IV.
Kauppa-Lassi ja minä.
Minun täytyy esittää teille uudet ystäväni, isäntäni ja toverini, kauppa-Lassi ja Polle. Vielä näin monen vuoden perästä voin nähdä heidät edessäni, milloin tahdon, esim. sellaisina kun he olivat kolmisin kiivetessämme jotakin vastamäkeä ylöspäin. Kauppa-Lassi oli nyt vanhoilla päivillään hieman köyryselkäinen, pari tuumaa keskimittaa lyhyempi, mutta lujatekoinen ja tukeva varreltaan. Tasaisen lihavaa ruumista peitti huonosti istuva, karkeasta harmaasta verasta tehty päällysnuttu, ja suuret jalat upposivat vielä paljo suurempiin karkeisiin rasvanahkasaappaisiin, joiden varret ulottuivat hyvän matkaa polvien yläpuolelle. Sai olla ainakin 25 astetta lämmintä varjossa, ennenkuin Lassin päähän pisti matkalla heittää päällystakki pois, ja kevyempiä jalkineita hän ei käyttänyt koskaan. Talvisin oli hänellä sudennahkaturkit, karva ulospäin. Karkean takin kauluksen yli kohosivat pyöreät, hyväntahtoisen ja hyvinvoivan näköiset kasvot, ja suuri pää, jonka runsas, vaalea tukkapeite leikattiin vanhanaikaisella tavalla tasaiseksi yltympäri, niin että tukan alareuna suuresti muistutti olkikaton räystästä. Parta ja viikset olivat punaiset, hiukan harmaita karvoja joukossa, ja nenä oli karkeatekoinen ja paksu. Mutta siniset silmät, suuret, älyä ja hyvyyttä loistavat silmät loivat valonsa yli kasvojen, yli koko ruumiinkin, kuten kesä-aurinko kultaa karua maisemaa, ja kauvaa ei ollut kauppa-Lassin kanssa puhunut ja kuunnellut hänen pehmeätä ja ystävällistä ääntänsä, ennenkuin jo piti hänestä. Hän voi olla iloinenkin iloisten joukossa, laskea leikkiä ja jutella, kaikella varovaisuudella ottaa lasin silloin tällöin; mutta minä, joka paremmin tunsin hänet, tiesin kuitenkin hyvin, että jokin painoi hänen mieltänsä, jokin, joka ei koskaan kokonaan väistynyt, ja kyllä hän tätä jotakin, ei vaan kauppa-asioitansa, tuumiskeli, kun hän väliin hiljaa ja liikkumatta istui tuntikausia kuormalla, imeskellen piippunysäänsä ja katsella tuijottaen eteensä, mäkiä ja metsiä, peltoja ja järvenrantoja, näkemättä kuitenkaan kaikesta juuri mitään.
Paljo hänestä pidettiin joka paikassa minne vaan tulimme hänen parikymmentä neliöpenikulmaa käsittävällä liike-alallaan. Etenkin oli hän naisväen suosikki. Kun hänen mehevä "Hyvää päivää!" kuultiin pihalla, seisahtui rukki, ja navettapiika kääntyi takasin navetantieltä, ja pikkutytöt nauroivat ja koputtelivat puukenkiään porstuassa ja pistivät kaikki sormet suuhun ja katselivat pörröisen tukan alta kauppa-Lassia noiden "karamöllien" suloisessa esimaussa, joilla kauppa-Lassi aina kestitsi tuvan pikkuväkeä. Ennenkuin isäntä itse ehti heittää kirveen kädestään ja marssia puuliiteristä sisään ja sanoa: "Katsohan vaan, Andersson ulkona matkoilla! Tervetuloa meidän taloon!" olivat sekä kahvipannu että vohvelirauta tulella.
Sellaisissa kelpopaikoissa kului hyvä aika, ennenkuin Lassi alkoi puhua kaupoista. Ensin täytyi hänen tietää, kuinka vanhaemäntä jaksoi, ja oliko lehmä, joka hänen viimeksi täällä käydessään oli saanut perunan kurkkuunsa, jo parantunut, ja kuinka hevoskaupat olivat luonnistaneet. Sitten hän hetken oltuaan vaiti saattoi sanoa:
"Näeppäs vaan, kuinka teidän Liinasta on tullut suuri ja korea tyttö.
Hän kai menee rippikouluun nyt keväällä, arvaan ma?"
"Niin pitäisi mennä. Tuo kauppa-Lassihan nyt vasta on merkillinen, kun noin välittää meidän kakaroistamme!" hymyili emäntä.
"Hamekankaan ja valkosen esiliinan ja virsikirjan ja batistinenäliinan tietysti olette jo hänelle hankkineet."
"Emme olekaan, emmepä niinkään. Täällä on kyllä käynyt kaupustelijoita, jotka ovat tarjonneet sekä paramatta- että indiaanakangasta ja pääliinoja uskomattoman halvasta; mutta minä olen aina sanonut: 'Odotetaan kunnes kauppa-Lassi tulee, sillä häneltä me ostimme tytön kastepuvun ja häneltä ostettiin myötäjäiset, kun vanhin tytär meni naimisiin'."
Saadessaan sellaisia todistuksia siitä, kuinka lujaan hän oli juurtunut kansan suosioon, loistivat kauppa-Lassin pyöreät kasvot, hän puristi lujasti emännän kättä ja sanoi:
"Kiitoksia teille, Kaisa muori! Minä en teitä tässä kaupassa tule pettämään. Tuo sisään laatikko, jossa on mustat kankaat, Nisse, niin saamme nähdä!"
Niin toin minä sisään sen laatikon ja jälkeenpäin vielä kaksi, kolme lisää ja joskus, suuremmissa talonpoikaispaikoissa myimme sadankin kruunun edestä, ja kun olin ollut mukana jonkun aikaa ja aloin ymmärtää tavaroita ja hintoja, niin ymmärsin minä myöskin, ettei Lassi ketään pettänyt, ei koskaan ottanut suurempaa hintaa siltä, joka ei ollenkaan tavaroista mitään ymmärtänyt, kuin siltäkään, joka valikoi ja tinki vallan kauheasti. Ja jos kauppahuonetta Jönsson ja Poika tässä kaupungissa kiitetään rehellisyydestä ja ostajien reilusta kohtelemisesta, niin on sillä vaan lausuttu kiitokset Lassin liike-periaatteille.
Sellainen oli isäntäni. Ystäväni ja palvelustoverini Polle oli myöskin lajinsa parhaita, sen saatte uskoa. Se oli keskikokoinen, voimakas, tuttavuutemme alussa jo vanhemmalle puolelle ikäänsä päässyt, tummanruskea pohjanmaan hevonen, joka mäkeä ylös ja mäkeä alas kulki samanlaista tasaista menoa, hätiköimättä, mutta myöskään uupumatta, vaikkapa perässä, tavaravaraston uudistuksen jälkeen voi ollakin seitsemänkymmenen viiden leiviskän paino. Piiskaa ei meillä koskaan ollut, ja harvoin näin minä hikistä karvaa Pollen lautasilla, ja lihava ja pyöreä hän oli, mutta jos niin tarvittiin, voitiin valoisina kesäöinä yhtä menoa kulkea kahdeksan tai yhdeksän tuntia pysähtymättä.
Vielä muistan ensimäisen syöttöpaikkamme. Olimme ajaneet pari penikulmaa Pohjoistalosta, myyneet jotakin pikkutavaraa viidessä tai kuudessa paikassa, saaneet kuulla, ettei mitään tarvittu kymmenkunnassa, mutta emme olleet tavanneet yhtään niistä paikoista, joissa Lassin oli tapana syöttää. Niin tulimme me kauniiseen mäntymetsään lähellä kimaltelevaa järveä ja Lassi ohjasi vankkurit tiepuoleen tuuhean männyn varjoon.
"Tässä me syömme päivällistä, Nisse!"
Vikkelänä kuin kala, haluten huomaavaisuudella ja avuliaisuudella osottaa hyväntekijälleni kiitollisuuttani, päästin minä Pollen aisoista, otin valjaat sen selästä, sidoin sen kiinni erääseen puuhun ja annoin eteen Pohjoistalosta mukaan ottamiamme meheviä ruohoja.
Sitte söimme me itse. Minä, joka olin tottunut huonon ruuan huonoimpiin paloihin ja ihmetteleviin katseihin, jotka terveen ruokahaluni ilmauksia kadehtivat, minä sain nyt toisen suuren voileivän ja läskipalasen toisensa perästä. Ja kauppa-Lassi hymyili nähdessään kuinka ruoka minulle maistui.
"Syö vaan vatsasi täyteen, poikaseni, äläkä pelkää maitoputelia!" kehotti hän minua.
Kun olimme lopettaneet, heittäytyi Lassi pitkäkseen sammaleille ja nukahti, sill'aikaa kun minä kävin Pollea juottamassa järvellä. Oli erinomaisen ihana päivä; minä olin niin iloinen, niin kiitollinen, niin ravittu hyvällä ruu'alla, että se vuosikausia ahdistusta kärsineelle pikku sydämelleni tuli liiaksi; minä kiersin käsivarteni Pollen kaulaan ja purskahdin itkemään poski Pollen ruskeata turkkia vastaan; nelijalkainen ystäväni suopeasti tuuppasi minua selkään, ihmetellen, mikä pikku ihmislasta vaivasikaan.
Kun kauppa-Lassi heräsi, oli Polle jo aisoissa ja isäntäni oli vaan astuttava kuormalle.
Ja niin sitä mentiin ulos avaraan maailmaan, talosta taloon, seudusta seutuun, talonpoikaistaloihin, joissa uunit olivat valkeiksi kalkitut ja kuihtuneita koivuja joka nurkassa Juhannuksen muistoina, herrastaloihin, joissa sunnuntai-iltasin tanssittiin tuvassa, ja nuori väki sai hyvät saaliit kauppa-Lassin päähuivi- ja liivikangasvarastosta, ja hänen nuori apulaisensa sai toisinaan pyörähtää itse patruunan tyttären kanssa, ja kyökissä hänelle annettiin kahvia leivän kanssa.
Tuli syksy ja talvi. Sade pieksi kasvojamme, suojus piti huolellisemmin kiinnittää tavaralaatikoiden yli, Polle laski päänsä päin tuulta, luimisti korviansa ja kiirehti vauhtia. Lumimyrskyt kietoivat mäet ja maat nietoksiin ja olimme vähällä tarttua kinoksiin, ennenkuin saavuimme siihen taloon, minne Lassi edellisenä keväänä oli jättänyt ajoneuvomme jalakset. Tuuli tunkeutui luitten ja ytimien läpi, ja pikku käsiäni piti minun muutama minuutti lämmittää Pollen leveätä rintaa vastaan, ennenkuin ne tulivat kyllin taipuviksi avaamaan valjaita ja kuorman köysiä.
Mutta yhtä iloinen olin minä silti. Hyvät vaatteet kun oli yllä, vatsa täynnä hyvää ruokaa ja isäntäni ystävälliset, hyväksyvät katseet perässäni, minne ikänä meninkään, ei minusta mikään tuntunut vaikealta.
Ja sitte tuli taas tyyntä ja kirkasta, talviaurinko pani korkeat kinokset tienvarrella kimaltelemaan, Polle korskui elämäniloaan ulos härmäiseen luontoon ja suuri kulkusemme helisi iloisesti.
Kaupungeissa täydensimme varastoamme niillä tavaroilla, jotka olivat vähissä tai loppuunmyydyt. Lassi myi sangen paljon ja oli säännöllinen suorituksissaan, niin että kauppiaat olivat hänelle varsin kohteliaita, kestitsivät meitä kaikin tavoin, taputtivat Lassia olalle ja kutsuivat häntä "patruuna Anderssoniksi" ja "rakkaaksi ystäväksi". Ja puotiapulaiset, "puukhollarit", kumarsivat syvään isännälleni, ja antoivat minulle suuria pussillisia viikunoita ja rusinoita, kun selvästi huomattiin, että Lassi piti minusta paljon ja kohteli minua kuin omaa poikaansa.
Eräänä helisevänä helmikuun pakkaspäivänä kuljimme me Hallannin autioilla kanervakankailla. Lumi narisi anturoiden alla, ja jääpuikkoja riippui Pollen leuvasta ja Lassin punasenharmaasta parrasta. Minä makasin kyyristyneenä isäntäni selän takana hevosloimi hartioillani… Äkkiä Lassi säpsähti ja kiristi ohjaksia niin että Polle pysähtyi.
Minä katsahdin ylös, mutta en nähnyt mitään muuta kuin aution kankaan ylt'ympäri ja tienvieressä kuljeksivan veitsenterottajan kelkkoineen ja tahkoineen, ja pitkän, laihan, mustaverisen ryysyisen naisen, joka veti kelkkaa nuorasta.
Mikä isäntääni vaivasi? Hän värisi kuin kuumeessa ja katseli tuijottaen tuota vaivaista paria. Nainen katsahti Lassiin, hämmästyi ja kuiskasi nopeasti muutaman sanan seuraajansa korvaan. Tämä nyökäytti päätään ja jatkoi matkaansa eteenpäin, kun taas nainen tuli meidän luoksemme. Lähemmäksi tullessaan näytti hän niin kamalalta ja kurjalta että pelästyin. Hän väänsi suunsa vastenmieliseen irviin ja sanoi käheällä, rämisevällä äänellä:
"Sinä ajat omalla hevosellasi sinä, ja sinulla on renki ja turkit. Se on kaunista, se! Ja minä kuljen tässä ryysyisenä ja palelen, enkä toisena iltana tiedä, missä toisena saan yösijan. Sinä voit hyvin ja leukasi on paksu, mutta minulla ei toisinaan koko päivään ole palaa suuhuni panna, kuuletko!"
Lassi kyyristyi kokoon, painoi päänsä alemmaksi ja sanoi melkein kuiskaten:
"Kenen tahdosta tämä näin on, Leena?"
"Hoo, minunpa tietysti, jolla ei ollut järkeä pysyä luonasi kauempaa, vaan joka juoksin tieheni tuon toisen roiston kanssa. Kukapa olisikaan voinut uskoa, että sinä, senkin tyhmyri, menestyisit niin hyvin. Jospa sen olisikin arvannut! Tuntuisipa somalta olla kauppiaanrouva, Lassi!"
"Mitä hyötyä on puhua olleesta ja menneestä?"
"Tarvitsetko sinä jotakin?" sanoi Lassi, ja äänestä kuului kuin olisi hän ollut itkuun purskahtamaisillaan.
"Josko minä tarvitsen jotakin! Etkö sitä voi nähdä, sinä pässinpää!
Sano minulle mitä minä en tarvitse, Lassi!"
Lassi laski ohjat viereensä, otti vanttuut, kädestään ja veti esiin lompakkonsa. Siitä hän otti viisi kymmenen kruunun seteliä ja antoi hänelle, kuiskaten:
"Turhaa on meidän puhella keskenämme. Jumala sinua auttakoon, naisparka!"
"Hohoo, vai olet nyt tullut körttiläiseksikin. Hyvästi! Kun sinua tarkemmin katson, niin enpä sentään olisi voinut tuollaisen luokse jäädä."
Ja niin kiirehti hän eteenpäin saadakseen kiinni seuralaisensa.
Olin sekä kummastunut että pelästynyt. Kuka oli tuo nainen, joka uskalsi noin puhua Lassille ja jolle tämä kuitenkin antoi viisikymmentä kruunua?
Päivällistä syötäessä kestikievarissa ei Lassi ollut entisensä kaltainen. Emäntä kysyi silkkihuiveja ja Lassi sanoi ettei meillä sellaisia ollut, vaikka juuri olimme kaupungista ostaneet kaksikymmentä kappaletta. Sitte otti hän ryypyn ja laitti itselleen suuren voileivän. Mutta haukattuaan pari palasta lykkäsi hän sen luotaan ja sanoi:
"Syö sinä, Nisse!"
Seuraavana yöni makasimme eräässä torpassa, missä meille oli tehty sija porstuanperäkamariin. Olin juuri nukkumaisillani, kun Lassi huokasi syvään ja sanoi:
"Nils!"
"Mitä, isäntä? Polle on saanut vettä ja loimi on myöskin selässä."
"Ei ole siitä nyt kysymys. Tuo nainen, jonka kohtasimme tiellä, oli kerran minun vaimoni, ja kauniimpaa naista et ole koskaan nähnyt, ja hän petti minut samalla viikolla kun me vihittiin ja karkasi tiehensä tuon kanssa, joka veti tahkoa kelkassa."
Minä tulin aivan hämmästyksiini, mutta minusta tuntui kuin olisi pitänyt jotakin sanoa.
"Herra Jumala! Onko se mahdollista!"
"Niin että nyt tiedät, Nisse, että kauppa-Lassi on nähnyt ja kokenut jotakin, joskin hän nyt ajaa omalla hevosella turkkeihin puettuna."
Siitä päivästä minä vielä lujemmin liityin kauppa-Lassiin; tiesin nyt mitä hän ajatteli katsella tuijottaessaan kummallekin puolelle tietä kumminkaan näkemättä mitään.
Yhä enemmän ja enemmän minä "tulin liikkeeseen sisälle", ja parin vuoden perästä olin minä vähitellen saanut haltuuni kaikki liikkeessä tarvittavat kirjotustyöt. Eihän meillä mitään laajaa kirjeenvaihtoa eikä kirjanpitoa juuri ollutkaan! Tilaukset ja ostot teki Lassi itse kaupungissa käydessään. Ainoastaan harvoin kirjotettiin jollekin kauppiaalle kirje, että hän lähettäisi meille jotakin tavaraa, mikä oli loppunut kesken. Laskuja me kirjotimme harvoin; kun syksyllä palasimme karhusi Lassi maksun keväisistä ostoista ja päinvastoin. Jollei sitä saatu, tyytyi hän pieneenkin suoritukseen ja kirjoitti rästin muistiin. Hiukan tosin näin menetellen hävittiin, mutta ei läheskään niin paljo kuin nyt hävittäisiin, jos liikettä samalla tavalla hoidettaisiin. Talonpojat pysyivät silloin taloissaan ja palvelijat harvoin muuttivat pois syntymäpitäjästään. Kirjotustyö rajoittui siis melkein yksinomaan rästikirjaan. Minulla on vielä useita sellaisia tallella. En tahtoisi näyttää sitä konttoristeilleni. Ei siinä mikään muistuta tavallista reskontraa, jossa jokaisella ostajalla on oma konttonsa. Ei, me kirjotimme päivämäärän ja ostajan nimen ja mitä hän oli saanut ja mitä se maksoi, ilman viivoja ja numerosarekkeita, rivi rivin perästä kuten kirjeessä, ja senvuoksi ei eri määriä koskaan voinut laskea yhteen tavallisella tavalla, koskeivät ne olleet toistensa alla, vaan ne laskettiin yhteen päässä, mikä tuotti paljon vaivaa, varsinkin siihen aikaan kun oli vielä "riikintalareita", "killinkejä" ja "runstykkejä" liikkeessä. Sitte vedettiin paksu viiva "konton" alle, ja seuraava ostaja merkittiin samalle sivulle. Mitään luetteloa näiden monien satojen aivan sekaisin olevien konttojen käyttämiseksi ei meillä ollut; sama henkilö voi kirjaan olla merkittynä seitsemässä kahdeksassa eri paikassa, ja näiden löytämistä ei mikään muu auttanut kuin muisti, mutta en muista tämän meitä koskaan hetkeksikään pettäneen.
Kassakirjan piti Lassi aivan tarpeettomana laitoksena. Kun joku ostaja maksoi, vedettiin risti määrän yli, ja kun Lassi tahtoi saada selkoa liikeasemastaan, laski hän kauppamiesten hänelle jättämistä tilauskopioista yhteen, paljonko hän oli heille velkaa; tämä vähennettiin säästöpankkikirjojen ja kassan määrästä, ja saatuun jäännökseen lisättiin tavaravaraston arvo ja ulkona olevat saamiset. Tunnissa voi hän siten saada selvän liikkeen tilasta, ja sitä en voi minä minun liikkeessäni, vaikka meitä on kolme miestä konttorissa.
Niin vierivät vuodet kunnes olin yhdeksäntoista. Nyt minä istuin kuorman etupuolella, ja kauppa-Lassi makasi kyyristyneenä minun takanani, hakien tuulen suojaa minun selkäni takaa, joka oli tullut varsin leveäksi ja vahvaksi. Huomaamattamme olivat osat vaihtuneet, niin että minä nyt juttelin ja hoidin liikkeen kun tupaan tulimme, kun taas Lassi istui uunin edessä ja jakoi makeisia lapsille.
Lassi-kauppiaan selkä köyristyi yhä enemmän, tukka ja parta olivat aivan harmaat, ja hän jäi kernaasti kuorman päälle ahteissakin kun ne eivät olleet varsin jyrkkiä. Pollenkin otsaan oli tullut harmaita karvoja; hän kompastui toisinaan epätasaisella tiellä ja kauransyönti ei enää käynyt samassa tahdissa kuin ennen. Meillä oli nyt ruisjauhosäkki mukana vankkureissa, ja levähdyspaikassa koetettiin jauhoappeella pitää vanhaa uskollista palvelijaa voimissa.
Koskaan ei sanaakaan minun palkastani, koskaan ei ajatusta jättää vanhentunut ystäväni. Eikö minulla, kuten Pollellakin, ollut kaikkea, mitä tarvitsin, ja lisäksi vielä kiitollisuutta ja rakkautta!
Oli kulunut joulu v. 1853. Kauppa-Lassi ei ollut oikein terve koko talvena. Hän tahtoi pitää pitkiä pysähdyksiä ja kernaasti levätä päivänkin milloin siellä milloin täällä. Öisin hän yski ja oli käheä päivisin. Niin tulimme eräänä tuimana tammikuun iltana erääseen parhaammista levähdyspaikoistamme, Peltoniemen lautamiestaloon. Lassi ei puhunut montaakaan sanaa, vaan meni heti nukkumaan. Aamulla minä herätin hänet kello seitsemän.
"Ole rauhassa, Nisse. Me lähdemme vasta yhdeksältä, Polle oli illalla niin väsynyt", sanoi Lassi ja nukkui taas.
Kun minä yhdeksän tienoissa jälleen herätin hänet vastasi hän puolinukuksissa:
"Odota vielä vähän. Nils; minä olen niin väsynyt."
Me olimme siellä sen päivän, ja seuraavana aamupäivänä huusi Lassi minut luoksensa.
"Jumala tietäköön, mikä minua vaivaa, Nils, mutta minun täytyy levätä pari päivää, Aja sinä pitäjän toinen osa, niin olen kyllä terve taas, kun palaat", määräsi Lassi.
Raskaalla sydämellä minä yksin istuin kuormalle, eikä minulla ollut mitään lepoa ennenkuin kahden päivän perästä taas ajoin lautamiehen taloon. Heitin ohjat Pollen selkään ja juoksin tupaan.
"Kuinka Lassi jaksaa?"
"Hän on pahasti kipeä, ja on kovin sinua odottanut", sanoi lautamies.
Kun olin saanut Pollen talliin ja menin Lassin luo, valtasi minut tuska ja kauhu. Kuolema oli jo painanut leimansa kauppa-Lassiin. Pyöreät lihavat kasvot olivat vajonneet kokoon, iho oli keltainen, ja vapiseva käsi, jonka hän minulle ojensi, oli kylmä ja voimaton.
"Hyvä että tulit, Nisse… odotan kirkkoherraa ja nimismiestä… kauppa-Lassilla on pian loppu käsissä… tahdon tehdä testamentin, Nils… ", kuiskasi hänen käheä äänensä.
Minä lankesin polvilleni vuoteen viereen ja kyyneleni vuosivat. Hänhän oli ainoa ystäväni maailmassa.
Kirkkoherra tuli ja nimismies tuoden paperia, kynän ja mustetta.
Selvästi, vakavasti vaikka heikolla äänellä määräsi kauppa-Lassi omaisuudestaan ja hän teki sen yksinkertaisesti kylläkin. Minun piti saada kaikki… Hevonen ja vankkurit, tavaravarasto ja saatavat ja säästöpankkikirjat, kaikki tulivat "minun rakkaalle nuorelle apulaiselleni, nuorukaiselle Nils Jönssonille, joka uskollisesti on palvellut minua useita vuosia."
Tuskan katkerimpanakin hetkenä on suloista niinkauvan kuin tunteet ovat nuoret ja lämpimät ja epäitsekkäät.
Olen vielä tänä päivänäkin ylpeä ajatellessani, ettei tämän testamentin kuuleminen, joka minusta, köyhästä, myydystä ruotupojasta, teki varakkaan miehen, silloin minussa hetkeksikään herättänyt muuta iloa, kuin minkä tunsin sen johdosta, että tiesin olevani hyväntekijälleni rakas. Tuo suuri, hämmästyttävä todistus siitä, kuinka paljon hän piti minusta, lisäsi vaan minun tuskaani hänen kadottamisestaan. Minä laskin pääni tyynylle hänen päänsä viereen ja nyyhkytin:
"Se on liian paljon, Lassi! Tulkaa Jeesuksen tähden vielä terveeksi ja pitäkää se itse vielä monta vuotta!"
Hän huokasi raskaasti, puristaessaan kättäni.
"Kiitos sinulle, Nils, hyvästä seurasta! Olet ollut uskollinen ystävä, ja minä toivon… että sinun käy hyvin… nyt kun tulet itsenäiseksi mieheksi. Älä itke, Nils! Minä… tunnen hyvin… että nyt kauppa-Lassi lähtee… viimeiselle matkalleen…"
Koko sen päivän ja seuraavan yön istuin minä vuoteen vieressä pitäen vanhan ystäväni kättä omassani. Ennenkuin kirkkoherra meni, oli hän ripittänyt Lassia, puhunut vakavasti hänen kanssaan ja antanut hänelle Pyhän Ehtoollisen. Se oli lapsensielu, joka keskustelun aikana kokonaan avautui papille. Mitään maailman silmissä pahaa hän ei koskaan ollut tehnyt, mitään häijyä hän harvoin oli ajatellut; mutta ijankaikkisuuden ovella hän tunsi, ettei tämä ollut kylliksi, että tämän elämän huoli liian paljon oli kääntänyt hänen mieltään ainoasta tarpeellisesta, jota hänen hurskas mielensä tosin ei koskaan ollut päästänyt näkyvistään, mutta ei myöskään tavotellut tärkeimpänä kaikesta.
Onneksi istui kauppa-Lassin kuolinvuoteen ääressä innokas, lämminsydäminen pappi, ei mikään virallinen palkkapaimen. Lempeinä, suloisina, lohduttavina hänen sanansa lankesivat tuohon levottomaan sydämeen.
Aina toisinaan yön pitkien, hiljaisten hetkien kuluessa mainitsi Lassi minua nimeltä ja teki suullisia lisäyksiä testamenttiinsa.
"Nils!"
"Mitä, isäntä?"
"Patamäen Juhon nuoren vaimon ei tarvitse maksaa mitään silkkisaalista, jonka hän osti minulta. Olen ollut hänen kumminsa."
* * * * *
"Oletko valveilla, poikaseni?"
"Kuinka voisitte luulla minun saattavan nukkua, Lassi?"
"Että sinä et koskaan myy Pollea ja että päästät hänet mailmasta, ennenkuin hän tulee liian heikoksi, sen minä tiedän?"
Kun hän mainitsi tuon vanhan uskopalvelijan, kolmannen seurastamme, tarttui ääni kurkkuuni; en voinut vastata, puristin vaan hänen kättänsä, ja Lassi nyökkäsi ymmärtäneenä.
* * * * *
"Vielä yksi asia, Nils!"
"Mitä sitte, isäntä?"
"Jos tapaat… tai kohtaat… tai saat kuulla… että hän on suuressa hädässä… nainen, jonka kohtasimme kankaalla… niin tee hänelle… niinkuin minä olisin tehnyt…"
"Sen lupaan."
Aamun koittaessa kauppa-Lassi nukkui, tyynesti ja hiljaa, ja kolmen päivän perästä haudattiin hän pitäjän kirkkotarhaan. Mitään ruumisvaunuja ei maaseudulla siihen aikaan käytetty, vaan minä tyhjensin vankkurit ja ajoin kauppa-Lassin hautaan hänen omalla Pollellaan.
Kun arkku porstuan ovella nostettiin vankkureihin, käänsi Polle vanhan pörröisen päänsä sivulle ja hirnahti, ja kun hän sitte lähti liikkeelle ponnistaen tapansa mukaan, raskaat vaunut liikkeelle saadakseen, ja tunsi kuinka keveä kuorma nyt oli, pudisti hän päätään eikä nähtävästi voinut ymmärtää, kuinka asiat olivat.
Kauppa-Lassin haudalla seisoo nyt suuri graniittipatsas, jossa on hänen nimensä kultasilla kirjaimilla ja myöskin joitakin sanoja kaipauksesta ja kiitollisuudesta. Ja vaimoni ja lapseni ovat tälle haudalle polvistuneet ja koristaneet sen kallisarvoisilla seppeleillä, jotka minä olen kyyneleilläni kostuttanut.
Heinäkuun II päivä 1855 meni Polle hautaansa tuskattomasti, lihavana ja kiiltävänä ja uudet kengät jaloissa, menettämättä edes niin paljoa kuin yhtä jouhea harjastaan ja Patamäen Juhon vaimo on saanut sekä silkkisaalin että kokonaisen hamekankaan. Ja hän, jota kauppa-Lassi kerran rakasti ja joka petti hänet, hänet olen minä etsinyt ja pelastanut hänen viimeiset vuotensa pakkasesta ja nälästä.
Mutta jos löytyy joku, joka voi sanoa, mitä minä vielä voin tehdä saadakseni hyväksyvän hymyilyn leviämään kauppa-Lassin kasvoille, kun se kirkastuneena katselee alas taivaasta, kunnioittaakseni parhaan ihmisen muistoa, minkä elämäni tiellä olen tavannut, niin minä aina tulen olemaan hänelle suuressa kiitollisuuden velassa.