III.
Kuinka minusta neljätoistavuotiaana tuli "kauppamatkustaja."
Kykyni mukaan, joka hyvin nopeasti kasvoi alituisessa harjotuksessa ja kovassa karaistuksessa, sain minä nyt ottaa osaa melkein kaikkiin maanviljelystöihin. Aura ja viikate jätettiin käsiini tosin vasta viimeisenä vuotena niistä kolmesta, mitkä vietin Jaska Pohjosen luona; mutta heti minä hyvin tarkkaan tutustuin lataan, äkeeseen, kirveeseen, haravaan, vesuriin, lapioon, tadikkoon, turvenuijaan y.m. työkaluihin.
Kuulin varsin hyvin kun Jaska talvi-aamuisin puoli kahden aikaan alkoi käydä tassutella tuvan lattialla, yskien ja syljeskellen vaatteita ylle heittäessään mennäkseen riihelle puimaan. Mutta minun heikot jäseneni olivat arat ja särkivät vielä edellisen päivän työstä, ja kun ojensin käteni saavia, ensimäistä lämpömittariani päin, oli siinä usein jääkuori. Tiesin hyvin välttämättömin kohtaloni, mutta en koskaan noussut, ennenkuin isäntä oli raottanut ovea ja lausunut peruuttamattoman käskynsä:
"Pystyyn, poika!"
Tämä varstalla puinti kello kahdesta yöllä aina hämäriin asti iltapäivällä oli yleinen tapa talonpoikaisoloissa 1840-luvulla ja jälkeenkin. Ne puimakoneet, mitä silloin löytyi, olivat liian kalliita talonpojille ja liian suuriakin heidän pienissä tiloissaan. Puhdepuinti oli niin muodoin välttämätön, jos mieli saada kaikki vilja puiduksi ennen joulua, mikä oli kunnian-asia.
Siellä seisoimme nyt Jaska ja minä 14 tunnin ajan, aamiais- ja päivällisajaksi vain hiukan keskeyttäen. Kova pakkanen ei minulle mitään tehnyt, sillä kyllä minä lämpimänä aina pysyin. Kun pienet kädet alkoivat puutua tai kun olin kaatumaisillani ja nukkumaisillani siinä seisoissani, tai kun käsivarret särkivät niin että olin vähällä huutaa, silloin osasi isäntäni jollakin ytimekkäällä sanalla minua virkistää: "Lyö niin että kuuluu, poika!" — "Elä pelkää, että siellä olkien joukossa on mitään silmälaseja, lyö vaan niin että rätisee!" — — "Seisot juuri kun leikkisit jonkun kissanpojan kanssa!" — "Elä nuku, poika!" Iltasin, kun tulimme tupaan, kiipesi Jaska piankin sänkyynsä, josta äänekäs kuorsaaminen pian ilmoitti hänen tekevän parastaan kootakseen voimia huomispäivän ponnistuksiin. Mutta minä sain vielä toimittaa askareita navetassa, kuoria perunoita, kartata villoja, olla lapsenpiikana y.m., mitä emäntä vaan voi keksiä, kunnes kello tuli kahdeksan, jolloin syötiin ja mentiin levolle.
Hauskempaa oli metsässä, missä Jaska kaasi puita ja minä kuorin ne. Parempi oli keväisin pelloilla äkeen perässä, ja kesäisin niityillä, missä joki juoksi aivan talon maiden läpi, linnut lauloivat ja suorsat -leikkivät vedessä. Mutta kovaa oli työ, lepo riittämätön silloinkin ja ravinto mahdollisimman huono.
Siten kului kolme vuotta, kunnes olin "lukenut itseni edes", mikä tapahtui jo samana keväänä kun täytin neljätoista vuotta. Seisoin alinna käytävällä, ylläni liinatakki, jota Pohjosen emäntä parhaansa mukaan oli koettanut värjätä mustaksi, yritys, joka menestyi vain osittain; siitä tuli mustanruskea, mustempia ja vaaleampia täpliä vierekkäin aivan kuin pantterin nahkassa. Heillä ei ollut varaa antaa minulle parempaa; viimeiseksi vuodeksi oli Jaska huutanut minut vain viidestätoista kruunusta. Arveltiin, että minä jo aloin ansaita elatukseni, ja sen minä todella uskon itsekin.
Mutta Vapahtajan katse alttaritaululta oli yhtä lempeä pienelle ruotulaiselle kuin lautamiehen Kustaallekin, joka seisoi ensimäisenä. Jos taas salaa heitimme katseen penkkiriveihin, oli siellä suuri ero. Melkein kaikilla lapsilla oli siellä vanhemmat tai sukulaisia, jotka rakkain katsein seurasivat jokaista heidän liikettään ja hymyilivät tyytyväisyydestä kun vastaukset sattuivat jotakuinkin oikein.
Minulla ei ollut ketään.
Niin ainakin luulin. Mutta kun lupaukset oli annettu, ja kukin nuorista kirkonmäellä haki omaistensa seuran, saaden osansa kirkkoeväistä, ja kun minä seisoin yksinäni ja alakuloisena vilkasta elämää ympärilläni katsellen, sukelsi äkkiä pieni käsi käteeni ja kaino ääni kuiskasi:
"Pyysin emännältä lupaa saada tulla sinua katsomaan tänään, ja hän antoi minulle nämä tuliaisiksi."
"Tule, pikku Nisse!"
Ja niin vei Hanna sisko minut lukkarin puuliiterin taakse ja otti pienestä likaisesta nenäliinasta esille harmahtavan sokuripalasen ja sangen kovan vesirinkelin.
Ylpeys loisti pikku sisaren silmistä hänen näin sanoessaan, ja hänellä oli syytäkin siihen, niin iloiseksi oli hän tehnyt minut. Ei jäänyt pieni ruotulais Nissekään aivan osattomaksi rakkaudesta ja rinkeleistä tänä tärkeänä päivänä.
Hanna katseli minua vakavasti ja viisaan näköisenä minun herkutellessani hänen tuomisillaan. Hänellä nähtävästi oli jotakin mielessä. Lopulta se tuli esiin:
"Nisse, tiedätkö, missä äiti ja isä lepäävät?"
Tunsin piston sydämessäni. Tuota en ollut koskaan ajatellut. Avuttomana harhaili katseeni hoitamattoman ruohopeitteisen hautausmaan osan yli, mihin köyhät haudattiin.
"Jospa uskaltaisin kysyä joltakin", arveli Hanna.
Tunsin itseni niin pieneksi, köyhäksi ja huonoksi, että vaikka suuresti kaipasinkin hetkeksi saada painaa pienet kasvoni ruohoon isän ja äidin haudalla, ei kuitenkaan tehnyt mieleni kääntyä kysymyksellä kenenkään puoleen. Otin kuitenkin pari askelta talleja päin.
"Ei, anna olla, voisivat vaan tiuskaista meille", sanoi Hanna ja pidätti minua takin liepeestä.
Tämän päivän, Helatuorstain, jälkeen alkoi elämä Pohjoistalossa taas kulkea entistä yksitoikkoista rataansa; tähän asti olivat pappilassa käynnit sitä hiukan vilkastuttaneet.
En tuntenut mitään kaunaa Jaskaa ja hänen vaimoansa kohtaan, en kovan työn, enkä huonon ruuankaan takia, en siitä, että toisinaan antoivat minulle selkään enkä siitä, että panivat minun nukkumaan likavesisaavin viereen. Mutta eräänä päivänä kesällä kun meillä päivälliseksi oli ollut pieni sillinpala ja hyvin huonoa perunakeittoa, lähetettiin minut hakaan hakemaan hevosta heinänkorjuuseen. Jaskan piti sill'aikaa "laittaa heinähäkit kuntoon". Pläsi sattui olemaan aivan veräjän suulla, ja kymmenen minuutin perästä minä taas jo avasin tuvan oven ja ilmoitin:
"Pläsi on jo pihalla, ja…"
Sanat tarttuivat kurkkuuni. Siellä istuivat Jaska ja emäntä ja kaikki lapset ja ajoivat sisäänsä vehnäpuuroa ja maitoa. Niiden muutamien vaivasten lusikallisten vuoksi, mitkä olisivat tulleet huutopojan osaksi, piti nämä pienet kemut pidettämän salassa häneltä! Änkyttäen ja pelästyen omaa rohkeuttani sanoin:
"Herra Jumala, onko jo illallisaika?"
Emäntä veti huivin silmilleen ja katseli alas maitovatiin.
"Satuin löytämään tämän pienen maitotilkan kaapista. Ota lusikkasi, poika!"
Vähäpätöisimmätkin tapahtumat tulivat suuriksi käännekohdiksi Pohjoistalon yksitoikkoisessa elämässä. Maantie kulki aivan talon vieritse, ja herrasvaunujen ohi ajaminen antoi keskustelun aihetta koko päiväksi. Ja kun oli markkinat kauppalassa puolentoista penikulman päässä, laitti Jaska aina niin, että olimme työssä tien vieressä niin että hän sai nähdä kaikki ohi vietävät elukat ja jutella jonkun sanan niiden omistajien kanssa. Viinaa ei ollut markkinoilla saatavissa, lukuunottamatta sitä vähää, minkä pari kahvieukkoa kahvikupeissaan saattoivat tarjota siltavoudin selän takana, ja sen vuoksi oli useimmilla lekkerit itsellä mukana. Jos joku oikein vanha hyvä tuttu sattui ohi kulkemaan, niin otti hän pienen naukun yhdessä Jaskan kanssa. Väliin ei yksi naukku riittänytkään, ja silloin isäntäni maailmankatsomus muuttui paljon valoisammaksi. Sellaisessa juhlallisessa tilaisuudessa kertoi hän kerran, että isäni jossakin huutokaupassa oli pelastanut hänet selkäsaunasta, alkoi itkeä kauan pidätetyn kiitollisuuden kyyneleitä ja antoi minulle kaksikymmentä äyriä puhdasta rahaa, ainoat kolmen vuoden aikana.
Mutta kaikkein juhlallisinta oli niinä kolmena neljänä kertana vuodessa kun matkakauppias tuli. Maakauppa oli silloin vielä kapalossaan, meidän pitäjässämme ei ollut ainoatakaan avointa kauppapuotia; kaikki, mitä emäntä ja piiat tiesivät maailman komeudesta ja ylellisyydestä, supistui siihen, mitä he olivat nähneet Lassi Anderssonin käynneillä. Ja Lassi Andersson oli juuri sama kiertävä liikemies, joka kerran oli saanut osakseen minun ikuisen kiitollisuuteni runsaasti palkitsemalla minun vaivani viisikymmenäyrisellä.
Harvoin tuli kysymykseen, että emäntä olisi ostanut jotakin; piika sitä ei tehnyt koskaan. Mutta Pohjoistalossa sopi kauppa-Lassin hyvin levätä yö, väliinpä päiväkin, ja silloin tehtiin vuode porstuanperäkamariin ja parasta, mitä talo voi tarjota, tuotiin esiin hänen kestitsemisekseen. Eikä Poltekaan tallissa voinut huonommin. Ottaa maksua sellaisesta vieraanvaraisuudesta pidettiin siihen aikaan talonpoikaistalossa häpeänä, mutta palkitsemattakaan se ei saanut jäädä, ja niin sai emäntä joka kerta pieniä lahjoja, nenäliinoja, kampoja, saippuoita, sormustimia, rintasokeria ja muuta sellaista, väliin loistavan korean päähuivinkin, puhumattakaan siitä että kauppa-Lassi toimitti taloon niin paljon "rotansokeria" (arsenikkia) kuin vuoden mittaan tarvittiin hiiriä, kipeitä lehmiä y.m. varten. Tätä kiellettyä tavaraa siihen aikaan jokainen kiertävä kauppamies kuletti mukanaan suuret määrät.
Ja sitte saimme me kaupantekijäisiksi nähdä laatikkojen kaiken ihanuuden, kun Lassi jolloinkin levätessään tarkasteli ja järjesteli varastojaan. Jaska ja emäntä muistivat Lassin jo niiltä ajoilta kun hän kulki ympäri laukku selässä. Silloinkin jo myi hän monenlaista tavaraa; nyt kun hänellä oli hevonen ja vankkurit, oli hänen varastonsa oikein suuremmoinen.
Jos emäntä parhaansa mukaan hoiteli Lassia, tuhlasin minä yhtä itsekkäästä syystä hellimmän huolenpitoni Pollelle. Minä su'in ja harjasin sitä, sekotin täysin kourin jauhoja sen silppuun ja varastin sille emännän parhaimpia vasikanheiniä. Kaksikymmentäviisi äyriä oli vähin määrä, minkä Lassi minulle antoi juomarahaksi ja viimeisenä jouluna kun olin Pohjoistalossa sain pienen, korean pumpulikaulaliinan, joka oli vähintäin kuutta loistavaa väriä. Vakuutan, ettei mikään korukalu koko elämässäni, ei edes vaasantähti, ole tuottanut minulle niin suurta iloa kuin tämä huivi.
Mutta vielä suurempi palkinto odotti minua.
Huolenpitoni Pollesta tuli yhä enemmän huomatuksi. Sain myöskin auttaa tavaroiden sisälle kantamisessa ja pakkaamisessa, enkä kait osoittautunut aivan tyhmäksi siinä toimessa.
Kesällä sen jälkeen kun olin päässyt ripille, tuli kauppa-Lassi meille heinäkuussa. Hän näytti väsyneeltä.
"No, mitäs kuuluu?" kysyi Jaska.
"Kiitos vaan, hiljalleenhan menee, mutta alkaa käydä hiukan rasittavaksi kantaa retuuttaa noita laatikoita ja hypellä veräjiä aukasemassa ja hoitaa hevosta. Täytän kuuskymmentä Mikon päivänä."
Tuli hiljaisuus hetkeksi, ja sitte jatkoi Lassi:
"Otan silloin tällöin itselleni pojan apulaiseksi pariksi päiväksi, missä on paljo veräjiä ja portteja tiellä; mutta tarvitsisinpa melkein alituisen apulaisen."
Sinä rakas, rakas ukko! Sydän lensi kurkkuuni. Jospa tietäisit… mutta enhän minä uskaltanut…
Seuraavana aamuna kysyi Lassi äkkiä:
"Ettekö te tahdo antaa minulle tuota huutopoikaanne apulaiseksi, Jaska?"
Pistin neljä sormea suuhuni, jotten kirkasisi ilosta.
"Hm….minulla on.. .meneppäs ulos, poika!"
Minä menin, mutt'en tietystikään kauemmaksi kuin toiselle puolelle tuvan ovea, jonka avainreikään sovitin korvani. Soimatkoon minua tästä joka haluaa.
Ja nyt minä oikein sain kuulla, kuinka suuren arvoinen nuori mies minä olin talossa. En ihmettele, ett'ei Jaska tahtonut tehdä nuorta mieltäni itserakkaaksi kaikella tuolla ylistyksellä.
Olin melkein suuren rengin veroinen. Osasin tehdä kaikkea, olin tottelevainen ja järjestystä harrastava. Ja sitte sai hän minusta kolmekymmentä kruunua vaivaishoitohallitukselta.
"Vieläkö nytkin, kun hän on päässyt edes?" kysyi Lassi.
"Totta tosiaan, vielä vuoden ajan."
Siinä Pohjosen Jaska rohkeasti pani omiaan, sillä viime vuodelta ei hän enää saanut kuin viisitoista kruunua, ja sekin vuosi loppui jo kahden viikon perästä. Olin vähällä syöstä sisään ja huutaa: "Sinä valehtelet!" Mutta hiljaa, nyt puhui Lassi taas.
"Minä pidän pojasta. Paljonko tahdotte välirahoja, että hän saisi seurata minua jo tänään?"
"Kellekään muulle en minä häntä antaisi mistään hinnasta maailmassa, mutta tehdäkseni Anderssonille palveluksen, annan pojan hänelle viidestäkymmenestä kruunusta."
"Oletteko te aivan rutihullu, Jaska? Komean hamekankaan Liisa muorille annan, enkä mitään muuta."
"Hiis vieköön, jos annan alle neljänkymmenen viiden", arveli Jaska.
Kauppa-Lassi nousi ja napitti kiinni päällystakkinsa. Hän oli aivan valmis lähtemään. Tarttuessaan ovenripaan sanoi hän:
"Hyvä hamekangas, kuusi nenäliinaa, saippuaa ja puoli luotia rotansokuria, niin on kauppa valmis, mutt'ei nuppineulaakaan enempää; on niitä poikia maailmassa, muuallakin."
Jollei Jaska nyt olisi myöntynyt, olisin minä, niin paljo kuin häntä pelkäsinkin, syössyt sisään ja itse sekaantunut leikkiin. Mutta Jaska hellitti purjeitaan ja sanoi:
"Ei niin kiivaasti, Andersson. Saakoon hän Jumalan nimessä pojan siitä kuin on tarjonnut, vaikka se on minulle suuri vahinko, ja vaikka pidän pojasta kuin olisi hän omia lapsiani."
Niin olin minä siis "myyty" toisen kerran elämässäni! Mutta olin kuitenkin oikein iloinen. Herra Jumala, nythän minusta maksettiin.
Tunnin kuluttua istuin minä perimmäisellä tavaralaatikolla kauppa-Lassin vankkureissa. Aurinko paistoi, koko luonto hymyili ja minun sisässäni soi ja helisi riemu. Minulla oli suuri työ pitää itseäni tyynenä. Mutta mäissä, kun Pollen kuormaa keventääksemme kävelimme, hyppelin minä korkealle ilmaan rajussa ilossani. Päästä ulos maailmaan, matkustaa seudusta seutuun, nähdä uusia ihmisiä joka päivä, hoitaa ystävääni Pollea, olla kaukana likavesisaavista, syödä Lassin hyvästä eväsvakasta eikä milloinkaan enää tarvita mennä puhteella riihtä puimaan!