VII.
Koettelemuksen päivinä.
Kullakin säädyllä on omat etunsa enkä minä ketään kadehdi. Liikemiehen, jolle käy hyvin, ei tarvitse, kuten virkamiehen määrätyllä, niukalla palkalla, heti uransa alussakaan pitää kovin suurena tuhlauksena hankkia silkkihame pikku eukolleen tai uusi päällys salin huonekaluihin. Mutta minä tahdon verrata virkamiestä ja ammatinharjottajaa talonomistajaan hiljaisella satamakadulla, jonka tilikirjoissa ei varsin suuria numeroita esiinny, ei voitto- eikä tappiopuolella, kun sitävastoin liikemies on verrattava purjehtijaan, jonka laiva toisena hetkenä voi kylläkin komeasti keikkua auringonpaisteisella aallolla, mutta pian senjälkeen ajautua haaksirikkoisena hylkynä asumattomalle rannalle.
Ei niin ymmärtäen että Nålköping olisi mikään liikekeskusta tai rajun keinottelun tyyssija, tai että minä tahtoisin loistaa jonkunlaisena suurena, uudenaikaisena liikenerona, mutta tosiasia on, että minä keväällä v. 1881 olin niin suuressa pulassa, kuin todella olisin ollut tuollainen nero. En ollut tyytynyt puotiliikkeeseeni, vaan olin ostanut metsiä ja puutavaran arvo laski, olin ostanut kauroja ja niitä ei kysytty ollenkaan. Sitte vielä pari ystävää käytti tilaisuutta lyödäkseen kintaansa pöytään, ja kun Nils Jönsson suoriutui heidän konkurssipesistään oli hän, niinkuin minä sitä tahtoisin nimittää, jotensakin puhtaaksi kynitty.
Kotona oli aurinkoa ja iloa ja rauhaa kuten tavallisesti; lapset ja Hanna tulivat minua vastaan päivällisaikaan ja tervehtivät minua kukin tavallaan, Hannasta alkaen, joka ulottui suuhuni asti, pikku Jennyyn, joka vaan voi ottaa minua polvista kiinni ja jokeltaa: "Pa-pa-pa". Kukkia aina ikkunoissa ja joka nurkka siistittynä. Päivälliseksi aina joku hyvä makupala minulle, ja illalla kiiltävä poriseva teekeittiö ja paras tuoli paraalla paikalla.
Konttorissa surua ja levottomuutta, kaikki harmaata, kolme uutta huolta jokaisen vanhan sijaan, joka vaivoin saatiin selvitetyksi. Aloin jo uskoa, että voisi käydä vallan hullusti, ja kun minä iltasin istuin ja katselin meidän kaunista salinlamppuamme, huomasin hämmästyksekseni ajattelevani, mihin hintaan se mahdollisesti menisi konkurssihuutokaupassa. Annoin katseeni kiitää koko silloisen huoneustomme, kuuden kauniin huoneen läpi, ja kiusasin itseäni näkemällä hengessä ne täynnä kaupunkilaisia kaikista yhteiskuntaluokista, hatut päässä ja naureskellen huutokaupan pitäjän laskettamille sukkeluuksille kaikista näistä rakkaista, kauniista esineistä, jotka yhdessä muodostivat rakkaan kotini.
Uskokaa minua tai ei, mutta minä en oikein tunne Hannaani, vaikka olemme eläneet yhdessä niin monta vuotta. Luulen, että hän koko ajan on näyttänyt minulle niin sanoakseni aurinkopuolen kasvoja, ja että hänellä on toisetkin, joita minä en saa nähdä. Väliin kun olen tullut rappusia ylös, olen kuullut hänen äänensä vierassointuisena, terävänä ja moittivana, varsin kylmänä ja kovana, ja pari kertaa kun äkkiä ja odottamatta olen tullut kotiin, olen nähnyt hänen kasvonsa synkkinä, outoina minulle, mutta ne ovat tulleet valoisiksi ja iloisiksi, niinpiankuin hän on nähnyt minut. Sydänkäpyseni, minä aavistan kuinka asia on! Kaiken valon ja ilon, minkä puhdas, rakastettu olentosi itseensä kätkee, kevättunteet vielä syksynkin päivinä, ne sinä säästät vanhalle Nissellesi, ja kaiken alakuloisuuden ja huonon tuulen, mitä sinulla kuten muilla voi olla, sen peität sinä minun näkyvistäni yhtä huolellisesti kuin minkä tahansa muun huonon, joka voisi loukata silmääni ja tehdä mieleni levottomaksi. Minä aavistan, että juuri näin hienot, jalot naiset menettelevät, mutta missä olet sinä sen oppinut, pikku lautamiehentytär?
No, nyt tahdoin minäkin osoittautua lujaksi ja yksin kestää sen myrskyn, mihin olin joutunut; Hannan ei pitänyt saada tietää mitään, ennenkuin kaikki jo oli ohi tahi mahdollisesti — onnettomuus käynyt mahdottomaksi salata.
Näytti käyvän tähän jälkimäiseen suuntaan, ja minä aloin jo kääntää ajatukseni pelastuksen mahdollisuuksista itsetutkimukseen liikkeen tilasta, jos nimittäin tulisi kysymykseen vakava tarkastus, millä tavalla Nils Jönsson on liikettään hoitanut. Kuinka tulisi uskottujen miesten kertomus mahdollisessa konkurssissa kuulumaan? Olinko minä kadottanut jotakin enemmän kuin kaiken aineellisen omaisuuteni, jos kuperkeikka tulisi? Oliko myöskin kauppamieskunniani silloin mennyttä kalua?
Ei, kuinka ankara olinkaan itseäni kohtaan, en voinut sitä huomata; Nils Jönsson oli ojentanut koipensa hiukan kauemmaksi kuin peitto riitti, mutta kunnia oli tallella. Ei mitään epärehellisyyttä! Ei mitään keinottelua!
No, jos olisin ollut yksin, olisi kai Jumalan nimessä saanut tulla konkurssi; mutta rakastetun puolison käsivarret kaulalla, pikku Jennyn pienet kätöset polven ympäri ja kaikki muut pikkaraiset takin liepeissä tulisi uutten urien alottaminen vähän vaikeaksi.
Ja eräänä iltana, kun viivyin hyvin kauan illallispöydässä, ja lapset toinen toisensa jälkeen sanoivat hyvää yötä ja viimeinen pieni, punainen suu oli ojennettu papalle, ja Hanna ja minä olimme kahdenkesken, silloin raukesivat kaikki ylpeät aikomukset, minä vedin hänet lähelleni ja nyyhkytin:
"Minulla on huolia, Hanna. Onnettomuus, ehkäpä puute, seisoo ovemme edessä."
Silloin hän vaan lujemmin pusertautui minuun ja kuiskasi:
"Olen ymmärtänyt sen, Nils. Enkö minä missään kelpaisi sinua auttamaan?"
Kyllä, totta tosiaan, siihen hän kyllä kelpasi. Vain sen kautta että on kirkumatta ja itkemättä ja heittäytymättä sohvalle ja potkimatta jaloillaan hermokohtauksissa, voi vaimo auttaa miestään koko paljon.
Ja sitten oli meillä aina iltasin pieni luottamushetki, kun lapset olivat menneet levolle, Hannalla ja minulla. Hän lohdutti minua ja pysyi lujana ja teki ehdotuksiaan hänkin. Tietysti ei yksikään niistä kelvannut, mutta minä tulin lujemmaksi ja toivorikkaammaksi vain niiden kuulemisestakin.
Niin kiipee eräänä päivänä luokseni konttoriin Lindnäsin vanha, saita, kopea hovimarsalkka, joka osti siirtomaatavaransa minulta, ja joka aina tavatessamme, huolimatta minun konsuliudestani ja kaikesta, kohteli minua niin ylhäisesti ja ylimielisesti kuin jos olisin ollut oma puotipoikani. "Hyvä herra… mutta kauheastipa te olette laihtunut! Oletteko sairas?" kysyi hovimarsalkka.
"Ei kannata puhua. Miten voin olla palvelukseksenne?"
"Voisinko saada puhua häiritsemättä pari sanaa kanssanne?"
Pyysin häntä astumaan ylös saliin ja siellä istui hän paraaseen nojatuoliini, sen näköisenä kuin olisi hän armossa suvainnut mennä jonkun torpparinsa luo käymään, tuo kopea lurjus.
"Niin nähkääs, asia on sellainen, herraseni", alotti hän, "että minä erään sukulaiseni kuoleman kautta aivan aavistamatta sain niskoilleni viisikymmentätuhatta kruunua, aivan valmistumatta.
"Saakelin epämiellyttävää, sillä en tiedä mihin ne panisin, sillä nähkääs, pankkien talletuskorko ei minua tyydytä."
Sen minä kyllä voin uskoa. Sinä kyllä kernaimmin tahdoit hieman harjottaa koronkiskomista noilla rahoillasi, senkin vanha saituri!
"Nyt olisi aikomukseni kysyä herralta, joka seurustelee… niin, se tahtoo sanoa, ainakin tuntee väkeä maalla ja muualla, mihin minä paraiten voisin sijoittaa rahani. Ei alle kuuden prosentin, ei alle kuuden prosentin; ei tule koskaan kysymykseenkään."
Minä hypähdin ylös tuoliltani. Viisikymmentätuhatta kruunua! Niillä olisin minä pelastettu! Mutta Herra Jumala, mitä vakuutta oli minulla tarjottavana! Minun kiinnitykseni olivat jo aikoja sitte käytetyt. Ja niin luettelin minä useita talonpoikia Nålköpingin lähiseudulla, joiden tiesin tarvitsevan pieniä, yhden- tai parintuhannen kruunun lainoja, kiinnitystä vastaan taloon. Hovimarsalkka otti hienon lyijykynän ja merkitsi ylös taskukirjansa lehdelle laihalla, hienolla, Valkosella, kapealla kädellään.
"Herraseni, tämä tekee 27,000 kruunua yhteensä ja sittenkin joutuisin tekemisiin neljäntoista henkilön kanssa… Ette tiedä ketään liikemiestä, joka hyvää vakuutta vastaan, hyvää vakuutta tietysti, ja kuudella prosentilla, alle ei tule kysymykseenkään, tahtoisi ottaa koko summan?"
Minä punastuin ja kurkkuni tuntui ahtaalta kun sanoin:
"Kyllä, minä tunnen erään, joka tarvitsee nämä rahat varsin hyvin, erään, joka ilman niitä ehkä piankin on paljaan taivaan alla vaimoineen ja lapsineen, erään, jolla ei enää ole mitään vakuutta tarjottavana, mutta joka, jos nämä rahat saisi, olisi pelastettu, ja varmasti maksaisi ne takaisin."
"Ta ta ta! Sellaiseen kauppaan ei nähkääs kukaan ihminen rupea, ystäväiseni. Pyydän anteeksi että olen häirinnyt. Hyvästi!"
"Hyvästi!"
Ovessa käänsi hän taas vanhan petolinnunnaamansa minuun päin ja kysyi rumasti hymyillen:
"Kuulkaapas, sanokaa minulle, kuka nyt taas on liisterissä tässä viheliäisessä luolassa?"
Minä olin kiihtynyt ja epätoivoissani, ja mistään väliä pitämättä minä melkein huusin:
"Minä itse, herra hovimarsalkka! Olkaa hyvä ja katselkaa nyt oikein tarpeeksenne pulaan joutunutta lähimmäisraukkaa, jos se teitä huvittaa, niinkuin näyttää!"
Ukko ojensi vartaloaan.
"Mitä lajia! Mitä sanotte? Te itsekö? Ja sen sanotte te noin suoraan!
Ajatelkaas, jos puhuisin siitä jollekin!"
"Oh, sitä minä en pelkää. Voitte kyllä olla saita ja sydämetön, mutta sen verran gentlemanni te toki sentään olette, herra hovimarsalkka", huudahdin minä, menettäen kaiken malttini hänen pilkalliset, vanhat kasvonsa nähdessäni.
Ukko kiipesi uudestaan sisään, istui nojatuoliin, jonka äsken oli jättänyt ja alkoi sormiensa välissä hypistellä kultaista nuuskarasiaansa.
"Katsoppas vaan! Kuinka se olikaan? Minäkö olen saita, minä? Ja sydämetön? Niinhän se oli? Mutta herra sentään suvaitsee pitää vanhaa hovimarsalkkaa hieman toki gentlemannina. Se oli kiltisti tehty!"
Minä häpesin ja pyysin anteeksi.
"No niin! No niin! 'Saita ja sydämetön!' Katsoppas vaan! No koska herra tahtoo saada nuo viisikymmentätuhatta kruunua?"
"Saa… saadako ne? Herra hovimarsalkka ei varmaankaan kuullut…"
"… että te ette aio antaa mitään vakuutta. Kyllä kuulin Jumala paratkoon, mutta tyydytään pieneen velkakirjaan. Sopiiko neljän päivän perästä? Saan rahat silloin."
Olin kuin pilvistä pudonnut ja tulin tuskin kiittäneeksi.
Neljän päivän perästä tuli hän itse tuomaan minulle rahat. Vapisevalla kädellä kirjotin minä velkakirjan vuoden päästä lunastettavaksi ja aioin rientää alas konttoriin saadakseni sen todistetuksi.
"Mihin nyt, herraseni?"
"Todistajat, herra hovim…"
"Kas vaan, onhan siinä sinetti, tiemmä."
Sitte otti hän velkakirjansa, katseli sinettiä ja ivaili:
"N.J. lehtiköynnöksen keskellä. Katsoppas vaan! Yksinkertainen ja aistikas! Siisti, mutta hiton vaatimaton. Vaakunakilpi, jota ehkä voisi väärentää tai jäljitellä. Hyvää huomenta, herrasen!!"
En tiennyt, pitikö minun lyödä häntä vai suudella hänen pelastavia käsiään. Valitsin keskitien, seurasin häntä syvään kumarrellen ovelle ja rukoilin hänelle Jumalan siunausta.
Ilo ja riemu! Vaara oli ohi, liike seisoi varmempana kuin koskaan ennen, ja vuoden päästä minä jätin hovimarsalkalle hänen rahansa takasin, hänen oman toivomuksensa mukaan kiinnityksissä lähiseudulla ja kuuteen prosenttiin, ei äyriäkään alle. Ainoastaan vuosikoron maksoin puhtaassa rahassa, kolmetuhatta kruunua kuuden prosentin mukaan, ei äyriäkään alle.
Maksu tapahtui minun kodissani ja juuri kuin se oli suoritettu, tunkeutui korviimme heikko lapsenääni.
"Pientä herrasväkeä vai?" arveli hovimarsalkka.
"Niin, pieni tyttö, vasta viikon vanha."
"Katsoppas vaan. Vai niin. Hm… hm… Kuulkaapas herraseni, teidän piirissänne tuollaiset pikku vieraat kai kastetaan varsin pian, vai?"
"Ky…y…llä. Olimme ajatelleet tuorstaina, mutta…"
"Jaha. Tuorstaina! Silloin minulla juuri on asiaa kaupunkiin. Suokaa anteeksi, ukolla on omituiset päähänpistonsa. En ole sellaisessa tilaisuudessa ollut pitkiin aikoihin. Vanhoja tuttaviahan nyt ollaan. Tokkohan olisi mahdollista saada olla mukana?"
"Herra hovimarsalkka… en löydä sanoja… liian suuri kunnia… hm…"
En ole muuten juuri mikään kumartelija, mutta vaikka luulen silloin pokkuroineeni ja kumarrelleeni varsin runsaasti, en voi sitä katua vielä tänäkään päivänä. Nähkääs, yhdestä hovimarsalkasta minä viis välitän, mutta tuo vanha vääräsäärihän oli nostanut minut jaloilleni ja pelastanut onnellisen kotini!
Hänelle annettiin tieto, että toimituksen piti tapahtua kello neljä ja lyönnilleen olivat hänen vaununsa portilla. Hanna kyllä arveli, että se oli hauskaa muiden rouvien vuoksi, mutta oli hirmuisen hämillään, ja sitte ei hän oikein tietänyt millä tavoin puettuna piti luulla hänen tulevan. Mies, joka kutsui konsulia ja tukkukauppiasta "herra" ja "herraseni", voi epäilemättä tulla ristiäisiin metsästyssaappaissa.
Mutta ei, hänellä oli täysi hovipuku, hän tervehti kohteliaasti kaikkia ja kutsui Hannaa "rouva konsulinnaksi", niin että hän kyllä tavat tunsi kun vaan tahtoi.
Pappi oli pudottaa käsikirjansa kun sai nähdä tuon vanhan kopean hovimarsalkan, joka ei koko kaupungissa seurustellut kenenkään muun kanssa kuin maaherran, kummina minun luonani, ja Nålköpingin rouvat olivat niellä ukon katseillaan.
Tyttö kastettiin Katriksi ja hänen pitäisi nyt keväällä päästä edes.
Hovimarsalkka kilisti lasia vaimoni kanssa ja pyysi saada lähemmin katsella pienokaista. Kun Hanna toi hänet, katseli hän lasta pitkän aikaa ja hänen vanhat silmänsä näyttivät sumenevan.
"Minä olen vanha, lapseton leskimies, enkä tuollaisista pikkaraisista juuri paljoakaan ymmärrä; mutta saanko minä, rouva konsulinna?"
Ei Hanna ymmärtänyt, mitä hän tahtoi, mutta hän tiesi, mitä ukko oli meille tehnyt, ja ettei meidän talossamme juuri ollut mitään, mitä hän ei saisi.
Silloin otti hän Katrin ja suuteli häntä keskelle suuta, enkä tahdo tulla autuaaksi, jollei tuon vanhan ukkorähjän silmissä kiiltänyt kaksi suurta kyyneltä, kun hän sitte taas suoristi vartalonsa.
"Merkillistä, hän maistuu aivan tuoreelta voilta", sanoi hän.
Muut hienot herrat, jotka ovat menneet kihloihin tyttärieni kanssa ja heitä suudelleet, ovat lausuneet, että se on maistunut "taivaalliselta". Ketä tässä uskoo? Kyllä minä puolestani arvelen että hovimarsalkka enemmän tiesi voista kuin vävyni taivaasta.
Sitte pyysi hän yksityisesti saada puhella Hannan kanssa ja tultuaan siniseen kamariin, otti hän povestaan elinkorkokirjan ja sanoi:
"Hyvä rouva konsulinna. Onni voi ihmeellisesti vaihdella tässä maailmassa. Teillä ei koskaan ole ollut mitään kokemusta siitä, ei, Jumala varjelkoon, tietysti ei, ja me toivomme, ett'ette koskaan tule sitä kokemaan. Mutta kaikkien näiden uudenaikaisten aatteiden joukossa, jotka enimmäkseen ovat vallan kelvottomia, on mielestäni elinkorko vähimmin typerä joka tapauksessa. Siinä on joku ajatus. Tohdinko pyytää teitä olemaan niin hyvä ja ottamaan tämän pienokaiselle vanhalta, sydämettömältä saiturilta! Kirjaan ei ole mitään kirjotettu, sillä kukapa voi tietää että hänen nimekseen juuri piti tulla Katri? Mutta siellä lehtien välissä on alku ensimäiseen pieneen panokseen. Ei, katsohan vaan! Enemmänkö torttua ja viiniä. Kiitoksia paljon, nyt täytyy minun lähteä."
Nils Jönsson ei koskaan ketään mielistele, mutta häntä minä seurasin alas vaunujen luo ja seisoin paljain päin ja parhaassa hännystakissani ja kiedoin peiton hänen vanhojen, kapeiden sääriensä ympäri.
"Kiitos, kiitos ystäväni! Pidän teistä. Suora ja hieno. Tohtii sanoa suoraan päin naamaa. Katsoppas vaan! 'Saita ja sydämetön!' Kuinka herra tietää, mitä minulle on tehty, ennenkuin minä sellaiseksi olen tullut? — Se kuski roisto on taas antanut Ajaksin hieroa itseään aisaa vastaan. Katsohan vaan! Katsohan vaan!"
Ajatuksiini vaipuneena jäin minä katselemaan poisvieriviä vaunuja. Niiden omistajaa en nähnyt enää milloinkaan. Kuuden viikon perästä avautuivat perhehaudan ruostuneet saranat vanhalle hovimarsalkalle.
Mutta Katrin kirjassa oli kannen ja ensimäisen lehden välissä tasan kolmetuhatta kruunua, ei äyriäkään alle, ja sen verran hänellä nyt on enemmän kuin muilla lapsilla, vaan senvuoksi, että hän käytti tilaisuutta ja kitisi hiukan tuon vanhan herran meillä käydessä.