Patruuna Jönssonin muistelmat

by Sigurd

V.

Kuinka minä sain "jalat oman pöydän alle" ja kuinka taas menetin itsenäisyyteni.

Aamiainen hautauspäivän jälkeen lautamiehen talossa tuntui raskaalta.
Ennen päivän koittoa olin jo pannut kuorman kuntoon ja ruokkinut
Pollea. Minun piti nyt yksin alkaa kauppamatkani.

Istuimme synkkänä talviaamuna ison tuvan pöydän ääressä, lautamies, emäntä, minä ja lapset, niiden joukossa kalpea, neljäntoistavuotias Hanna, joka aina oli saanut suurimman osan kauppa-Lassin karamelleista.

"Syöhän nyt hiukan, Nils!" kehotti emäntä. Minä kiitin, mutta palat tuntuivat niin suurilta kurkussani, että olin vähällä tukehtua.

"No, kuinka sinä nyt aiot järjestää asiasi? kysyi lautamies.

"Niistä ei mitään hätää. Teen kauppaa ja myyn, kuten teimme Lassin kanssa… (tässä nousivat kyynelet silmiini) ja maksan ajallaan laskut, niin luonnistaa kyllä hyvin."

"Niin, voinpa kyllä arvata, ettet sinä mistään muusta tiennyt. Katsohan, testamentti pitää valvoa ja sitte pitää sinulle asettaa holhooja, kunnes olet täyttänyt kaksikymmentä yksi vuotta."

Minä aivan hämmästyin kuullessani näistä lainopillisista muodollisuuksista, mutta asia saatiin helpostikin järjestetyksi, kun lautamies otti huolekseen sekä testamentin valvomisen että holhoojatoimen. Tästä jälkimäisestä ei hänellä ollut mitään vaivaa, sillä minä hoidin itse itseni ja asiani ensi hetkestä alkaen.

Pian seisoi Polle valjaissa. Oli terävä pakkanen ja kuorman päällä oli Lassin sudennahkaturkki, mutta kunnioitus isäntävainajaani kohtaan ei sallinut minun heti käyttää tätä osaa omaisuudestani. Pari päivää jälkeenpäin kun pakkanen yhä kiihtyi, voitin kuitenkin epäilykseni ja kääriydyin tuohon lämpimään verhoon.

Nuoren mieli on kevyt ja helposti unohtava. Syvä ja vakava suruni haihtui sitä mukaa kuin kevät läheni, ja kun kesä kaikessa kauneudessaan saapui, oli katkera kaipaus väistynyt syvän kiitollisuuden tieltä, kiitollisuuden tuota rakasta kunnioitettua muistoa kohtaan, joka vielä asuu kuusikymmenvuotiaankin rinnassa.

Minun onnistui päästä kansan suosioon ja yleensä sujuivat asiani varsin hyvin. Olin tyytyväinen ammattiini, iloitsin elämästä, iloitsin, kun voin hiukan auttaa siskojanikin.

Sanonpa, että olin ylpeä kun ensi kerran kauppiaana omalla hevosellani ajoin kotikylääni. Se oli syyskuussa ensimäisenä vuotena. Olin ottanut parhaat vaatteet ylleni ja ostanut komean herraspiiskan, juuri tätä tilaisuutta varten. Siten ajoin minä kylätietä, ylpeänä kuin kuningas ja paukutin piiskallani, niin että Polle, joka oli vallan tottumaton sellaiseen, varottavilla päänpudistuksilla osotti suurta mielipahaansa. Ah, tuollahan kulkivat eläimet laitumella ja tuolla oli uusi painos minusta itsestäni, pieni ryysyinen pojan vekara liian suurissa puukengissä ja täysikasvuisen miehen paikatussa takissa ja katseli uteliaasti minua. Oh, miten tunsinkaan itseni suureksi!

"Tulehan tänne, pojuseni!"

Hän tuli ja sai kaksikymmentäviisi äyriä. Paljo muistoja juolahti mieleeni.

"Pelkäätkö sinä kyläsonnia, poika?"

Hän tuli lähemmäksi kuormaa ja kuiskasi tuskan ilme katseessaan:

"Niin hirveästi, mutta älkää sanoko kellekään."

Hopp, Polle!

Joka tuvassa kävin minä tervehtimässä. Kaupasta ei paljoakaan tullut, mutta sitä enemmän hyväilivät minun nuorukaisen turhamielisyyttäni kuiskaukset. "Ei, katsohan vaan, millainen mies tuostakin on tullut!" ja "onko mahdollista, että tuo on Hakalan Juhon poika!"

Siskot minä myöskin hain käsiini ympäri pitäjää. Hanna oli seitsemäntoista vuotias ja sai jo palkkaa, Johannes oli viidentoista ja oli juuri keväällä päässyt viimeisestä paikasta, missä hän oli "myytynä". Enempää kuin ruuan ja muutamia vaaterääsyjä ei hän nytkään saanut palkakseen, mutta hän oli vapaa ja määräsi itse kohtalonsa. Molemmat saivat vaatteita ja rahoja minulta. Mutta pikku Emma, hän oli vasta yhdentoista ja hänen oli vielä monta vuotta pysyminen orjuudessa. Kuitenkin teki suuri pala rintasokeria hänet iloisemmaksi, kuin kumpikaan muista oli tullut, ja myöhemmin sain kuulla, että suuri silkkihuivi, jonka lahjoitin talon emännälle ja lupaus pitää huolta pikku siskoni vaatteista, paljon olivat parantaneet hänen asemaansa.

Haudat? Ah, niitä tietysti ei kukaan ollut hoitanut. Kummut olivat tasotetut maan tasalle, ja siihen paikkaan, missä muistin niiden olleen, oli lukkari pannut lehmänsä liekaan…

Luottamus ja kauppa kasvoivat, elämänvaatimukseni niiden mukana, ja kun tulin kauppalaan tai johonkin muuhun suurempaan paikkaan, söin minä ateriani herrasväen ruokasalissa.

Eräänä päivänä, heti sen jälkeen kun olin ottanut tämän ylpeän tavan, istuin yksinäni suuren pöydän ääressä, jonka toisessa päässä iloinen seurue nuoria miehiä söi päivällistänsä. He olivat hyvin "liikutettuja" ja lopulta tuli yksi heistä minun luokseni ja sanoi:

"Pyydän anteeksi, mutta herra istuu niin yksinään kuin huuhkaja hävitetyssä kaupungissa. Emmekö voi asettua yhteen istumaan? Nimeni on Strömberg, kersantti."

"Kiitoksia, minä olen kauppias Nils Jönsson."

Ja niin tulin minä tutuksi postikirjurin ja nimismiehen kirjurin ja erään toisen kersantin ja vielä parin muun herran kanssa ja monen punssipullon kanssa, jonka tavaran kanssa minun tuttavuuteni tähän asti oli ollut hyvin pintapuolinen. Ja sitte juotiin ensimäiset veljenmaljat, millä minua on kunnioitettu koko elämäni aikana.

Aluksi olimme vaan puoliveljiä tai velipuolia, niin ymmärtäen että he sanoivat minua sinuksi ja minä sydämeni kainoudessa heitä herroiksi, mutta lopulta minä perehdyin uuteen korkeaan asemaani.

Ja sitte tulivat kortit esille ja enemmän punssia, ja sitte alkoi sali kutistua kokoon ja tuli hirmuisen pieneksi… uudet veljet alkoivat silmissäni keinua ylös ja alas… ja sitte katosi kaikki.

Yöllä minä heräsin hienossa sängyssä pitsilakanain välissä, ja päässäni tuntui kuin olisi siellä ollut tekeillä joku suurehko rakennustyö. Onnistuin lopulta saamaan käsiini takkini, jonka taskussa minulla oli tulitikkulaatikko. Ja sitte lompakon, jossa minulla oli 400 riikintalaria erään laskun maksamista varten. Niistä oli poissa 250! "Kalliiksi tulee moukan seurustella herrojen kanssa", ajattelin itsekseni, kun tämän pelihäviöni huomasin.

Mutta paljo surullisemmaksi tulin hoiperreltuani talliin ystäväni Pollen luo. Ovi oli auki yön terävässä pakkasessa, vällyt ja valjaat varastettu, eikä Polle ollut saanut ei märkää eikä kuivaa sitte edellisen päivän päivällisajan. Hän käänsi vanhan, harmaantuneen päänsä minuun päin ja katseli minua syvillä viisailla silmillään aamun kalpeassa hämärässä. Sain kyyneleitä silmiini kun ajattelin kauppa-Lassin suullista testamenttia vanhaan uskopalvelijaansa nähden.

Kaksi tuntia sen jälkeen ajoin minä ulos kauppalasta itse varsin viheliäisenä, mutta Polle sentään jotenkin hyvässä kunnossa. Kadulla kohtasin erään uusista veljistäni.

"Terve, Jönsson! Kiitos eilisestä! Ikävää, että sinulla oli niin riivatun huono onni. Tänä iltana me tarjoomme revanssia!" huusi hän.

"Kiitoksia vaan, mutta sitä minä en uskalla juoda, minulla on vielä kylliksi punssista", vastasin minä kohteliaasti.

Tapaus harmitti minua kovasti, enkä saanut tavallista hyvää tuultani takasin ennenkuin pääsiäisen aikaan saavuin Peltoniemeen ja vietin juhlapäivät vanhojen ystävieni luona, joita en ollut nähnyt kahteen vuoteen eli siitä asti kuin Lassi kuoli.

Lautamies ja minä istuimme heti sohvalle tupakamariin ja aloimme haastella niinkuin vanhat ymmärtäväiset miehet ainakin ja Leena emäntä tarjosi kahvia.

Kun katsahdin ylös, seisoi nuori tyttö kynnyksellä tuvan ja kamarin välissä. Hän oli pitkä ja solakka, ja vaaleita, suoria, tavattoman kauniita kasvoja ympäröi kullankeltainen tukka.

Minä nousin ylös ja aloin hämilläni pyöritellä lakkia peukaloitteni välissä.

"No mitä nyt?" sanoi lautamies.

"Neiti…?", änkytin minä.

"Ha ha haa! Istu, pöllöpää! Etkö tunne tyttöä, Hannahan se on, tiemmä!"

Oliko se mahdollista? Oliko kahdessa lyhyessä vuodessa pienestä, kalpeasta Hannasta voinut tulla noin suuri kaunis tyttö!

Siitä tuli iloinen pääsiäinen. Me ajoimme kirkolle. Me koristimme Lassin haudan niin hyvin kuin taisimme. Me kuljeskelimme metsissä ja mailla ja iloitsimme heräävän luonnon ensimäisistä elonilmauksista, ja kun minä viimein lähdin tieheni, tuntui kuin olisi jotakin ollut särkyä sisässäni.

Mutta Peltoniemeen en minä kuitenkaan palannut moneen vuoteen.

Onnea oli minulla enemmän kuin koskaan olin uskaltanut toivoa. Että minä kiertelin maanteitä niin kauan, riippui enimmäkseen taikauskoisesta pelosta, että onni kääntyisi, jos vakinaiseksi kauppiaaksi asettuisin. Mutta kun Gustafsson tuolla Rantakadun varrella teki konkurssin ja pesänhoitajat lupasivat myydä koko kauppavaraston 30 prosentin alennuksella, silloin tein päätöksen, enkä sitä ole katunut.

Kyllä on sentään hyvin helppoa päästä herraksi, kun vakavasti yrittää. Vuoden päästä ei minun ja kaupungin muiden herrojen välillä ollut mitään erotusta, kun minä vain — olin vaiti. Mutta kun minä sanoin jotakin, tuli siitä helposti jotakin moukkamaista. En nyt tarkoita itse murretta, mutta minulla oli sanoja, joita jotkut herrasväet eivät aina oikein ymmärtäneet, ja heillä taas oli mutkikkaita lauseparsia, joita minä en käsittänyt. Mutta parempain ihmisten joukossa voi olla kauankin sanomatta sanaakaan. Äskettäin oli täällä varatuomari, joka osasi olla vaiti niin kauan ja niin hyvin, että hänestä viimein tuli lääninkamreeri ja valtiopäivämies.

Vaatteet myöskin paljon edistivät herraksi tulemista. Heti kun tulin tänne, aloin arkipäivinäkin käyttää pitkäraitaisia housuja ja avorintaista liiviä. Tulin veljeksi hyvin monen kunnon miehen kanssa ilman että se maksoi minulle äyriäkään, ja kun minä istuin ravintolassa totilasi edessäni, ei pian yksikään ihminen voinut huomata, että minä olin ollut paimenpoikana ja ruodilla ja kulkenut rihkamakaupustelijana pitkin maata.

Liike meni auttavasti kylläkin. Alussa se kyllä ei tuottanut niinkään paljoa kuin vankkurit ennen muinoin, mutta se parani pian, ja kun Göteborgin ja Malmön tukkukauppiaat kirjottivat täkäläiselle yksityispankille ja kysyivät, minkälainen Nils Jönssonin varallisuudentila oli vastattiin heti: "Hyvä".

Hyvässä asemassa olevat nuoret miehet ovat siksi harvinaisia otuksia tässä maailmassa, ettei ole varaa antaa heidän käydä irtaimina ja vapaina, vaikkakin he olisivat mäkituvassa syntyneet, eivätkä ikänä mitään koulua tai akatemiaa nähneetkään.

Ja niin huomattiin, että vanhemmilla tuttavillani, joilla oli lentoon valmiita tyttäriä, myöskin oli milloin hirvenpaistia, milloin pyitä, milloin muutamia aivan erinomaisia rapuja, joita pyysivät minun kaikessa yksinkertaisuudessa jakamaan kanssansa. Itserakas en luule koskaan olleeni, mutta kun isä äkkiä muisti täytyvänsä heti kirjottaa muutamia välttämättömiä liikekirjeitä ja äiti myöskin sai asiata ulos ja minä sain istua tuntikausia kahdenkesken heidän rakastetun lapsensa kanssa, niin suodaan minulle ehkä anteeksi arveluni, etteivät he olisi epätoivoon joutuneet, vaikka olisinkin tahtonut päästä sukulaisuuteen heidän kanssaan.

Älkää luulko, että minä olin tunteeton mamsellien suloille (neitisanan yleinen käytäntö keksittiin vasta kymmenen vuotta myöhemmin). Silloin tekisitte minulle suuresti vääryyttä. Mutta kaikesta ystävällisyydestä ja kohteliaisuudesta huolimatta tunsin itseni vieraaksi ja noloksi. Meidän erilainen nuoruutemme ja kasvatuksemme tekivät meistä mielestäni vallan eri rodun. Ihastuksella kyllä katselin valkeiden, kauniiden sormien leikkimistä pianon koskettimilla, mutta en uskaltanut käydä lähemmäksi, koska pelkäsin että minut pantaisiin kääntämään nuottilehteä, ja nuottilehteä taas en uskaltanut kääntää senvuoksi, ett'en koskaan voinut oppia käsittämään, milloin sivu oli soitettu loppuun.

Kun olin kotona konttorissa ja puodissa, tai kun öisin maatessani tuumailin, kun minun muuten kyllä erinomainen uneni ei tahtonut riittää, olin toisinaan puoleksi päättänyt heittää kaiken talonpoikais-ujouden pois ja lähestyä jotakin noista hienoista tytöistä, joilla oli kapeat, valkoset sormet, miellyttävät liikkeet, kaikuva nauru ja vilkas puhelu. Olinhan minä jo päässyt kappaleen matkaa eteenpäin sivistymisen tiellä, olin luopunut monesta lausetavasta ja sananparresta, jotka olivat herättäneet huomiota, mikä mielestäni ei ollut pelkästään imartelevaa laatua, ja minä tunsin jo kortit ja osasin "lyödä ulos" melkein kuin muutkin. Ja ehkäpä "hän" sitte voisi auttaa minua muussa mikä vielä oli tarpeellista.

Ja niin kuvailin minä, mäkitupalaispoika, myyty ruotulainen, itselleni elämää hienossa herrasperheessä, missä minä itse olin herra, ja minne minä päivän vaivojen jälkeen pakenin levätäkseni, pari pyöreitä, pehmosia, valkeita käsivarsia saman kaulan ympärillä, joka niin usein oli niskassaan tuntenut Pohjosen Jaskan ruskean nyrkin puristuksen.

Mutta en ollut vielä uuteen asemaani kasvanut; aina kun satuin silmä vasten silmää jonkun tuollaisen haaveksimani olennon kanssa, niin tuntui, ei niin paljon enää kainoutta ja saamattomuutta, vaan kuin olisi hän ollut jotakin aivan toista sukua kuin minä, ja kuin olisin aikonut pyytää jotakin luonnotonta.

Kuitenkin — minunkin hetkeni piti kerran tulla. Suurempien ostajieni joukossa oli eräs patruuna Bramberg, joka asui penikulman päässä kaupungista. Mitä lajia "patruunaa" hän oli, sen tietäköön Jumala, sillä nyt ei hänellä ollut tehtaita eikä taloja, vaan oli vuokrannut erään everstin puustellin päärakennuksen ja puutarhan ja eli — niin, linnut tietäkööt mistä; sanottiin sukulaisten häntä auttavan sittekun hänen omat hommansa olivat menneet hiukan vinoon. Joka tapauksessa hän eli, vieläpä varsin hyvästikin, ainakin niistä ostoksista päättäen, mitä hän teki minun puodissani.

Alussa olin minä ihastunut tavaroitteni hyvästä menekistä Koivusaaressa, se oli kartanon nimi, mutta iloni hiukan väheni, kun kului pitkä aika uutta vuotta ilman että mitään suoritusta tapahtui. Muutamien päivien perästä senjälkeen kun patruuna oli saanut vastakirjan loppusummineen, tuli hän kaupunkiin loistavan hyvällä tuulella, tarjosi päivällisen kaupungintalolla, pyysi sanomaan sedäksi ja huudahti hyvästiä heitettäissä:

"Se oli totta! Niin, asiamme, poikaseni! Ne me tässä jonakin päivänä kyllä selvitämme!"

Toukokuussa, kun velka uusien tilausten kautta melkoisesti oli karttunut, uskalsin minä lähettää erinomaisen kohteliaan ja anteeksi pyytävän karhumakirjeen.

Seuraavana päivänä tuli setä Bramberg luokseni, seurassaan kolme tytärtään, hänen "ainoa ilonsa elämässä, sittekun vaimovainajani minulta otettiin".

Brambergin tytöt muodostivat sellaisen pienen siskoketjun, jossa jokainen rengas loisti kuin jalokivi, ja toinen näytti voittavan toisensa suloudessa. Heidän rinnallaan olivat meidän tyttömme kaupungissa suorastaan köyhänomaisia. He olivat täydellisiä kaunottaria kaikki kolme, tummia, keijukaismaiset, hurmaavan suloiset vartalot, kädet ja jalat kuin lapsilla, puhtaat klassilliset kasvonpiirteet, mustat, säihkyvät silmät, tukka niin tumma kuin yö ja niin runsas, että piti ihmetellä, kuinka hienosti muodostuneet kaulat voivat sitä kantaa ilman suurta ponnistusta. Ainoa, mikä ei heissä ollut kaunista, oli heidän hiukan kellertävä ihonsa, joka todisti ruumiin heikkoutta, mutta se ehkä antoi kasvoille vielä enemmän viehätystä.

Heidän ikänsä? Niin, Jumala sen tietäköön! Vanhin voi toisena silmänräpäyksenä olla kolmenkymmenen, toisena yhdeksäntoista vuotias. Toisena hetkenä he puhuivat kuin olisivat nähneet maailman kaikki valtakunnat ja niiden ihanuudet, toisena hetkenä, toisessa aineessa, olivat he yksinkertaisia kuin lapset.

Tulin kokonaan päästäni pyörälle alussa, kun isä tuli puotiin kaikkien kolmen kanssa ja esitteli heidät. Eikä se sen paremmaksi tullut kun he sanoivat tahtovansa minut mukaansa teaatteriin illalla, eikä se illallinen neljine ruokalajineen ja samppanjoineen, jonka minä sain luvan tarjota näytelmän loputtua, juuri ollut omiaan saattamaan sydäntä ja päätä oikeille tolilleen.

Tämä meidän kaupunkimme on vanha, yksinkertainen, järkevä kunnon kaupunki, ja oli ehkä vielä enemmän siihen aikaan; mitä minuun tulee, niin oli tämä ensi kertaa elämässäni kuin minä panin samppanjakorkin paukkumaan.

Vaikka Brambergin tytöt olivat niin korkealla kuin taivas on maasta kaikkien tähän asti tapaamieni naisten yläpuolella, saivat he kuitenkin suurella maailmantottumuksellaan ja vapaalla käytöksellään, jonka he osasivat sovittaa asianhaarojen ja henkilöiden mukaan, aikaan sen, että minä heidän seurassaan tunsin itseni paljon vapaammaksi, paljon vähemmän kömpelöksi kuin muiden tyttöjen seurassa, ja kun minä yöllä vaelsin kotiini, onnellisena saamastani kutsusta käydä heitä tervehtimässä ja viipyä pari päivää heidän luonaan maalla, olisin närkästynyt, jos joku olisi sanonut minun todenteolla ajatelleen jotakin kaupungin tyttöä.

Kuitenkin kesti — en tiedä vielä tänäänkään miksi — kokonaista kolme viikkoa, ennenkuin matkustin Koivusaareen. Ikävöin ja olin peloissani samalla kertaa. Sitten tulin sinne loistavana kesäpäivänä keskellä kesäkuuta. Ei kukaan tietänyt tulostani, mutta pihalla tapasin minä tytöt yksinkertaisissa, mutta aistikkaissa ja ihastuttavissa kesäpuvuissa; minut vietiin heti valmiin aamiaispöydän ääreen, jossa ei tehty vähintäkään muutosta, ja kuitenkin oli aamiainen sellainen, että siihen hyvin olisi voinut kutsua maaherran.

Ihmisen sydän on kummallinen kappale. Nämät erinomaisen muodinmukaiset puvut kaukana maansydämmessä, missä ei tarvinnut ajatellakaan että niitä muut joutuisivat näkemään kuin isä ja siskot, tämä siisti koti, tämä arkipäivän aamiainen, yhtä täydellinen ja hieno kuin tyttöjen puvut, tämä tyyni ystävällisyys, jolla minut otettiin vastaa ilman vähintäkään merkkiä siitä puuhasta ja hyörinästä, minkä odottamattoman vieraan tulo auttamattomasti herättää köyhemmässä kodissa; — kaikki tämä kiihoitti mäkitupalaispoikaa ja teki hänet hermostuneeksi, hänet, joka ei tietänyt, mitä hermot olivatkaan. Lapsuudenajan tavat ja ympäristö lyövät ehdottomasti leimansa ihmiseen: olento, joka on kasvatettu ja totutettu tällaiseen elämään aina tietoisuuden ensimäisestä heräämisestä asti, muodostuu toisenlaiseksi, ei koskaan voi tuntea eikä ajatella samalla tavalla kuin se joka lapsuutensa on rähjännyt rääsyisessä, likaisessa paidassa ja halenneissa puukengissä, joka ruokapöydässä tarttui silliin mustilla sormillaan ja pyyhki suomukset rohtimisten housujen lahkeeseen.

Ja siellä minä istuin kateus-, kapina- ja rakkausajatusten temmeltäessä sisälläni, ja söin omista maksamattomista säilykkeistäni painostunein mielin.

Mutta Brambergit osasivat perinpohjin taidon virittää ihmisen oikeaan äänilajiinsa ja saada hänet näyttämään parhaat puolensa. Kävelimme puutarhassa, soutelimme järvellä, joimme marjamehua eräällä tuuhealla, kauniilla saarella, ja tytöt visertelivät ympärilläni kuten linnut lehdossa virkistävän kevätsateen jälkeen. Päivällispöydässä olin minä riemuitsevan iloinen kuten naiivi luonnonlapsi. Päivälliseksi juotiin portviiniä. Minä katselin ulos verannan aurinkoisista ikkunoista ja ihmettelin, oliko näkemäni maailma todellakin sama kuin se, jota katselin puodin ikkunasta kaupungissa.

Iltapuolella sama vapaa-ilmaelämä jatkui. Milloin katosi toinen milloin toinen tytöistä laittamaan ja järjestämään taloustoimia, mutta aina oli ainakin yksi tumma, hurmaava pää, yksi pari mustia loistavia silmiä, mihin katsella, vaikka minä vaivoin voin saada selkoa, oliko se Annan, Emmin vaiko Julian.

Tunsin tulevani aivan hurjaksi ja vallattomaksi, olin kuin huumaantunut kauniiden silmien, kesäillan sulouden, maailman, tyynen järven pinnalla heijastuvan ilta-auringon ja parin portviiniin sin vaikutuksesta. Sain tehdä suurta väkivaltaa itselleni, etten olisi lyönyt molempia korkojani maahan ja huutanut: "Huhhei!" Ja taivaallinen isä yksinään tietäköön, kuinka minä illemmalla jouduin erään Brambergin syliin ja suutelin vaaleata poskea ja meheviä, punasia, lämpimiä huulia, jotka saivat minut vielä enemmän pois suunniltani kuin meri-ilma ja portviini. Ukko se ei ollut, mutta oliko se Anna, Emmi vai Juliako? Olinhan hulluna rakkaudesta heihin kaikkiin kolmeen. Se oli Emmi.

Seuraavana aamuna tuli Bramberg huoneeseni kello kahdeksan, istui tuolille aivan sängyn viereen ja sanoi:

"Hyvää huomenta, poikaseni! Sinä olet nopsa käänteissäsi, sinä! Kukapa olisi voinut mitään sellaista uskoa! Oma pikku Emmini!"

Minä häpesin kuin koira, eikä minulla ollut pienintäkään aavistusta, mitä olisi sanottava rakkaalle isälle sellaisessa tilaisuudessa. Minä nousin vuoteesta, koetin istuen tehdä kumarruksen ja aloin.

"Ah, setä on hyvä ja antaa anteeksi…"

"Kas niin, Jumala teitä siunatkoon!" sanoi hän vallan myöntyväisesti, ja sitte puhui hän, että olivat aikoneet kutsua joitakin naapureita luokseen päivällisille.

"Sinä ja Emmi kyllä kernaimmin olisitte olleet itseksenne, mutta sitä ei voi auttaa, se oli jo edeltäpäin järjestetty."

En ole Jumalan kiitos koskaan ollut sodassa, mutta luulenpa sentään tietäväni, miltä ylimalkaan tuntui entisaikoina marssia patteria vastaan, joilla kanuunat paukkuivat. Luulen tuntuneen jotenkin samanlaiselta kuin tuntui minusta samaisena aamuna mennä alas Koivusaaren saliin aamiaiselle. Taivaallinen isä! Avonaisen etehisen oven kautta näin kaikki kolme tyttöä. Seisahduin ovensuuhun ja kumarsin, nöyrästi ja syvään. Silloin leijaili Emmi luokseni, kohotti kauniit kasvonsa minuun päin ja kuiskasi:

"Onhan pappa jo puhunut kanssasi ja tytöt tietävät jo…"

Ja niin tulivat he esiin ja ottivat minut syliinsä, ja niin suutelin minä heitä kaikkia kolmea. Minä, Hakalan Juhan poika, suutelin kaikkia näitä hienoja ja kauniita neitejä, Emmiä suulle, molempia toisia poskiin, korvanseutuun tai kuinka sattui. Talonpoikaisvereni kiehui suonissani, vereni lensi, ja voimakkaasti minä likistin noita nuoria, solakoita vartaloita.

Aamupäivä kului, mutta kummallista kyllä, ei ollenkaan niin hauskasti kuin edellinen päivä. Ja niin tuli päivällisaika ja sen mukana tehtaan patruuna Tolling rouvineen ja tyttärineen ja poikineen, joista toinen oli tuomari, toinen lääketieteen kandidaatti, ja kirkkoherra Lundin rouvineen tyttönsä ja luutnanttipoikansa seuraamana ja asessori Karell rouvineen ja tyttärineen ja yksi varatuomari ja kaksi notariota.

Kenenkään ei pitänyt aavistaa eilispäivän suurta tapausta, mutta kenenkään päähän ei tietysti pistänyt suuresti kummastella, mitä herran nimessä minulla täällä talossa oli tekemistä. Emmin vieressä minä toki sain istua; mutta kuinka tyhmältä minä näytinkään, kuinka vähän minulla olikaan hänelle sanottavaa sill'aikaa kuin kaikki muut nuoret miehet pöydän ääressä lasejaan kohotellen heittelivät hänelle leikkeviä sukkeluuksia, pieniä kohteliaisuuksia ja säihkyviä katseita.

Päivällisten loppupuolella tapahtui onnettomuus. Ei niin että kukaan olisi pyörtynyt tai saanut palaa kurkkuunsa, mutta melkeinpä vielä pahempaa.

Kaupunkimme oli, kuten jo olen maininnut, yksinkertainen tavoiltaan ja vakava, eikä siellä koskaan oltu nähty huuhtelukuppeja päivällisillä, ainakaan ei missä minä olin ollut mukana. Kyllä niin, seisovan pöydän ääressä, suuria, lasien huuhtelemista varten, muttei pieniä kullekin erikseen, sitroonan pala sisällä, kuten tiedätte.

Kun nyt palvelustyttö tuli ja asetti tuollaisen pienen sinisen esineen meidän kunkin eteemme, otin minä, joka en juuri milloinkaan ollut varsin perso väkijuomille, ja — tyhjensin kuppini pohjaan asti, jonka jälkeen minä käännyin Emmin puoleen rakkaasti hymyillen ja kuiskasin hellästi:

"Hyvältä maistui! sanoi Kustaava, kun pusun sai!"

Morsiameni tuli vallan kalpeaksi ja puri huultansa vastaamatta, mutta sitä hilpeämmäksi kävi pari nuorta herraa vastapäätä.

Kahvit juotua juostiin leskistä puutarhassa. Kun minä kerran olin saanut Emmin parikseni, oli tietysti aivan mahdotonta muille herroille meitä erottaa; siksi paljon minä aikoinani olin juossut kyläsonnin perässä ja avannut siksi monta veräjää kauppa-Lassille Pollen juostessa tasaista hiljentymätöntä ravia. Mutta enemmän nopeasti ja tarkoituksenmukaisesti kuin juuri sievästi luulen kyllä juosseeni, koska näin kaikkien muiden paitsi Brambergin tyttöjen kasvojen ikäänkuin kirkastuvan juostessani.

Kun hämärä tuli, ruvettiin tanssimaan salissa. Tahdissa minä kyllä pysyin, sen tiedän, ja voimakkaampaa käsivartta kuin mitä minun silloin oli, on harvoin kierretty tytön vyötäisten ympäri. Mutta vallan kehuttavaa ei tanssini kuitenkaan mahtanut olla, sillä tanssittuamme pari kierrosta, katsahti Emmi minuun katse kosteana ja kuiskasi:

"Ehkä me kernaammin menemme hiukan puutarhaan kävelemään!"

Mutta kaikki muut näyttivät varsin tyytyväisiltä ja iloisilta.

Kuinka erilainen olikaan Emmi puhuessaan muiden nuorten herrojen kanssa kuin minun seurassani! Tuo tyyni, puoleksi suojeleva ystävällisyys oli poissa, ruusuja kohosi poskille, tummat silmät säihkyivät ja naurussa oli salaisen ymmärtämisen kaiku!

Sinä yönä minä en nukkunut paljoa, mutta sinä yönä minä kuitenkin näin asiat selvemmin kuin kirkkaammalla päivällä. Näin hienon ja kauniin tyttöraukan, joka oli myynyt itsensä talonpoikaispojalle hinnasta, joka hänelle oli vähäinen, mutta joka ajan pitkään kuitenkin voi tulla liian kalliiksi minulle. Rakastinko minä edes häntä toden teolla? En, minä olin hullaantunut kauniisiin silmiin ja mustiin kiharoihin, mutta oikeastaan oli paljas sattuma, että morsiamekseni oli tullut Emmi; yhtä hyvin olisi se voinut olla Anna tai Julia. Minkälaiseksi muodostuisikaan yhdyselämämme.

Ei, ei, tämä oli, kuten kauppa-Lassin oli tapana sanoa, "huono kauppa"; minun täytyi päästä järkiini ja puhua vakava sana Bramberg-ukon kanssa.

Kello kahdeksan minä pukeuduin ja lähdin ulos. Rullaverhot ukon huoneen ikkunoissa olivat ylhäällä. Hän oli siis jo noussut, vaikka olikin menty myöhään levolle. Menin avoimen ikkunan luo tervehtiäkseni hyvää huomenta. Huone oli tyhjä. Lähdin astelemaan eteenpäin kauniissa puistossa, ja äkkiä sukelsi Brambergin valkonen kesätakki esiin käänteessä.

"Huomenta poikaseni!

"Oi kuinka ihanaa on täällä luonnon helmassa."

hyräili kunnon patruuna.

"On… on… kyllä… mutta tahtoisin kernaasti puhua sedän kanssa…"

"Anna tulla vaan, poikani!"

"Tiedän tuskin, mistä alottaisin…"

"Vai niin, silläkö lailla. Sellaisia tapauksia varten annan sinulle hyvän reseptin, rakas Nils; ala siitä, mihin aiot lopettaa, eli toisin sanoin: asiaan, poikani! Se säästää aikaa ja suuvärkkiä ja päästää hämillään olosta."

"No Jumalan nimessä sitte! Minä luulen, että Emmi ja minä emme sovi toisillemme ja…"

"Ho hoo! Siitäkö kenkä puristaa! Ensimäinen kiistako jo, vai? Hiukan mustasukkainen ehkä? Mutta siitä sinun ei tarvitse välittää Nils; Emmi on tuntenut nuo nuoret miehet jo monta vuotta, ja sitäpaitsi (tässä seisahtui hän, laski kätensä olalleni ja katsoi minua suoraan silmiin) paljon voi täällä talossani olla niin kuin ei pitäisi olla, mutta ukko Brambergin tytöissä ei ole mitään petosta; heidän kasvatuksensa on ehkä ainoa hyöty, mitä minä olen maailmassa tehnyt, mutta se onkin sellainen, että kun joku heistä on sanansa antanut, on se sana kylliksi sille, joka sen on saanut. Ymmärrätkö?"

Tuo vanha lainailija ja rappiolle joutunut liikemies, keinottelija, joka kerskaili ja valehteli, oli kadonnut ja edessäni seisoi ylpeä ja rakastava isä; oli siis eheä ja valoisa puoli hänenkin luonteessaan. Mutta kun tästä olin varma, oli myöskin epäröimiseni lopussa; minä puhuin avomielisesti ja vapaasti, ja sanoin hänelle, etten minä koskaan tulisi loukkaamaan hänen tytärtään epäluulolla ja moitteella, sanoin myöskin pelkääväni, että meidän entisyytemme, meidän tapamme ja kasvatuksemme olivat liian erilaiset, jotta mitään täydellistä sopusointua meidän välillemme olisi voinut syntyä.

Niin, Herra ties, mitä kaikkea minä sanoin. Muun muassa sanoin minä luonnollisesti, että olin käyttäytynyt moukan tavoin, ja Bramberg, joka käveli vieressäni pää painuksissa, oli kylliksi ystävällinen sen myöntämään. Lopulta hän kohotti päänsä, katsahti minuun sivulta päin ja mumisi:

"Luuletko, etten ole sanonut kaikkea tuota itselleni? Mutta toivoin, ettei se teille nuorille olisi niin selvänä. Nyt olet sinä puhunut suusi puhtaaksi eikä… ollakseni täysin vilpitön… se Ermminkään sydäntä särje, vaikka… vaikka tämä juttu jo alkuunsa loppuisi. Mutta ei saa ajatella pahaa minustakaan! Minä olen vanha ja levoton siitä kuinka tyttöjen kerran käy kun minä olen poissa, ja minä toivoin, että kaikki olisi mennyt hyvin."

Olimme nyt tulleet takaisin pihalle. Siellä oli kaikki hiljaista ja äänetöntä paitsi kyökkiosastossa. Tyttöjen ikkunoissa olivat verhot vielä alhaalla liikkumattomina.

Minä katselin ylös ikkunoihin, katselin kaupunkiin vievää tietä ja lopuksi katsahdin minä ukko Brambergiin. Ja minä mahdoin näyttää hyvin nololta ja latuskaiselta, sillä hänelle tuli heti tuttavallinen, veitikkamainen ilme silmäkulmiin, ja hän sanoi ikäänkuin vastaukseksi kysymykseen:

"Kyllä, se kyllä käy päinsä, jos tahdot! Minä vien sinun terveisesi ja selitän asian niin hyvin kuin voin."

Tunnin perästä olin minä taas kaupungissa. En ole totta puhuakseni, tuntenut itseäni koskaan niin noloksi. Karannut kuin varas sanomatta jäähyväisiä! Paennut morsiamen ja kälyjen luota ja aamiaiselta.

Mutta ei voi kuitenkaan auttaa, että tuntui aivan kuin olisin onnellisesti pelastunut suuresta vaarasta.

Emmin olen sen jälkeen nähnyt vain yhden ainoan kerran, vastakirjassa olevia rahojani, 1,278:96 kruunua, sitävastoin en koskaan. Mutta niitä pidän halpana hintana kahden ihmisen onnesta.

Sanoin kahden, sillä Emmikin on tullut onnelliseksi. Viisi vuotta myöhemmin näin hänet eräällä rautatiematkalla Katrineholman ruokasalissa ihastuttava kahdenvuotias poikanen polvellaan. Itse oli hän kauniimpi kuin koskaan ennen ja silmät loistivat iloa ja elämänhalua. Hoikka, komea mustaverinen mies istui heidän vieressään ja katseli heitä katseilla, jotka eivät jättäneet sijaa pienimmillekään epäilyksille siitä, etteivät nuo kaksi olisi olleet hänen laillista omaisuuttaan.

Minä häpesin kuin ulosajettu koira, mutta en kuolemaksenikaan voinut olla menemättä tervehtimään ja esityttämään itseäni. Ja niin pidin varani kun tuo komea, hoikka mies meni matkalaukkua hakemaan, ja kuiskasin lapsellisen, tyhmän ja epäselvän:

"Suo anteeksi!"

Jonka jälkeen Emmi loi lämpöä, onnea ja rakkautta uhkuvan katseen mieheensä, pudisti lämpimästi kättäni ja sanoi:

"Kiitos!"

Hänellä oli ollut täysi syy luulla minua tyhmäksi, ja minä olisin voinut epäillä, että hän tahtoisi olla ivallinen, mutta se ei kummankaan mieleen juolahtanut, ja jos me koskaan olemme toisistamme pitäneet tässä elämässä, oli se juuri silloin.

Mutta minähän riennän tapausten kulun edelle. Kotiin tultuani Koivusaaresta minä monta päivää olin kuin aivan sekaisin päästäni. Ja hiljaisina, yksinäisinä öinä tuo tumma, kaunis pää katseli minua pimeän lävitse ja teki minut levottomaksi. Mutta en vielä tänäkään päivänä ymmärrä kuinka sitte kävi; tuo tumma pää vaaleni, mustat hiuspalmikot tulivat kellertäviksi ja nuo leimuavat, säkenöivät silmät katselivat minua lempeinä ja sinisinä. Muistot nousivat mieleeni, ja vaikk'en minä viiteen viikkoon käynyt yhdessäkään perheessä, niin tuskin olen koskaan elämässäni niin paljon seurustellut naisten kanssa kuin silloin yksinäisessä makuukamarissani, missä paitsi minua ja kärpäsiä ei ollut yhtään elävää olentoa.

Huomasin lopulta, että minun täytyi keksiä itselleni jotain huvitusta. Kylpymatkaan olisi minulla kyllä ollut varoja, mutta poissaoloni liikkeestä olisi kuitenkin tuottanut liian suurta vahinkoa. Ja siten, ilman että itsekään oikein tiesin, ravasivat ruskeat tammani eräänä lauantai-iltana sydänkesän aikaan Peltoniemen kartanon Valkosesta portista sisään.

Oli kuusi vuotta siitä kuin viimeksi näin vanhat ystäväni, mutta käden lyönnit olivat yhtä lämpimät ja katseet yhtä ystävälliset, vaikka lautamiehen ja Leena-muorin hiuksiin jo olikin lunta sekoittunut.

"Sepä oli harvinainen ja rakas vieras! Astukaa sisään… patruuna!"

"Enkö saa olla teille Nils kuten ennenkin?"

Sen sain, ja kaupan päälle vielä syleilyn Leena-muorilta.

Uteliaita silmiä ja suurempia ja pienempiä päitä näkyi ovista; kaikki tahtoivat nähdä pitkämatkaisen vieraan. Kaikki päät olivat vaaleita ja yksi niistä sai minut äkkiä hypähtämään ylös.

"Se on Elin. Hän on nyt seitsemäntoista. Tule sisään tervehtimään,
Elin!" sanoi lautamies.

Vai niin, se oli pikku sisko, nyt jo näin pitkäksi kasvanut. Ja minä istuin taas odottamaan, tietämättä, mitä minä odotin. Lopulta minä kysyin:

"Ja Hanna, missä hän on?"

"Se on totta, hänet pitää hakea kotiin. Hän on Etelätalossa, missä nuorilla on tanssit juhannustangon ympärillä, jonka ovat koristaneet tuoreilla lehdillä ja kukilla. Liina saa juosta häntä hakemaan."

"Olisi synti häiritä hänen huviaan", arvelin minä. "Emmekö me sen sijaan voisi mennä sinne katsomaan tanssia?"

Siihen ei ollut mitään estettä.

Menimme pellonaidan yli ja vasikkaha'an läpi, ja sitte kuulimme jo viulun äänen Etelätalosta Siellä oli komea juhannussalko ja oikein laudoista tehty tanssilava, ja polkka, joka juuri siihen aikaan salongeista oli levinnyt talonpoikaistaloihin, oli täydessä menossa. Kauaa ei minun tarvinnut pyörivien parien joukosta etsiä, ennenkuin huomasin Hannan. Pitkänä ja vaaleanverevänä, solakkana mutta voimakkaana, tanssi hän luontoperäisellä suloudella, vaalean tukan peittämä kaunis pää reippaasti pystyssä. Hän oli lämmin ja punainen, mutta suuret, siniset silmät olivat tyynet, ja hänen tanssinsa oli, huolimatta hänen kahdestakymmenestä kahdesta ikävuodestaan, vielä ilmeisesti lapsen, joka tanssii vain tanssin itsensä takia.

Kun polkka oli loppu, tahtoi isä huutaa hänet luoksemme, mutta minä kielsin ja vein hänet mukanani paremmin puiden taakse. Tahdoin nähdä, kuinka tuo kaunis, komea tyttö käyttäytyi muun nuoren väen joukossa, tietämättä meidän läsnäolostamme.

Minkätähden tulin minä niin iloiseksi kun hän tanssin loputtua aina meni vanhempien naisten luo, jotka olivat lystiä katselemassa, tai otti jotakin muuta nuorta tyttöä vyötäisistä ja käveli edestakaisin joen rannalla? Minkätähden minä hymyilin, kun isä pahoitellen kuiskasi:

"Nuoret arvelevat, että Hanna on niin ylpeä ja tahtoo liian paljon olla itsekseen!"

Sitte vingahti viulu taas ja alkoi soittaa valssia, jonka minä hyvin tunsin noista reippaista sävelistä.

Tanssitilaukset edeltäpäin olivat vielä silloin ja paljon myöhemminkin tuntematon tapa talonpoikaiskodeissa ja leikkihuveissa. Se tyttö, jolla ei heti ollut jonkun pojan käsivarsi uumillaan, hän varmasti oli "vapaa".

Senvuoksi juoksin minä esiin, laskin käsivarteni hänen vyötäisilleen ja kuiskasin:

"Saanko luvan, Hanna?"

Hän säpsähti ja kävi hohtavan punaseksi, mutta heti hän tunsi minut; ja niin me lähdimme tanssiin.

Siellä oli sekä ylioppilaita että inspehtoreja ja yksi nimismiehen kirjuri ennastaan, niin että "kaupunkiherran" osanotto tanssiin ei herättänyt mitään erityistä huomiota, varsinkin kun minun tanssitaitoni täällä oli täydellisesti paikallaan.

Me tanssimme monta tanssia yhdessä, ja kuta hämärämmäksi kesäilta tuli, sitä selvemmäksi tuli minulle, kenen se vaaleanverinen pää oli, joka nuoruudenmuistojen vahvoilla voimilla oli sysännyt syrjään säihkyvät silmät ja tummat kiharat. Kuinka hyvin hän muistikaan minut ja joka sanan, minkä olimme puhuneet käydessäni täällä pääsiäisaikaan kuusi vuotta sitte! Hänessä ei nuoruudenystävän kuva nähtävästi ollut vaalennut niin paljon kuin minussa.

Lautamies väsyi nyt katselemaan ja lähti kotiin. Me olimme siis kahden kesken kotimatkalla. Kesäyö oli leuto, taivas kirkas, kauempana kohisi joki koskesta alas, ja kuivuvan heinän tuoksu nousi niityltä. Me kävelimme aivan lähekkäin.

"Muistatko kuinka sinä aina kuivasit minun takkini ja lämmitit minulle maitoa talvi-iltoina, kun tulimme teille, kauppa-Lassi ja minä?"

"Muistan, Nils."

"Muistatko kun sinä olit pieni ja minä nostin sinut Pollen selkään ja talutin aina myllylle asti?"

Hän muisti kaikki.

"Muistatko, kuinka me kävelimme täällä harjulla silloin pääsiäisenä viimeksi täällä käydessäni?"

"Muistan, Nils,… mutta siitä on jo niin hirmusen pitkä aika…"

Ääni vapisi kuten tukehdutetusta nyyhkytyksestä, ja kun minä katsahdin häneen, olivat hänen poskensa valkoset kuin paidan kaulus hänen pikkuleukansa alla.

Riemuun puhkesi nuori, lämmin rintani! Kuusi pitkää vuotta oli minulla ollut mitä kallisarvoisin aarre, vaikken ollut ymmärtänyt avata lukkoa, jonka taakse se oli kätketty.

"Mutta nyt olen minä täällä! Nyt olen minä täällä, oma rakas pikku tyttöni!" kuiskasin minä hänen korvaansa, ja koska suuni kerran oli niillä seuduin, painoin ensimäisen suutelon hänen vapisevalle pikkusuulleen ja suljin hänet syliini.

Sitten istuimme me kauan hiljaa tien vieressä kivellä, lujaan toisiamme vastaan painautuneina.

"Luuletko että olisi hyvin vaikeata oikein pian jättää isäsi ja äitisi ja rakas lapsuudenkotisi?"

"Sitä en minä tiedä, Nils."

"Mutta omaksi pikku vaimokseni sinä tahdot tulla ja seurata minua ja rakastaa minua?"

"Kyllä, Jumala sinua siunatkoon, Nils, sen minä tahdon tehdä."

Ja sillä tavalla se kävi, että minä, joka olin ollut niin ylpeä itsenäisyydestäni, pysyin itsenäisenä ainoastaan muutaman, nopeasti kuluvan vuoden, sitten tullakseni hänen omakseen, kokonaan antautuakseni hänelle, joka rakkautensa auringonpaisteella on tehnyt koko elämäni valoisaksi, ja saanut minut siihen lujaan vakaumukseen, että jos mikään sananlasku puhuu totta, niin varmasti se, joka sanoo, että samanlaisilta lapsilta luonnistuu leikki parhaiten.