VIII.
Lapset.
Yksi asia on varma: ei koskaan tiedä kuinka äärettömän suuri vanhempien rakkaus on ollut ennenkuin itse saa lapsia. Vanhempien rakkaus on, kerran koetteeksi lausuakseni jotain runollista, laina taivaasta, jota ei oikea velkamies koskaan säännöllisesti suorita oikealle velkojalle. Ei koskaan elämässä saa isä tai äiti pojaltaan tai tyttäreltään sitä hellyyttä, huolenpitoa ja rakkautta, mitä he ovat heille tuhlanneet.
Lapsi kasvaa; kaikki harrastukset, kaikki ajatukset kääntyvät eteenpäin, uuteen, houkuttelevaan, tietoon ja iloon, toiseen nuoreen, liekehtivään sydämeen ja sitte piankin omaan kotiin. Vanhemmat, nuo useinkin pitkiksi ajoiksi unohdetut, joita hyvin harvoin käydään katsomassa, joille kirjotetaan yksi tai puoli sivua samaan aikaan kun töhritään kuusitoista sivua täyteen tyttöhupakolle, jonka kanssa on oltu tuttavia muutamia kuukausia, he saavat sen, mitä jää yli.
Mutta sitte tulee hetki, jolloin hän, jota rakastaa enemmän kuin omaa elämäänsä, kalpeana ja vaikeroiden vaipuu vuoteelleen tuolla makuuhuoneessa, häilyy elämän ja kuoleman välillä muutamia tuskallisia, ijankaikkisen pitkiä hetkiä, ja opettaa miehen tuntemaan, mitä merkitsee tuskassa vavista rakkainpansa puolesta tässä maailmassa. Ja sitte kuuluu sieltä yht'äkkiä heikko, muiden korvissa käheä ja rumakin kirkuna, mutta sinusta se kaikuu kuin ihanimmat sävelet, ja sinä pidät sylissäsi pientä vierasta matkamiestä, joka kuitenkin on osa omasta itsestäsi.
Hän tulee kostamaan noiden puoleksi unohdettujen vanhusten puolesta, joille sinä olit kaikki kaikessa; tämä pikku olento tulee viimeiseen ropoon asti, korkoineen ja koronkorkoineen vaatimaan ulos kaiken sen hellyyden, alttiuden ja itsensäkieltäymyksen, minkä sinä olet velkaa heille, jotka ehkä jo lepäävät kirkkotarhan mullassa.
Kellä on sellainen lapsuus ja nuoruus kuin minulla, ei helposti tule haaveelliseksi ja luottelevaksi tunteissaan, mutta minä vakuutan että rinnassani liikkui varsin suurenmoisia tunteita, kun ensi kerran pidin esikoistani sylissäni.
Omituista ajatella, että juuri hän tulee käymään läpi tämän minun käsikirjoitukseni, korjaamaan kielivirheet, pyöristelemään lauseita siellä, täällä ja sitte koettamaan saada tämä painetuksi itse Tukholmassa. Jollei hän, joka on lääketieteen tohtori ja oppinein meistä kaikista, lopulta sentään arvele, että tämä on liian yksinkertaista painettavaksi!
Olen aina koettanut olla niin huomaavainen aviomies kuin minun sivistys-asteellani mieheltä voi vaatia, mutta koskaan en minä ole Hannaa niin "kruusaillut" kuin tuon pojan syntymisen jälkeen. Hän olisi voinut sanoa mitä tahansa, ja minä tunsin, etten olisi sanonut häntä vastaan paitsi yhdessä asiassa, minkä olin saanut päähäni heti kun kuulin että se oli poika.
Niin huusi Hanna eräänä päivänä minut luokseen ja minä tulin ja istuin niin sievästi sängyn laidalle ja tartuin hänen pikku käteensä niin hienosti ja hellävaroin, kuin oikein olisimme olleet parempaa väkeä molemmat.
"Kuule, Nils", sanoi hän, "oletko yhtään ajatellut miksi me hänet kastamme?"
Minä tulin sekä punaiseksi että hämilleni.
"Niin, näes, Hanna, olenhan tuota kyllä tuuminut, mutta anna kuulla ensin mitä sinä arvelet."
"Olen aina ollut niin ihastunut 'Albertiin'. Muutamissa hyvissä kirjoissa, joita olen lukenut, on kaikista parhaimman nimi ollut Albert."
"Älä pahastu Hanna, sillä sinullahan on ollut enin vaivaa pojasta. Mutta minusta olisi ollut oikein mieluista, jos olisit tahtonut nimittää hänet 'Jöns', isäraukkani mukaan", sanoin minä.
Silloin tuli Hanna vallan hohtavan punaiseksi, kohosi kiivaasti käsivartensa varaan ja sanoi:
"Se oli kauh… kaunis nimi… tarkotan, lyhyt… ja helppo… sanoa…"
Rakas pikku vaimoni! Hän oli hirmuisesti pahoillaan Jöns nimestä, sen kyllä huomasi, mutta rakkaus sai hänet heti myöntymään, ja minulla oli suuri työ saada poika kastetuksi Albertiksi, sillä minulle oli mahdotonta tehdä hänen mieltään vastaan.
Siitä tuli sukkela poika, kävi koulun läpi kuten tanssien, tuotti meille, tietysti, kuten muutkin lapset, koko joukon levottomuutta koulu-ajallaan, mutt'ei mitään varsinaista surua, ennenkuin hänen piti valita elämän ura.
Virkamiehet harvoin tahtovat poikiaan samoille urille kuin he itse; siellä he tuntevat kaikki loukkauskivet ja vaikeudet ja toivovat että joku muu syrjä kruunun leipäkakusta olisi pehmeämpi.
Mutta ammatti- ja liikemiehet tahtovat kernaasti vanhimman poikansa omalle uralleen, sillä siellä voivat he tasottaa polun heille, ja hyvä liikenimi ei totisesti olekaan huonoin perintö.
Saada meidän Albertimme tiskin taakse näytti kuitenkin olevan yhtä mahdotonta kuin viedä lehtori Wadenström varieteeta katsomaan. Lääkäriksi hän tahtoi tulla, sitä ei voitu auttaa. Mamma itki ja rukoili, ja minä olin niin vihainen, etten puhunut hänelle montakaan sanaa koko kevätlukukaudella kun hän oli kahdeksannella luokalla. Hän kärsi siitä niin että kalpeni ja laihtui, ja kun hän tervehti aamuisin tai nousi pöydästä tai sanoi hyvää yötä, niin katsoi hän minuun niin että se viilsi sydäntäni.
Minä rakastin ammattiani yli kaiken muun, lukuunottamatta kotiani, ja minä olin niin loukattu Albertin ykspäisyydestä etten mennyt koulullekaan sinä päivänä, jolloin Albert tuli ylioppilaaksi.
Sydämeni kuohui, ja jalkani tahtoivat väkisin viedä minut ulos huoneesta, kun kuulin nuorten ylioppilaitten laulun ja näin Albertin keskellä joukkoa, kun he marssivat alas Rantakadulle saamaan lakkinsa Bengtssonin puodista. Mutta minä sanoin itselleni: "Pysy lujana, Jönsson, äläkä anna oman lapsesi ratsastaa itseäsi kumoon!"
Mutta kun hän sitte koputti ovelleni ja epäröiden ja ujona astui sisään valkonen lakki kädessä ja parhaat numerot kaikissa aineissa ja katsoi minuun suuret siniset silmät täynnä kyyneliä, ja hänen leukansa vapisi ja hän sanoi:
"Kiitos, rakas isä, siitä kasvatuksesta, minkä tähän asti olen saanut!"
— Silloin oli Nils Jönssonin miehuus kokonaan lopussa. Minä ulvoin kuin vanha mamseli, olin pusertaa pojan tärviölle, suutelin häntä ja nyyhkytin:
"Oma, oma poikani! Tule Jumalan nimessä miksi tahdot, mutta pidä aina, aina isästäsi!"
Ja sen hän kyllä on tehnyt tähän asti, ja lääketieteen tohtori hän on ja kihloissa tuollaisen maalariryökynän kanssa, joka istuu kansallismuseossa ja jäljentää tauluja eikä osaa laittaa kunnon kastiketta edes. Ja minä, joka vihaan "kyvykkäitä" naisia, olen vallan ihastunut häneen ja kirjottanut monta arkkia ja pyytänyt ja rukoillut häntä tulemaan tänne kuuskymmenvuotispäiväksi.
Kun toinen poika oli syntynyt, sanoi Hanna, hiukan tultuaan voimiinsa:
"Kuules, Nils, nyt sinä olet totuttanut minut pahaan tapaan saada määrätä lasten nimet. Älä nyt suutu, jos pyydän saada kutsua tämänkin pojan aivan niinkuin itse tahdon!"
Minun mielestäni se oli hiukan kovaa, mutta minä sanoin sentään:
"Sen sinä kernaasti saat tehdä, Hanna, kaikesta siitä vaivasta, minkä tuo poika on sinulle tuottanut. Mikä hänen nimekseen sitte tulee?"
"Ah, rakas Nils, se on kyllä vaan joutava päähänpisto, mutta etkö tahtoisi tämän kerran, tämän ainoan kerran odottaa, kunnes papilta kuulet nimen!"
Tämä mielestäni jo oli liikaa, mutta naiset ovat arkoja sellaisissa asioissa, ja hän sai tahtonsa läpi. Mutta kun pappi alkoi lukea käsikirjaansa ja jo ehti veteen asti, silloin ajattelin minä itsekseni: Jos hän nyt sanoo Adalbert, Erengisle, Edmund tai Willehard, niin ei siitä ikänä hyvää tule. Silloin sanoi kirkkoherra: "Minä kastan sinut Jöns Lars Andreas Isän Jumalan…" j.n.e.
"Jöns Lars Andreas!" Isä, kauppa-Lassi ja isoisä Peltoniemessä!
"Herra saattakoon! Älkää nyt pusertako rouvaa kuoliaaksi!" sanoi rouva Johansson, joka pikku Jönsin oli maailmaan auttanut, kun minä heti toimituksen jälkeen syleilyllä kiitin Hannaani niistä nimistä, jotka hän oli pojallemme antanut.
Häntä kutsuttiin Jönsiksi ja hänen koko nimensä oli niin muodoin "Jöns Jönsson". Mutta voitteko ajatella että hän siitä huolimatta, tultuaan kahdeksannelle luokalle, osotti palavaa halua tulla — husaariupseeriksi.
Nyt jouduin minä vallan epätoivoon. Enkö minä häntäkään saisi liikkeeseen? Ankaruus senjälkeen kuin Albertille olin ollut niin myöntyväinen, oli mahdoton; minä vaikenin ja kärsin. Silloin tuli poika, sillä Jönsillä on hellä sydän, eräänä päivänä luokseni konttoriin ja sanoi:
"Antakaa anteeksi kaikki suru, minkä olen teille tuottanut, isä! Minä tahdon totella."
"Kuule nyt, Jöns", sanoin minä, "mikä oikeastaan vetää sinun mieltäsi noihin siunattuihin husaareihin? Ethän sinä verenhimoinen ole, ethän?"
"En, en millään muotoa, ja sodasta voimme kai toivoa saavamme pysyä erillämme", arveli Jöns.
"Onko sinun mielestäsi sitte niin erinomaisen hienoa ja hupaista tulla komennetuksi ja lähetetyksi milloin sinne milloin tänne kuten järjetön luontokappale, sen sijaan että olisit oma herrasi oman tiskin takana?"
"Oh, ei suinkaan, mitä itsenäisyyteen tulee niin…"
"No, hyvä luoja, univormuako, ja iloista elämää ja toveruuttako sinun mielesi vaan tekee?"
"Niin, sitäkin, ja sitte… ja sitte en minä tiedä mitään ihanampaa kuin vapaana ja iloisena kiitää eteenpäin komealla juoksijalla. Minä rakastan hevosia nähkääs, isä… mutta älkäämme enää puhuko siitä."
"Vai niin, järjetön luontokappaleko siis saisi määrätä poikani elämän uran. Kuuleppas nyt, Jöns! Samana päivänä kun olet lopettanut kauppakoulun ja vapaaehtoisena ollut vuoden jossakin konttorissa Lyypekissä, seisoo hevonen sinua varten papan tallissa, hevonen, jota ei kenenkään husariupseerin tarvitsisi hävetä."
"Onko se mahdollista, rakas, hyvä isä!" sanoi tuo lurjus ja heittäytyi kaulaani.
Mutta kun Jöns Lars Andreas palasi Lyypekistä, ei hän tahtonut mitään ratsuhevosta, vaan ainoastaan uusia, ajanmukaisia laitoksia konttoriin, ja kassanhoitajan ja kontrollilaitoksen puotiin ja ikkunat suurennettaviksi maahan asti ja varastokirjan pidettäväksi toisella tavalla. Niin, se on totta, hän tahtoi myöskin tyttären kauppahuoneesta Levy & Sohn, jolla oli liikkeensä vastapäätä sitä liikettä Lyypekissä, missä Jöns oli palvellut. Tästä viimeksimainitusta emme äiti ja minä oikein olleet hyvillämme, mutta me ajattelimme näin: Tapahtukoon Jumalan tahto; liike on vakavarainen ja tyttö voi olla kylläkin hyvä ihminen, vaikka onkin saksalainen. Mutta kun Jöns matkusti sinne tervehtimään ja kosimaan, olikin Rebekka Levy jo kihloissa, niin että meidän Jönsimme nyt on naimisissa raatimies Lundströmin tyttären kanssa täältä Nålköpingistä, ja häneen me kaikki olemme ihastuneet. Hänen isänsä on minun paras ystäväni, Hanna on vienyt tytön kasteelle, meidän tyttömme ovat hänen koulutovereitaan, ja Jöns oli tanssinut hänen kanssaan franseesia jo silloin kun yhdessä olivat käyneet tanssikoulussa. Niin että hänestä me tiedämme mitä hän on, tahtomatta sillä mitenkään moittia Saksan kansakuntaa ja sen naisia.
Nyt hoitaa Jöns melkein koko liikkeen, paremmin kuin minä itse uuden ajan vaatimusten mukaan voisinkaan, ja tästä saa hän kiittää kauppamiessivistystään, jonka hän on voinut itselleen hankkia paljon mukavammin kuin minä sen vähän, minkä tiedän. Hän ottaa haltuunsa toisen yksityispuolen liikkeestä toisensa perästä, ja minä tunnen aina enemmän ja enemmän, kuinka minä tulen tarpeettomaksi ja hyödyttömäksi tuolla alhaalla, kuinka toinen toisensa perästä ne siteet irroittuvat, jotka kerran sitoivat minut puotiin ja konttoriin. On ainoastaan yksi side, joka kasvaa lujemmaksi vuosi vuodelta, ja se on rakkauden side liikkeen vanhemman osakkaan ja hänen välillä, joka nyt johtaa tuolla alhaalla.
Ainoa, mitä minulla on Jönsiä vastaan on se, että hän toisinaan on kiivas. Ei kotona; hänen Emminsä saa tehdä ja sanoa mitä tahtoo. Ei liikkeessäkään; ostaja saa seisoa ja lörpötellä kuinka paljo ja kuinka pitkiä tyhmyyksiä tahansa ilman että Jönsin ystävällinen hymy vähintäkään muuttuu. Mutta minä kerron teille pienen jutun, niin ymmärrätte, mitä tarkotan.
Niin, se oli silloin kun Snusdala—Linkebo-rata piti vihittämän. Minä olin, tietäähän sen: toimeenpaneva tirehtööri rautatieosakeyhtiön johtokunnassa, ja vaikka sen itse sanon, jollen olisi oikein olan takaa takonut, niin olisivat Linkebon tehtaat ja talon isännät vielä tänä päivänä hevosilla saaneet laahata malmiansa ja viljaansa ulos maailman markkinoille.
Vihkiäisissä piti tietysti olla juhlajuna ja lipuilla koristettu lokomotiivi ja kukkaköynnöksiä kaikilla asemilla ja maaherra virkapuvussa ja juhlapäivälliset Snusdalan tavaramakasiinissa, sillä koko Snusdalassa ei ollut yhtään salia, joka olisi tarkotukseen kelvannut. Ja paras kaikista oli, että itse kuningas tuli sinne ja söi meidän kanssamme tavaramakasiinissa omassa korkeassa majesteetissaan; mutta tavaramakasiiniksi ei suojusta kukaan ihminen olisi voinut tuntea, sillä seinissä ei ollut käden levyistä alaa, jota eivät Nålköpingin. Snusdalan ja Linkebon naiset olisi peittäneet ikkuna- ja o vi verhoilla ja lipuilla ja kilvillä ja lehdillä ja kukilla; oli näet heinäkuu. Ja pormestarin rouva oli tuonut sinne kuningas Oskarin rintakuvan ja asettanut sen peräseinälle kahden suuren maalatun likavesijohtoputken päälle; niitä käytetään Nålköpingissä paljon jalustoiksi sekä kuninkaille että kukkaruukuille. Päivällinen maksoi kolmekymmentä kruunua hengeltä ja rouva Lundin kaupungintalolta oli tehnyt parastaan, ja keitti ja paistoi niin paljon kuin jaksoi eräässä lautasuojuksessa ratapihalla.
No, siellä istuivat nyt kuninkaallinen majesteetti ja maaherra ja pormestari ja minä ja muut johtokunnan jäsenet ja vanha parooni Sviskonkärna samassa pöydässä peräseinän luona, ja sitte oli makasiini aivan täynnä, pöytä pöydän vieressä niin että vahtimestarit tuskin voivat pujotella läpi, sillä kaikkihan tahtoivat istua niin lähellä hänen majesteettinsa pöytää kuin mahdollista.
Mutta makasiinin toiseen päätyyn jäi hiukan tyhjää ja silloin sanoi pormestari minulle:
"Mitä me tuolla tyhjällä tilalla teemme? Naiset kyllä näkevät meidät paremmin lasiruutujen läpi tavaratoimistosta."
"Kyllä tiedän, Trybom", sanoin minä, "vedetään köysi seinästä toiseen ja annetaan köyhän kansan seisoa siellä takana armollista kuningastaan katselemassa, niin paljo kuin sinne mahtuu."
Niin tehtiinkin, ja kansa käyttäytyi hyvin siivosti ja säädyllisesti. Ja maaherra puhui kuninkaalle ja kuningas puhui läänille ja pormestari radalle ja minun piti oikeastaan puhua osakkeita merkinneille kunnille, mutta sen olin pyytänyt lääninsihteerin tekemään. Sitte ojentaa kamariherra kuninkaalle pienen paketin, sitte antaa kuningas lämpimällä kädellä pormestarille Pohjantähden ritarikunnan merkin ja minulle Vaasan tähden.
Minä heitin silmäyksen ruudun taakse tavaratoimistoon ja siellä seisoi Hanna ja pyyhki silmiään ja tytöt olivat punaisia kuin pioonit ja nähtävästi peloissaan että minä käyttäytyisin jollakin tavoin tyhmästi, mutta itse asiassa oli heidän laitansa kyllä sama kuin Itämaan kolmen viisaan, että he iloitsivat kun he tähden näkivät. Istuessani ja asettaessani tähteä rintaani huudetaan väkijoukosta:
"Maljasi Nisse! Lykkyä tykö!"
Ja kun minä katson sinne, seisoo veli Johannes köyden takana keskellä väkijoukkoa, ja viittailee minulle pienellä sinisellä pullolla jonka hän sitte laskee suulleen ja tyhjentää muutamin kelpo siemauksin.
Minulla oli edessäni seitsemän viinilasia ja kolme pulloa ja Johannes otti oman väkevänsä suoraan taskusta. Jumala jakaa antimiaan niin eri tavalla tässä maailmassa, eikä Johannes tietenkään pahaa tarkottanut. Mutta minä sekä harmistuin että suutuin tavattomasti, varsinkin katsoen siihen, että hän oli paljo enemmän liikutettu kun sellaisessakaan tilaisuudessa sopii hänen alhaisessa asemassaan olevalle henkilölle.
Silloin kuuluu sieltä ääntä ja rähinää kansanjoukosta, ja minä näen Jönsini, joka istui eräässä alemmassa pöydässä, ottavan Johannesta niskasta kiinni ja — heittävän ulos kuin koiran. Kun minä hetken perästä poikaa siitä läksytin, vastasi hän:
"Joll’ei hän heti olisi mennyt olisi syntynyt häväistys, ja minä pyysin ensin häntä kauniisti, isä!"
Mutta Jöns näytti niin rajulta ja vihaiselta, että luulen että hän olisi voinut vaikka lyödäkin omaa setäänsä.
Siihen aikaan oli Johanneksella pieni kruununtila, jonka olin hänelle vuokrannut, mutta sitte piti minun lähettää hänet Minnesotaan, sillä hän oli liian taipuvainen märkään, märkään ja väkevään.
Ja sitte en ole vielä puhunut tytöistämme, jotka seisoivat tavaratoimistossa äitinsä vieressä ja katselivat isää hänen — jollen ota lukuun tuota Johanneksen juttua — elämänsä ylpeimpänä päivänä. Heidän nimensä ovat Greta ja Anna, he ovat suurikasvuisia ja vaaleaverisiä ja naimisissa molemmat. Gretalla on asessori kuninkaallisen majesteetin ja valtakunnan Götan hovioikeudessa ja hän asuu nyt Jönköpingissä. Anna kulki viisi ja puoli vuotta odottaen erästä arkkitehtiä, joka asuu meidän omassa talossamme, ja jonka asiat vielä tänäänkään eivät ole liian hyvällä kannalla. Sekä Greta että Anna ovat kauniita naisia ja niin toisensa näköisiä kuin olisivat he kaksosia. Taloustoimiin ovat he hyvin perehtyneet ja soittaapa Greta hiukan, pianoakin niin että kohteliaammat vieraat jäävät saliin ja koettavat näyttää huvitetuiltakin. Mutta kun Anna alkaa laulaa "Mä neljäntoist' olin vuotias", hajaantuvat vieraat kernaasti sivuhuoneisiin, sen olen huomannut.
Voidaan kai antaa anteeksi isälle, jos sanon, ettei sellaista tyttöparia usein lasketa maailmaan meidän nykyisistä kodeistamme. Sydämeltään puhtaina, katse kirkkaana ja mieli raittiina "kuin kevätvirran juoksu", menivät he vihkituoliin suutelemattomina, "hakkailemattomina" ilman kirjeitä ja kiharoita, jotka olisi pitänyt polttaa. Siinä on kaksi nuorta rouvaa, jotka voivat matkustaa maan ympäri tarvitsematta pelätä, että jostain nurkan takaa sukeltaisi esiin mies, jonka katseen edessä heidän pitäisi luoda silmänsä alas tai saada poskensa punastumaan. Asessori Rundqvist ja arkkitehti Blom ovat saaneet heidät kokonaan niinkuin he ovat, ilman mitään muistoja ja kokemuksia. No, asessori on mies, jolla on tulevaisuutta ja jonkun verran omaisuuttakin, vaikka mikään Adonis hän ei ole, koska silmät eivät oikein tahdo katsella samaan suuntaan ja tukka on hiukan punaseen vivahtava. Mutta että Anna oli hiukan liian hyvä arkkitehdille, tuumailimme sekä äiti että minä. Ei mitään tilauksia, ei mitään käytännöllisyyttä mitä puutavaraan ja tiiliin ja takotöihin ja rahteihin tulee, mutta piirustaa tavattoman hyvin, tosin enimmäkseen sellaisia taloja, joita ei täällä Nålköpingissä rakenneta. No, herra Jumala, kun Annamme kerran on tyytyväinen, niin vähätpä muusta.
Tytöillähän on oma tarkotuksensa tässä elämässä, mutta sydäntä karvastelee, kun pitää laskea heidät pois kotoa. Kun pojat menevät naimisiin on asia aivan toisenlainen, sen tiedän Jönsistä. Mies on sentään aina mies ja määrää itse elämänsä suunnan useimmissa tapauksissa. Jos vaimo pitää pystyssä hänen nimensä kunniaa eikä tuhlaa yhteistä omaisuutta, niin muu kyllä menee. Mutta jättää oma rakas tyttönsä vieraan miehen valtaan, kun tietää, minkälaisia parhaatkin miehet ovat!
Sitte on meillä yhdeksäntoistavuotias Jenny, ja Katri, rippikoululapsi ensi talvena, hän jota vanha hovimarsalkka suuteli ja jolle antoi elinkoron. He ovat tummia ja hienoja ja näyttävät olevan aivan toista rotua kuin vanhemmat sisaret. Jenny harrastaa, suureksi harmikseni, "ajan suuria kysymyksiä" ja lukee aivan liian paljon ja juttelee niin että tahtoo pää mennä ympäri, ja haluaa itselleen paikkaa "saadakseen vaikutusalan ja tunteakseen itsensä itsenäisemmäksi", vaikka hän sellaista ei ollenkaan tarvitsisi. Ensin kun hän tuli seuraelämään täällä Nålköpingissä tulin minä oikein pahoilleni siitä että hän yhtä mittaa tahtoi olla herrojen seurassa, jutteli, nauroi, väitteli ja käveli heidän kanssaan sekä myöhään että varhain. Mutta sitte sain minä kuulla, että hän on hirmuisen ilkeä ja nenäkäs heille, pisteliäs ja härnäävä, niin että herrat pitävät häntä suorastaan pienenä hirviönä. Jumala lasta auttakoon! Jos hän tällä tavoin jatkaa, joutuu hän tuskin koskaan naimisiin.
Mutta jos me näin olemme kaikki koolla ja kaikki lapset ja lastenlapset voivat hyvin ja kaikki on kunnossa eikä ole mitään huolestuttavaa eikä painostavaa, mutta rullatuoli pienen pöydän ääressä salin keskimäisen ikkunan alla on tyhjänä, niin ei synny oikeata tunnelmaa meidän piiriimme.
Huoneustomme on nyt suuri, koko yksitoista huonetta, ja me olemme vilkas perhe ja Jönsin ja tyttöjen lapset pitävät kauheata elämää kun sattuvat yhteen, mutta kun he lähestyvät sinistä kamaria, silloin hiljenee pienten jalkojen vauhti itsestään, äänet laskeutuvat ja rakkaita katseita luodaan kamarin oveen.
Jos meille jotain tapahtuu, iloa tai surua, tai kirje saapuu lapsilta tai olemme saaneet kuulla jotain uutta kaupungilta, ystävistä ja tutuista, niin aina joku nopeasti nousee piiristä, katsoo onko rullatuoli tyhjä ja kiiruhtaa siinä tapauksessa siniseen kamariin, mistä ääni aina kuuluu hiljennettynä.
Siellä lepää valkoisilla tyynyillä, tavallisesti puolihämärässä, kasvot kuin kauniin naisen, vartalo kuin raajarikon, suuruudelta lapsen kokoinen.
Se on meidän Eevamme, kolmas tyttömme järjestyksessä, hän jonka kovat kärsimykset ovat kuluttaneet ja sulkeneet kaikesta elämän ilosta, hän, joka määrättiin meidän murhelapseksemme, mutta joka enemmän kuin kukaan muu voi kääntää katseemme sinne, missä on ikuinen ilo!
Lääkärit sanovat… niin, samantekeväähän se on mitä he sanovat; auttaa häntä he eivät kaikissa tapauksissa voi, kaikkea on koetettu. Lapsen iloa ja nuoruuden riemua ei hän ole saanut maistaa, paljo ulkoelämästä, luonnosta ja ihmisistä on hänelle tuntematonta, ja toisinaan vääristää tuska kauniit kasvonpiirteet päässä, jonka hän, ikäänkuin julmalla ivalla, on saanut pitää terveenä ja täyteläisenä, ruusuja poskilla ja loistoa silmissä, kun muu ruumis on suhdaton luuranko.
Tunteeko ja ajatteleeko hän meidän tavallamme, vaikk'ei voi toivoa eikä odottaa niinkuin me? Emme sitä tiedä. Emme ole koskaan huomanneet, että ne tuulahdukset elämästä, jotka ovat voineet hänen pieneen leposijaansa tunkeutua, olisivat aikaan saaneet hänessä kaipausta tai alakuloisuutta. Pojat ovat uskoneet hänelle tulevaisuuden tuumansa, tytöt ovat aikasemmin kuin äidille hänelle ilmaisseet sydänsalaisuutensa, rakkautensa ja riemunsa, ja hänen kauniit silmänsä ovat loistaneet hellyyttä, hän on kuunnellut osaa ottavana, hän on koettanut hyväillä pienellä kuihtuneella kädellään; mutta kuuluviin ei ole päässyt pieninkään tuskan ilmaus siitä että itse on auttamattomasti sulettu kaikesta siitä, mitä elämä muuten tarjoo.
Minä luulen, että hänen sydänjuurensa näin vähitellen irtaantuvat maasta aina sitä mukaa kuin hänen mielensä kääntyy siihen, mikä ylhäällä on. Oikeastaan on nyt enää vain yksi side pitämässä häntä jälellä: rakkaus meihin kaikkiin. Kuinka kauan voi se sitoa hänen siipensä? Kuinka pian on hän kohoova kurjuudesta ihanuuteen? On julmaa ja itsekästä rukouksillamme tahtoa viivyttää sitä hetkeä, mutta emme muuta voi; murheen lapsi on tullut kodin auringonsäteeksi, ramman tyttären pieni käsi on vahvempi kuin kenenkään meidän tukemaan ja nostamaan, ja kun tuo heikko liekki sammuu, tulee se koskemaan meitä melkein kovemmin, kuin jos joku meistä kutsuttaisiin pois terveyden ja voiman päivinään.
Eeva tietää, mitä minä olen askaroinnut näinä päivinä. Eilen sanoi hän:
"Isä, joko sitte vieraatkin saavat nähdä sinun pikku teoksesi tahi jos se vaan jää rakkaaksi testamentiksi äidille ja meille, niin puhutaan siinä kai oikein paljo Jumalan ihmeellisestä hyvyydestä ja armosta?"
Minä painoin pääni alas, ja vanhat poskeni punastuivat häpeästä.
"Sen pahempi, ei paljoa, lapsukaiseni…"
Lempeiden, hellien piirteiden yli kulki musta varjo ja hän oli hetken hiljaa. Sitte kirkastuivat kasvot taas ja hän hymyili:
"Samahan se onkin, isäni. Hänen työnsä häntä ylistävät eikä kukaan ihminen voi kirjottaa, mitä hänelle todella on tapahtunut, kirjottamatta ylistyslaulua Hänen kunniakseen!"
Ja näin lausuu hän, jota on lyöty niin kovasti!
Kas niin, kello on jo kuusi illalla ja kahdenkymmenen minuutin päästä tulee äiti laivalla Tukholmasta viettämään kuusikymmenvuotispäivää huomenna. Hänen mukanaan tulevat Albert ja hänen maalariryökkinänsä. Jumala häntä siunatkoon, mutta jos hän öljyväreillään rupee tuhrimaan keltaisessa salissa, parhaassa vierashuoneessamme, niin ei siitä koskaan hyvää seuraa.
Äiti tulee! Ei auta, että on mäkituvassa syntynyt ja tullut kuudenkymmenen vuotiaaksi ja kumaraksi ja harmaaksi. Hän, jolla on sydämeni ollut aina nuoruuden keväästä alkaen, voi yhä vieläkin saada sen kielet väräjämään yhtä hellästi, nyt kun pellot ovat korjatut ja syystuuli hivelee ryppyisiä poskia!