkoihin, jotka kyyristyneinä istuimme sängyssä.
"Pojan nalkki on jo iso ja vilkas, ja on jo oppinut tekemään jotakin hyötyä. Hänet voi ottaa neljästäkymmenestä kruunusta vuodessa. Hei, ukot, nyt saatte rahoja, eikä tarvitse antaa. Neljäkymmentä kruunua pojasta! Sillä tavalla sitä huutokauppaa nyt pidetään sanoi Kalajoen kirkkoväärtti kun juovuspäissä huusi oman turkkinsa."
"Minä otan sen viidestäkymmenestä", kuului ääni joukosta.
"Tiedä huutia, Länsikylän Lassi! Sinä et ymmärrä mitään huutokaupasta, sanoi nimismies Levämäen Jannelle myydessään hänen talonsa ryöstöhuutokaupalla. Poika on siivo ja nokkela, tekee jo hyötyä, ei valehtele eikä varasta. Neljästäkymmenestä kruunusta otan sen itsekin."
Kun kirjotan paperille nämät ensimäiset julkisen kiitoksen sanat, mitä minusta on lausuttu, niin hymyily karkottaa sen usvapilven, mikä vielä neljänkymmenen yhdeksän vuoden perästä tahtoo laskeutua silmieni yli tuota päivää muistellessa. Tiedättekö miksi? Sentähden kun vertaan niitä niihin julkisiin kiitossanoihin, mitkä sitä lähinnä minusta lausuttiin. Se tapahtui valtuusmiesvaalissa kaksikymmentä vuotta sitte. "Mies, jolla on monipuoliset tiedot, suuri työkyky ja vilkas harrastus yleisiin asioihin", silloin sanottiin.
Molemmilla kerroilla teki reklaami vaikutuksensa. Valtuusmieheksi minä tulin ja Pohjosen Jaska osti minut kolmestakymmenestä kahdesta kruunusta kuudestakymmenestä äyristä.
Sitte huudettiin Hanna esiin. Häntäkin huutokaupan pitäjä kehui kaikin tavoin. Kartata villoja ja tehdä puolia kankaan kutojalle hän jo osasi. Luku oli hänelle käsittämättömän helppoa, niin että hän piankin kävisi läpi tuon viheliäisen kansakoulun, herrojen keksinnön, jonka kansa syntiensä tähden oli saanut niskoilleen.
"Nouseppas pystyyn, tyttö, jotta miehet saavat nähdä, kuinka tukevaruumiinen sinä olet. Pientä karjaa hoitamaan ja porsaita paimentamaan hän jo ensi kesänä kelpaa. Hänet sinä voit ottaa viidestäkymmenestä, Länsikylän Lassi; sillä kalliimmaksi hän joka tapauksessa tulee kuin poika."
"Kuusikymmentä viisi kruunua on tarjottu", kuului ääni ovensuusta.
"Niin kalliita ryökkinöitä ei täällä maalla ruukata, Penttilä. Se voi olla sopiva hinta teaatteritytöistä ja tanssimamselleista, joita sanoit nähneesi Tukholmassa. Mökkiläisen tyttö saa toki mennä halvemmasta. Sanoitko sinä viiskymmentäviisi, Antti? Hitto vieköön, jos annamme enemmän kuin viisikymmentä. Tuo saakelin Hakalan Juha aivan vie meidät vararikkoon kakarajoukollansa. Lyödäänkö tasan viisikymmentä, Antti?"
"Lyö jos uskallat", sanoi vuohi akalle.
"No onneksi olkoon, Antti! Kuluta terveydellä. Nyt sinä ensin voit pitää häntä aputyttönä kuusi vuotta, kunnes hän on lukenut edes, ja ansaita hyvät rahat hänestä, ja sitte saat siitä oikein kotona kasvaneen palkkapiian. Niin, niin, Antti, sinä olet aina osannut oikein pelata naisväen kanssa."
Joka meidän rahvastamme tuntee, hän tietää, ettei tuossa haavoittavassa ja sydämettömässä puheessa, tuossa säälimättömässä orpojen myymisessä ollenkaan ole sitä julmuutta ja halpamaisuutta, mitä kansan elämään ja ajatuskantaan perehtymätön helposti voisi luulla siinä olevan. Joku tuolla tavoin "myyty" lapsi joutui huonon kohtelun alaiseksi, mutta hänen tilansa olisi voinut tulla yhtä huonoksi, vaikkapa "majoittamisen" muoto olisikin ollut vähemmän loukkaava. En tahdo puolustaa sitä, mitä ei puolustaa voi, mutta en tahdo tehdä asiaa pahemmaksi kuin se oli, ja ketään meistä sisaruksista ainakaan ei tahallisella julmuudella piinattu. Saimme tietystikin huonoimman palan vadista, repaleisimmat vaateryysyt, ja meidän oli heikoin voimin tekeminen raskasta työtä, mutta talonpojan omat lapset eivät olleet paljoakaan paremmassa asemassa.
Hanna veti pääliinan silmilleen ja meni istumaan oven pieleen; oli kuin olisi hän vaistomaisesti tuntenut, että sänky ja kotoinen lämpö vanhempien kodissa ei enää kuulunut hänelle.
Jos otetaan vanha Martta pois luvusta, olen varma, ettei yksikään näistä isistä ja äideistä vielä tähän asti ollut tuntenut sydämessään mitään ahdistusta tämän surullisen toimituksen kestäessä. Mutta kun naapurinvaimo nosti pikku Emman lattialle ja sanoi. "Nyt on sinun vuorosi", syntyi yhtäkkiä merkillinen hiljaisuus tuvassa.
Hän oli tuskin kolmea vuotta täyttänyt ja tavattoman kaunis lapsi. Kullankeltaiset runsaat kiharat reunustivat kasvoja, jotka kaiken köyhyydenkin keskellä olivat tulleet täyteläisiksi ja ruusuisiksi, ja suuret sinisilmät loistivat kysyvinä ja ihmettelevinä, kauniina, jollaisiksi kuvittelemme enkelien silmiä.
Jussilan isäntä rykäsi, sylkiisi uunin nurkkaan ja huomautti hiljaa:
"Koreapa on, pikku raukka."
Ja esimies pani huomaamattansa pois vasaran, jota hän tähän asti oli käyttänyt huutokauppanuijana ja sanoi tavallisella keskustelu-äänellä:
"Hän on nuorin ja vaivaloisin hoitaa, ja seitsemänkymmentä viisi kruunua olisi sopuhinta, mutta eihän sitä tiedä, mihin omatkin lapset vielä joutuvat, ja minä otan tytön kuudestakymmenestä. Tahtooko joku mennä vielä alemmas?"
Sitä ei kukaan tahtonut.
Pikku Emma! Kyllä oli leipä karkeaa ja vuode kova ja hame ohut "esimiehen" luona, mutta sinä viihdyit siellä hyvin, kasvoit solakaksi ja vahvaksi, kuin nuori, valkonen solkikoivu haassa, ja sinä tulit iloiseksi kuin leivonen ja kauniiksi kuin aurinkoinen toukokuun päivä. Seuraavan kerran kun sinut myytiin, kävi huonommin, sillä ostajan hienon takin alla sykki huonompi sydän kuin "esimiehen" karkean sarkatakin alla. Ja kun sinua ajattelen, en tahdo muistaa tuoreessa, täyteläisessä kukoistuksessasi, joka tuli turmioksesi, enkä kalpeassa kurjuudessasi kun tulit Nils veljen luo kuolemaan. En, tahdon muistaa sinua kolmivuotiaana, suloisena palleroisena, joka katseellasi voit pehmentää satoja sydämiä, juuri sellaisena kuin olit, kun sinut myytiin kuudestakymmenestä kruunusta…
Oli kuin olisi väkijoukko tuntenut helpotuksen ja vapautuksen tunteen sydämessään. Esimies muutti paikkaa ja sanoi:
"Ja nyt, hyvät ystävät, on pidot lopussa, sanoi Jokelan Taneli tanssiessaan polkkaa navetan lattialla."
"Oletko hullu, esimies? Täällähän on yksi poika vielä", sanoi Pohjosen
Jaska.
"Kas perhanaa! Missä se on sitte?"
Ruvettiin etsimään Johannesta. Lopulta hän itkevänä ja vastustelevana vedettiin esiin puuliiteristä. Hän teki mitä kiukkuisinta vastarintaa ja hänen ilmeinen "ällipäisyytensä" teki hänet kylläkin muutaman kruunun kalliimmaksi kuin mitä olisi tarvittu, jos hän olisi pysynyt tyynenä kuten me muut. Nyt hän, huolimatta seitsemästä ikävuodestaan tuli yhtä kalliiksi kuin Emma. Ruotusotilas Tapper tuli hänen omistajaksensa.
"Sanokaa nyt hyvästi toisillenne!" kehotti esimies.
Minä menin lieden luo, missä siskot seisoivat, ja ojensin käteni ensin Hannalle, sitte Johannekselle. Kun Emman vuoro tuli, puhkesivat kyynelet taas esiin.
Ukot kääntyivät poispäin ja tuli taas niin ihmeellisen hiljaista tuvassa. "Vapauttavan sanan" tarpeen tunsi kyllä kukin. Viimein sanoi Länsikylän Lassi:
"Mäkitupalaisilla ei pitäisi koskaan olla oikeutta saattaa maailmaan tuollaista hemmetin suurta lapsijoukkoa."
Tämä tervejärkinen kansantaloudellinen mietelmä ei miellyttänyt vanhaa Marttaa, häntä, joka antoi Hannalle äidin virsikirjan. Jo ovella, kotiinlähdössä, kääntyi hän ympäri ja sanoi:
"Pidä suusi kiinni, Lassi, äläkä sekaannu meidän Herramme tehtäviin!"
Pohjosen Jaska oli, paitsi minua, ostanut padanjalat, vasaran ja ämpärin. Vasaran pisti hän taskuunsa, pani padanjalat ämpäriin ja antoi sen minun kannettavakseni. "Tule nyt, poika!"
Kun olimme tulleet mäen alle, käännyin katsomaan taakseni. Useimmat ihmiset olivat jo kadonneet mökin pihalta; ovella seisoi "esimies" ja pani par'aikaa esilukkoa oveen.
Kuinka näyttikään tupa vanhalta ja harmaalta ja matalalta ja rumalta ja pieneltä!
Mutta niin pieni kuin se olikin, oli se kuitenkin antanut suojaa ja kodin kuudelle sydämelle, jotka rakastivat toisiaan, vaikka huulet eivät sitä koskaan sanoneet; oli nähnyt sisällään suuren kärsimisen ja surun, kokonaisen pikkumaailman, jolla kaikessa halpuudessaan ja köyhyydessään kuitenkin oli oma erityinen leimansa.
Oliko siinä kerran myöskin ilo ja elämän toivo asunut?
Ehkä. Mäkitupalainenkaan tuskin ajattelee, nuoren vaimonsa kanssa muuttaessaan matalan katon alle, kuolla puutteeseen, ja että hänen lapsensa joutuvat huutokaupalla myytäviksi.
Kun Pohjosen Jaska tuli kotiin, piti hän seuraavan puheen:
"Tässä on vasara sen sijaan, jonka tyttö pudotti kaivoon, ja pannunjalat ja ämpäri, jossa sopii kantaa sikaruokaa. Ja sitte sain minä sieltä pojan, joka yöt voi maata tuvan laskettavassa likavesisaavin vieressä."
Niin että nyt virkaveljeni terveydenhoitolautakunnassa, jonka varapuheenjohtaja olen, voivat mahdollisesti ymmärtää, miksi minä kesäiseen aikaan niin erityisen tarkasti pidän silmällä talojen likavesisaaveja.