VI.
Eteenpäin ja ylöspäin.
Meillä ei ollut mitään odottamisen syytä. Leena muori oli alkanut valmistaa myötäjäisiä samaan aikaan kuin Hanna alkoi oppia tuntemaan kirjaimet, ja kolmannenkin tyttären liinavaatekaappi oli jo puolillaan. "Koreata ja hienoa, Hollannin palttinaa ja lakanoita, joita voi vetää vaikka sormuksen läpi, saatte te itse hankkia itsellenne, jos sellaisia tahdotte. Tämä on sellaista, jonka tiedän kestävän, sillä olen itse kehrännyt suurimman osan", sanoi hän oikeutetulla ylpeydellä näyttäessään meille kaikkea, mitä hän Hannallensa oli koonnut.
Häät pidettiin syyskuussa ja muisto niistä on kaikin puolin suloinen, paitsi että veljeni Johannes, joka samoinkuin molemmat sisarenikin oli häissä, liian usein kävi vierailulla juomatavarapöydässä, niin että hänen piti mennä nukkumaan muutama tunti aikasemmin kuin meidän muiden.
Mutta vielä syvemmälle kuin kaunis, maalainen hääjuhla sievässä
Peltoniemessä, on kotimatka, häämatka, painunut muistooni.
Nyt täytyy hienomman väen tehdä häämatkansa ulkomaille Reinille, Välimerelle ja Sweitsiin; ja hotellit kätkevät, rautatievaunut kulettavat mukanaan ympäri maata pyhiä, suloisia muistoja. Siihen aikaan tyytyivät monet, joilla oli, ja jotka itse olivat paljo enemmän kuin Hanna ja minä, matkustamaan morsiamen kodista suoraan uuteen kotiin. Neljätuhatta kruunua olen jo saanut maksaa Albertini häämatkasta hänen sydänkäpynsä kanssa, mutta en luule heillä olleen yhtään sen hauskempaa kuin äidillä ja minulla kun me suoraan ajoimme Peltoniemestä kotiin kaupunkiin omilla hevosilla ja oma, Leena muorin laittama eväsvakka mukana, emmekä kuluttaneet koko matkalla enempää kuin 37 äyriä kolmesta puolikkaasta olutta, mitkä kyytipoika toi Kanervapellon kestikievarista.
Tunsin joka tuvan tien vieressä, joka käänteen tiellä. Tässä kohdin olin minä, pienenä raukkana, sinipunertavana vilusta värjötellyt rihkamakuormalla, kääriytynyt Pollen loimeen ja etsinyt tuulensuojaa kauppa-Lassin leveän selän takaa. Tässä olin minä, herrana omilla tavaravaunuillani, ylpeänä sudennahkaturkissa ajanut, ja tässä ajoin minä nyt omissa äskenmaalatuissa vankkureissamme oma Hannani vierelläni ja katselin hänen sinisiin silmiinsä, niin että olin unohtaa sekä ohjakset että tien.
Olimme lähteneet Peltoniemestä heti aamiaisen jälkeen kolmantena hääpäivänä. Ilma oli jumalaisen kaunis, ja kellastunut koivunlehti loisti kuin kulta syyskuunauringossa. Ptruu! Tässä oli vanha levähdyspaikkani. "Joutuin, Pekka, avaamaan jalkapeite rouvalle!"
Joka kerta kun minä sanoin "rouva", punastui Hanna; oliko se senvuoksi, että naimisissa olo hänestä tuntui oudolta, vai senkö vuoksi, että hän oli talonpoikaistyttö ja piti rouva nimeä liian hienona, en ole koskaan häneltä kysynyt.
Me kävelimme alas järven rannalle, otimme vaunutyynyn pöydäksi ja soimme ensimäisen ateriamme kahden kesken. Aurinko paistoi ja linnut lauloivat. Vesi oli kirkasta ja läpinäkyvää, ja sillä oli tuo kevyt eloisuus, jonka se saa syksyisin, kun yöt kylmenevät ja tuuli toisinaan on ankaraa. Aalto aallon jälkeen vieri jalkojemme ohi, kimaltaen auringon säteissä. En voi koskaan uskoa, että Välimeren rannalla olisi kauniimpaa.
Se oli ihana juhlapäivällinen, ja kuinka kärkkäästi minä sitte, maaten selälläni puolukanvarsien keskellä, katseillani seurasin Hannan pehmeitä miellyttäviä liikkeitä, kun hän korjasi ruokatarpeet takaisin eväsvakkaan! Sitte piti minun auttaa häntä, meidän sormemme koskettivat toisiaan, lensi kuin sähkökipinöitä kädestä käteen, ja sitte me suutelimme.
Kaksi kertaa täytyi Pekan huomauttaa että "hevonen jo aikoja sitte oli syönyt viimeisenkin kaurajyvän", ennenkuin maltimme lähteä liikkeelle.
Mutta kun sitte saavuimme tähän pikku kaupunkiimme, jossa silloin oli vain neljätuhatta asukasta, öljylyhdyt toisella syrjällä katua eikä katukäytäviä ollenkaan, hämmästyi Hanna niin sen suuruudesta ja komeudesta ja mahtavuudesta, että hän painautui lujaan minua vastaan ja sanoi:
"Hirmuista Nils, kuinka täällä on suurta ja hienoa ja ylhäistä! Minä niin pelkään, Nils. Täällä et saa koskaan, koskaan poistua luotani".
Komeasti ajaa rämistelimme me Suuren torin yli, käännyimme alas Rantakadulle ja taloon, missä minun puotini oli. Meidän kolme pientä huonettamme toisessa kerroksessa tulivat tyhjiksi vasta ensimäinen päivä lokakuuta; siihen asti piti meidän asua konttorissa puodin takana ja minun pienessä makuuhuoneessani sen vieressä. Sänky oli sivulta vedettävä kahden maattava, ja minä olin ostanut uuden 15 riikintalaria maksavan peilin — siinä kaikki.
Minä lukitsin porstuan oven hyvin, lähetin pois vanhan siivoojattareni, joka oli ottanut meidät vastaan, sytytin lampun ja menin puodista hakemaan portviiniä ja paraita smyrnanviikunoita; ja kun minä silloin vielä en ollut se puhuja, mikä minusta myöhemmin on kehittynyt, sanoin minä vaan: "Jumala siunatkoon sinua, rakas pikku vaimoni!"
* * * * *
Nyt oli minulla onnellinen koti ja turvattu toimeentulo, ja olisin voinut olla täysin tyytyväinen, jollei ihminen olisi niin luotu, että hän aina tavottelee sitä, mitä hänellä ei ole.
Valtuusmiesvaalissa kunnianhimon paholainen ensi kerran toden teolla meni minuun. Kouluneuvostossa minä olin jo ennen. Mutta Vestergren, rautakauppias kadun toisella puolen, hän oli valtuusmies, ja räätäli Lundell, jolla ei ollut enempää kuin kaksi kisälliä verstaassaan, hän oli valtuusmies, ja minä en voinut silloin ymmärtää enkä ymmärrä vielä tänäänkään, että he juuri olivat sen viisaampia kuin minäkään.
Minä melkein häpeän siitä puhua, mutta minä, jota ei hammassärky, eikä reumatismi eikä huono omatunto estänyt nukkumasta, minä aloin maata valveilla öisin ja tuumia kuinka minä pääsisin mukaan kaupungin asioita hoitamaan.
"Sinä olet varmaankin kipeä, Nils?" arveli Hanna, joka heräsi minun kääntelemisestäni ja vääntelemisestäni.
"En suinkaan! Minä nukun, minä nukun, rakkaani", vastasin minä.
Nyt ei ole niin vaikeata sille, joka tahtoo päästä mukaan politiikkaan, sillä nyt on sekä raittius ja vapaakirkollisuus ja todellinen vapaamielisyys y.m. harrastettavana; mutta siihen aikaan ei meillä ollut raittiutta eikä muutakaan vapaamielisyyttä tässä maassa. Kypsän harkinnan jälkeen päätin minä senvuoksi astua säästäväisyyden tietä kuolemattomuuteen. Ei niin ymmärtäen että minä omasta puolestani olisin tullut säästäväisemmäksi. Päinvastoin, minä lahjottelin oikealle ja vasemmalle enkä sanonut koskaan ketään vastaan, ja ne, joilla oli suuri äänimäärä, saivat puodissani tinkiä niin paljon kuin kehtasivat. Ja minä pyysin Hannaa aina ostamaan taloudessamme tarvittavan lihan teurastaja Karlssonilta Eteläkadulla eikä niin tarkoin välittämään hinnasta, sillä Karlsson oli mahtava mies siinä osassa kaupunkia ja kansa seurasi hänen neuvojaan.
Ei, säästäväisyyttä yleisissä asioissa, kaupungin varojen hoidossa täytyi minun harrastaa, tehdäkseni itseni edullisesti huomatuksi.
Tähän nähden panin minä kouluneuvostossa vastalauseeni ison koulusalin uudestaan maalaamista vastaan 57 kruunun kustannuksella, ja kun asia tuli esille kirkonkokouksessa, avasin minä suuni, puhuin ja sanoin:
"Herra puheenjohtaja, hyvät herrat!
"Kouluneuvostossa olen rohjennut vastustaa tätä kallista ja tarpeetonta korjausta, koska mielestäni kerrankin täytyy panna raja yleisten varojen tuhlaamiselle tässä kaupungissa. ('Hyvä!') Niin, minä sanon tuhlaamiselle, hyvät herrat, ja uskallan, tätä ankaraa sanaa motiveeratakseni muistuttaa noista uusista poliisilakeista, jotka maksoivat 7 kruunua kappale, uudesta muuriaidasta hautuumaan ympäri, vainajien lepokammion, kuten runoilija niin kauniisti sanoo, toripumpun liian komeaksi laittamisesta ja siitä, että annettiin kaupungin hienoimman väritaiteilijan maalata puiston penkit parhaalla öljyvärillä, vaikka vaivais-Kallen vetämä yksinkertainen pohjamaali olisi ollut aivan tarpeeksi. ('Vallan totta!')
"Minä rakastan kansan lapsia, hyvät herrat, minä tahdon että he saavat valistusta, eivätkä istu tyhjin vatsoin koulussa. Jos Herra suo minun omien lasteni elää koulu-ikään, niin saavat he alku-opetuksensa kansakoulussamme ja tulevat istumaan vierekkäin noiden rakkaiden pienokaisten kanssa meidän köyhimmistä kodeistamme. (Pitkää, hyväksyvää muminaa ovensuusta, työväen joukosta.)
"Mutta onko oikein kouluhuoneen ylellisen sisustuksen kautta, koreilla väreillä, jotka maksavat yli puolen sataa kruunua, vetää lasten helposti liikkuvainen mieli pois tarpeellisesta opetuksen tarkkaamisesta? Onko oikein tehdä koulu niin paljon kauniimmaksi kuin nuo köyhät kodit, joista useimmat koululapset ovat, että pienokaiset ehkä eivät tule viihtymään kodeissaan, vaan alkavat halveksia noita köyhiä, mutta rehellisiä ja kunnioitettavia ihmisiä, jotka ovat heille elämän antaneet?
"Sali on siihen aikaan kun koulutalo oli yksityisomaisuutta, ollut rikkaan ja arvossa pidetyn miehen ruokasali. Minun mielestäni on se vieläkin hyvin kaunis. 'Mutta värit ovat kuluneet", sanotaan. Minä vastaan tähän toivomuksella: Älköön vaan niitä opetuksia ja totuuksia, joita tässä huoneessa taitavat ja innokkaat opettajat istuttavat hentoihin sydämiin, kuluttako pois elämä, jossa kyllä on liiaksikin ylellisyyttä ja komeutta, ilman että sitä täytyy kansakoulussa opettaa!' ('Hyvä! Hyvä!')
"Kouluneuvoston ja kirkkoherran ehdotus kumottiin, minun vastalauseeni hyväksyttiin, ja koulusali sai olla haalistuneena ja rumana vielä kahdeksan vuotta, kunnes minä kerran syntymäpäivänäni omalla kustannuksellani kahdenkertaisesta summasta annoin laittaa sen siistiksi, jonka vuoksi minusta sanomalehdessä mainittiin otsakkeella: 'Valistuksen etuvartija, ystävä ja edistäjä.'
"Mutta kun minä sinä iltana menin kokouksesta kotiin, ja hämärässä kadulla kuulin 'kansan mielipiteen' esiintymisestäni, nautin minä ensi kerran kansan suosion ja kunnianhimon riemua.
"Patruuna Jönsson on säästäväisyyden ystävä ja kansan mies", sanoivat eteläkaupunkilaiset.
"Kuka p—e olisi voinut luulla Jönssonin voivan noin terävästi puhua", kuulin erään ammattitoverini rappusiltaan sanovan toiselle.
Oo, kuinka minä nautin!
"Hän puhui, hitto vieköön, hyvin. Jönssonilla on kykyä. Selvästi ja suorasti, ja tarvitsipa kyllä panna joku raja tuolle hurjalle tuhlaamiselle. Oletko kuullut, että valtuusmiehet nyt taas tahtovat rakentaa pesuhuoneen alas järven rannalle, jottei piikojen tarvitse kastella varpaitaan?" sanoi karvari Nilsson räätäli Stenlundille.
Minä suoristin vartaloni ja kuljin reippain askelin.
"Mikä tuon siivon ihmisen päähän nyt menikään? Pahempaa hölynpölyä en ole elämässäni kuullut!"
Se oli vanha kirkkoherra, joka lausui näin raatimies Strömille. Mutta se ei minua alakuloiseksi tehnyt! Voitetun katkeruutta ja kateutta tietysti!
Heti senjälkeen tuli suuri eduskuntalaitoksen muutos vuonna 1865. Jo kauan edeltäpäin olimme me, Pettersson ja kumpp., Fernlund & Poika, minä ja muutamat muut päättäneet toimeenpanna ilotulituksen sähkösanoman tuodessa tiedon että i!e Geerin ehdotus oli läpäissyt. Ettäkö sitä silloin osasi arvata, että se oli niin kauhean huonosti kirjoitettu ja niin monella tavalla tulkittava ja että siitä tuli niin paljon päänvaivaa maaherroille ja muille suurille herroille.
Sähkösanoma tuli, ehdotus oli voittanut. Hurraa!
"Lempoko teitä riivaa panemaan kynttilöitä ikkuniinne tuon roskan takia!" sanoi raatimies Ström. "Hyväkin aihe kai teille porvareille juhlia sen johdosta, että porvaristo on tehnyt valtiollisen itsemurhan, vai mitä?"
Silloin rupesi Pettersson ja Kumpp. arvelemaan, raapi tukkaansa ja kuiskasi:
"Kuulehan Jönsson, mitähän se oikeastaan sisälsi tuo ehdotus, joka nyt on voittanut."
"Huoli sinä tuon virkaherran tyhmyyksistä, vaan, sytytä kynttilät palamaan sekä asunnossasi että puodissa", vastasin minä.
Kun juoksin ylös asuntooni, tuli Hanna punakkana ja lämpöisenä vastaani ja sanoi:
"Olen pannut kaikki kynttilänjalat kuntoon kuten pyysit, mutta niitä ei pitkälle riittänyt, niin että minä olen asettanut kynttilöitä pulloihinkin ja verhonnut pullot kukkaruukkupaperilla."
Suutelin kekseliästä eukkoani ja me riensimme sytyttämään kynttilät ikkunoissa. Yhdessä ikkunasta puuttui kuitenkin vielä kynttilöitä. Pian kaksi puolentuopin pulloa lisää! Mutta kukkapaperi oli lopussa. Päättäväisyydellä, joka ratkaisevissa silmänräpäyksissä on suurille miehille ominaista, tempasin minä silloin kalvosimet käsistäni ja panin ne pullojen ympärille ikkunalaudalle. Se näytti vallan somalta.
Pienessä vierashuoneessamme seisoi Hanna miettiväisenä.
"Tämä tulee maksamaan yli kolme riikintalaria, Nils!"
"Niin kyllä Hannaseni, mutta se on isänmaan hyväksi. Isänmaa on pelastettu, näetkös."
"Mistä niin?" kysyi Hanna, mutta minulla ei ollut aikaa hänelle selittää; kiirehdin kadulle.
Siellä sanoivat kaikki, että minä, Nils Jönsson, olin toimittanut kaikkein kauneimman ilotulituksen ja olin kansan mies, mutta että vanhan parooni Drakenpamp'in ja raatimies Strömin mielenosoituksellisesti pimeät ikkunarivit oli kahleista vapautettu kansanjoukko lyönyt rikki.
Mutta valtuusmiesvaali läheni, eikä voi koskaan olla täysin varma tehneensä kylliksi kuolemattomuutensa hyväksi. Minä lähetin senvuoksi kaupungin lehteen seuraavan kunnallispoliittisen, jyrkästi nimettömän palasen:
Mikä on tarkotus?
Kaupungin tilien tarkastajain joukossa huomataan myöskin rahatoimikamarin varapuheenjohtajan langon veli. Mahtaako hän kyetä tarpeellisella huolellisuudella ja puolueettomuudella tarkastamaan rahatoimikamarin laskuja? Onko meidän kaupunkiimme tarkotus perustaa sellainen perhehallitus, että kaikki valta pannaan yhden perheen käsiin? Ovatko julkiset luottamustoimet tässä yhteiskunnassa muutamien sukujen etuoikeutena? Mikä on tarkotus? Nls J—ss—n.
"Minä onnittelen sinua. Se oli saakelin terävä ja hyvin kirjotettu artikkeli", sanoi Pettersson & K:ni, kun tapasimme toisemme kaupungintalolla samana päivänä kun lehti oli ilmestynyt.
"Mikä artikkeli?" sanoin minä, vallan hämmästyneenä.
"Etkö luule meidän käsittävän, ettei 'Nls J—ss—n' ole kukaan muu kuin sinä!" sanoivat he kaikki.
Sehän oli oikea arvoitus, kuinka he olivat sen saaneet selville!
Kaikkialla sanottiin, että olin terävä mies, mutta en olisi ehkä sentään vielä tullut valtuusmieheksi, joll'ei rautakauppias Westergrenin rouva olisi asettanut pyykinpesua samaksi päiväksi kuin kultaseppä Vallgrenin rouva. Piiat törmäsivät yhteen pesuhuoneella, ja Vallgren suuttui niin, että houkutteli kaikki veljet "Auringon ystävissä", missä hän oli seremoniamestari, pettämään rautakauppias Westergrenin vaalissa.
Vaalipäivän iltapuolella kävelen minä raatihuoneenpuistossa enkä ole mistään tietävinäni. Niin tulevat Pettersson ja Ström vastaan, irvistävät ja sanovat:
"Saan luvan onnitella!"
"Minkä hiton tähden?"
"Sinä olet valtuusmies 2,514 äänellä. Westergren hävisi 2,312:lla."
"Sepäs oli täydellinen yllätys! Merkillistä, ettei anneta ihmisten olla rauhassa!" sanoin minä suutuksissani ja menin kotiin Hannan luo.
On suloista valtiomiehelle kotona saada paljastaa tunteet, joita hänen ulkona visusti pitää peitellä.
Hanna näki heti, että olin hyvin iloinen ja tuli heti vastaani ystävällisesti osaa ottaen kuten aina elämäni tärkeissä tapauksissa.
"Eivätkö ehkä sillit noissa K.K.-tynnyreissä olleetkaan niin huonoja kuin luulit?" sanoi hän.
Minä kiersin käsivarteni hänen vartalonsa ympäri ja minun ääneni vapisi liikutuksesta:
"Paljon parempaa, Hanna. Minusta on tullut valtuusmies!"
Hän lapsellisuudessaan ei nähtävästi heti käsittänyt tämän tosiasian täyttä merkitystä; mutta hän näki, että olin iloinen, ja senvuoksi tuli hänkin iloiseksi, nojautui lempeästi rintaani vastaan ja sanoi:
"Kuinka suuri palkka on valtuusmiehellä, Nils?"
"Hm… ei juuri mitään aineellista etua, rakkaani; mutta tietoisuus siitä että hyödyttää yhteiskuntaa ja sen asukkaita eläessään, ja että kuollessaan saa ystävällisen muistopuheen lehteen ja lipun puolitankoon raatihuoneella."
Nyt olin minä tyytyväinen ja hyvilläni pitemmän aikaa. Liike kävi hyvin, ja kotona kukoistivat onni ja ilo. Lapset tulivat toinen toisensa jälkeen, tuottivat meille suurta iloa ja kehittyivät luonnonmukaisesti. Kesäisin olimme toisinaan pari viikkoa Peltoniemessä. Eihän murheitakaan koskaan kokonaan puutu. Leena muori erosi täältä meidän naimisemme neljäntenä vuotena, ja lapsemme olivat toisinaan sairaanlaisia, mutta yhtään emme ole menettäneet, vaikka meillä niitä on seitsemän.
Kaupungin valtuustossa minä suoriuduin hyvin ja sain joka tammikuun kokouksessa neljä tai viisi ääntä varapuheenjohtajaksi. Ja sen minä aivan vilpittömästi sanon, etten ollenkaan ajatellut mitään poliittista kehitystä tai uusia kunniapaikkoja, kun eräänä iltana talvimarkkinain aikana tapasin konsuli Landelinin Göteborgista.
Hän oli hauska mies, täynnä kaskuja ja sukkeluuksia, ja me ja Pettersson ja Ström olimme yhtä mittaa yhdessä pari kolme päivää. Kun me sitte eräänä iltana istuimme Landelinin huoneessa, sanoi Landelin äkkiä minulle:
"Sinua, Jönsson, joka olet sekä varma että hieno mies, ei tosiaankaan enää pitäisi kutsua 'patruunaksi', kuten mitä tahansa kalakauppiasta."
"Tsjaa", sanoin minä, "mitäpä sille tekee?"
"Enpä luulisi mahdottomaksi tehdä sinusta Perun varakonsulia tässä kaupungissa", sanoi Landelin.
Minä vaan nauroin, mutta kuinka olikaan, oli tuo asia mielessäni koko yön, ja minä tulin yhä enemmän ja enemmän tyytymättömäksi patruuna-arvonimeen, joka vielä muutamia vuosia takaperin niin suuresti oli sydäntäni riemastuttanut.
Oikeastaan ei minusta senvuoksi pidä ajatella pahaa. Tyytymättömyys, halu kehitykseen, johonkin parempaan, onhan se, kun asiaa paremmin ajattelee, kaikkien keksintöjen, kaikkien parannusten äiti; jos koko ihmiskunta olisi tyytynyt kyytirattaisiin, ei meillä nyt olisi mitään pikajunia, jos esi-isämme tykkänään olisivat olleet osaansa tyytyväisiä, niin asuisimme me vielä tänä päivänä puissa, kukin oksallaan, häntä puun ympäri kierrettynä. Tyytymättömyys siis on kaiken edistyksen alku, ja tyytymättömyyteni patruunaniineen oli syynä, että veli Landelin seuraavana päivänä kutsuttiin hienolle aamiaiselle luokseni.
Sauternea juodessa kilistin minä Landelinin kanssa ja sanoin:
"Tuo, mitä sinä puhuit Perun varakonsulaatista täällä Nålköpingissä oli kai leikkiä vain? Ha, ha, haa!"
Hän pyyhkäsi nopeasti suupielensä, laski servietin polvelleen, katsoi minua vakavasti, ystävällisesti ja tutkivasti ja sanoi:
"Ei suinkaan; minä luulen aivan varmaan voivani sen toimittaa, jos haluat; itse olen minä kenraalikonsuli."
"Onko se… onko se hyvinkin kallista?"
"Ei maksa äyriäkään, veliseni. Ethän toki luule, että Perun arvoisa hallitus myisi arvonimiä!"
"Mutta minähän en osaa mitään vieraita kieliä."
"Viis siitä! Tänne Nålköpingiin on luullakseni minkään p—een perulaisen laivan mahdoton purjehtia. Sinulla ei ole muuta tekemistä kuin hankkia itsellesi lippu, jonka minä muuten voin lähettää sinulle jälkivaatimuksella, hissata se ylös presidentin, itsesi ja rouvasi syntymäpäivinä, sekä hankkia itsellesi virkapuku, jos tahdot."
No kuinka me juttelimmekaan ja laskimme leikkiä tuosta niin neljän kuukauden kuluttua toden teolla olin Perun varakonsuli täällä Nålköpingissä, ja olen vielä tänäänkin. Mutta niin aivan ilmaiseksi en tuota arvonimeä sentään saanut, sillä enhän minä voinut kieltäytyä hyväksymästä Landelinille erästä kymmenentuhannen soikeata paperia, ja seuraavana vuonna putosi hän alas omilta jaloiltaan, ja liian ruman konkurssipesän hän jätti jälkeensä, ollakseen niin arvossapidetyn maan ja vielä sellaisen kultamaan edustaja.
Varsinaisessa virantoimituksessa konsulina en voi sanoa koskaan olleeni. Mutta kerran Hannan syntymäpäivänä, kun olimme vetäneet ylös lipun, tuli eräs italialainen posetiivin soittaja apinoineen ja mongersi niin paljon siansaksaansa, että minä lopulta ymmärsin hänen tarkottavan, että koska minä olin ulkomaiden ainoa edustaja tässä kaupungissa, tahtoi hän apua minulta, jos kohta minä olinkin perulainen enkä ollenkaan italialainen varakonsuli, minkä minä lippuun viitaten koetin selittää.
Hän vaan mongersi mongerrustaan. No, oli Hannani kunniapäivä ja olimme saaneet hyvän päivällisen; minua hänen ilmeisesti kurja tilansa liikutti, ja minä annoin hänelle valtakunnanpankin viitosen lohduttaen häntä muutamin sanoin, melkein hänen omalla kielellään:
"Maledetto, poveretto! Kas tässä viis krunetto."