IX.
Suuri päivä.
Kaikki nukkuvat; oli hyvä että oli lauantai eilen, minun kuusikymmenvuotispäivänäni, tuona suurena juhlapäivänä, niin että liikkeenkin väki saa hieman levätä. Mutta itselläni ei minulla ole mitään lepoa, ennenkuin olen saanut sanoa sinulle hyvästi, rakas lukija, ja sen vuoksi olen minä hiipinyt ylös tuntia ennen Hannaa.
Että meillä eilen piti olla päivälliset lapsille ja ystäville, se nyt oli selvää, ja niin pitkälle olin minäkin mukana. Mutta muuten minä tietysti en ollut tietävinäni, että odotin jotain erityistä juhlallisuutta. Koetin olla näkemättä suuria, jo valmiita kukkakoreja, köynnöksiä nurkissa ja kahta mankelikorillista värillisiä lyhtyjä puutarhaan ripustettaviksi. Meillä on nyt syyskuu, ja ensimäiseksi kun tirkistin ulos sänkykamarin ikkunasta, katseli aurinko minua, kauniina ja kirkkaana. Jöns oli vetänyt ylös liput, sekä kotimaiset että perulaisen, ja miniäni, maalari, oli jo ulkona ruusupensaiden luona sakset kädessä.
"Jumala siunatkoon sinua!", sanoi Hanna, mutta hänen silmissään oli kokonainen pitkä juhlapuhe.
"Tarram, tarram, tarram tam ta!" kajahti alhaalla Rantakadulla, ja salin ikkunoiden alle asettui Nålköpingin työväenyhdistys soittokuntineen ja lippuineen. Minä olen istunut johtokunnassa kuusitoista vuotta ja annoin heille kerran tuhannen kruunua, ja sitte ovat he saaneet joukon kirjoja lapsilta.
Kaksi soittokappaletta ja korea puhe, niin korea, että jos vieras olisi sen kuullut, olisi hän vähintäin luullut minua Nålköpingin kuninkaaksi. Mutta se minä en ole, sillä se kunnia kuuluu tehtailija Grönbergille. Puheen piti kaupungin parturi, ja se oli hirmuisen ystävällinen ja vapaamielinen ja sisälsi myöskin koko joukon yleistä äänioikeutta, sillä työväenyhdistykset ovat aina valtiollisia luonteeltaan, ja valtiomiehen vikaa tavallisesti on partureissakin.
Minä kiipesin ulos parvekkeelle ja vastasin ylimalkaan seuraavaan tapaan, jonka ohessa on huomattavaa, että kaikki ihmiset torilla pysähtyivät ja Isontalon maitopiika ajoi aivan soittokunnan viereen, pani kädet kupeilleen ja katseli minua kuin olisin ollut jokin ihme-elävä:
"Ystävät!
"Tiedoin tahdoin te ette minun kanssani kujeile, sen tiedän, mutta tiedän myöskin etten minä missään suhteessa kestä vertailua sen kuvan kanssa, joka tässä on esitetty muka minun kuvanani. Kuvan virheellisyys riippuu varmaankin siitä, että teidän lämpimistä sydämistänne noussut sumu on saanut peittää kaikki vähemmän kauniit piirteet. Mutta tätä virhettä en minä mistään hinnasta tahdo korjata vaan pyydän teitä sydämestäni edelleenkin antamaan tuollaisen sumun nousta.
"Yksi on totta: että minä pidän teistä ja kunnioitan teitä kaikkia, kaikkia, ja että kukaan ei osaa suuremmassa arvossa pitää kunniallista työtä kaikilla aloilla. Toisellaiset mielipiteet olisivatkin kummalliset miehellä, joka on alkanut köyhempänä kuin köyhin teistä.
"Mitä yleiseen äänioikeuteen tulee, niin en minä itse asiassa sitä voi edistää enkä pidättää. Sen asian hoitavat Jumala, kuningas ja valtiopäivät, jossa Nålköpingin edustajana on pormestari Trybom. Mutta nykyisen perustuslain rajojen sisällä olen minä tehnyt kaikki mitä olen voinut äänioikeusasian hyväksi: kaikilla kirjanpitäjilläni on äänioikeus ja puotimiehenikin olisivat viime vaalissa kahdeksansadan kruunun taksotuksen perusteella voineet äänestää, mutta nähkääs, he eivät tahtoneet.
"Kiitos! Jumala teitä siunatkoon!"
Jo oli yhdistys kääntynyt lähteäkseen, liike torilla saanut tavallisen kulkunsa ja Isontalon maitopiika, joka nähtävästi suureksi huvikseen oli ollut tapauksessa mukana lähtenyt pois, kun Albertini, tohtori, kiipee ulos parvekkeelle, päättäväinen piirre rakkailla kasvoillaan.
Minä oikein huolestuin. Ajatteles jos häneen, joka asuu Tukholmassa, ovat tarttuneet nuo uudet aatteet ja tuon kauhean "Tukholman penkin" hirmuinen radikalismi, ja jos hän nyt pitää oikein tuollaisen vapaamielisen puheen. Ja me, jotka olemme niin hyviä ystäviä Trybomin kanssa, joka on niin kauhean vanhoillinen!
Jumalan kiitos! Pojan esitys oli sekä isänmaallinen että vanhoillinen.
"Eivätkö parturi Lind ja soittokunta tahdo tehdä hyvin ja tulla ylös juomaan lasin viiniä kanssamme!" sanoi hän lujalla, kaunissointuisella, lämpimällä, vakaumusta hehkuvalla äänellä.
Kun minä käännyin ympäri seisoo Jenny siinä joukko laseja tarjottimella, ja kaikki muutkin ovat tulleet sisään ja Eeva istuu rullatuolissaan ja katsoo minuun suurilla lempeillä, lämpimillä silmillään.
Minä menen hänen luokseen, ja kärsivän rakastettumme ja minun ympärilleni kiertyy seppele ojennettuja käsivarsia, ja raikkaat suut kuiskaavat korviini siunausta ja kiitollisuutta.
Samassa tulee Johanna palvelijatar, ja sanoo, että etehisessä on lähetystö "Seitsemän tähden" veljesliitosta, jossa minä olen rahastonhoitajana.
Niitä oli kuusi kappaletta, tavallisissa oloissa minun tuttavallisia ystäviäni ja veljiäni, jotka eivät juuri ujostelleet paukuttaa minua selkään ja sanoa: "Nyt sinä olet tyhmä, vanha Nikke." Mutta nyt he olivat aivan hirmuisen jäykkiä ja hienoja, kommendöörinnauhat päällystakkien alla, ja katselivat minua kuin olisin ollut intialainen epäjumalankuva, tahi kuin olisivat tahtoneet pyytää: "Älä koske meihin äläkä Jumalan nimessä sano mitään jokapäiväistä, niin että kaikki juhlallisuutemme menee rikki!"
He heittivät päällystakit pois, asettivat kaulahuivit järjestykseen ja asettuivat asentoon. Yliseremoniamestari lausui tunnussanan ja aliseremoniamestari löi sauvallaan lattiaan, jonka jälkeen puheenjohtaja-mestari, veli Lundström, piti suuren puheen ja pyysi liiton puolesta saada jättää minulle hopeamaljan, oikean kilpa-ajopokaalin. Ja kyllä se totta onkin, että minä usein olen ollut juoksemaisillani hengen kurkustani tuon siunatun "Seitsemän tähden" takia ja että minä omasta mielestäni juhlatilaisuuksissa istun siellä narrina miekka vyöllä ja ritaripuvussa, mutta kun minä katselen minun kilpa-ajopokaaliani on sentään lohduttavaa tietää, ettei sen saamiseksi ole hevosraukkoja kiusattu. Jos ihminen tahtoo tehdä itsensä naurettavaksi omalla ruumiillaan on se hänen yksityisasiansa.
Minun vastauksessani puheenjohtaja-mestarin puheeseen ei ollut ollenkaan mitään valtiollista sisällystä, jonka vuoksi jätän sen mainitsematta.
Samppanjaa.
Koko aamupäivän oli talo täynnä väkeä, jotka tahtoivat onnitella, niiden joukossa maaherra ja hänen vapaaherrattarensa, piispa ja tuomiorovasti; ja sitte tuli päivällinen monine kauniine puheineen. Kauneimman kaikista piti Albertini papalleen. Se ansaitsisi tulla painetuksi, mutta sitä ei Albert millään ehdolla tahdo. Minä näin, kuinka piispa, joka oli nähnyt varsin paljon vaivaa suuresta ensimäisestä juhlapuheesta, kulki ympäri ja ikäänkuin häpesi vähän, että Albert oli hänet niin "distanseerannut", kuten polkupyöräilijät sanovat. Tuleva miniäni, maalari, oli tehnyt pieniä, oikein somia värssyjä. On hyvin onnellista kun molemmat puolisot noin sopivat yhteen luonnonlahjojen ja ajatuskannan puolesta. Minä en koskaan ole kirjottanut yhtään värssyä eikä Hanna hioin.
Jöns luki kaikki sähkösanomat ja niitä oli koko joukko:
"Konsuli Jönsson,
Nålköping.
Onnea kuuskymmenvuotiaalle! Edelleenkin menestystä, onnea ja iloa!
Roslund."
"Tukkukauppias Jönsson,
Nålköping.
Onnea ja iloa,
Rauhaa, tyyntä lepoa
Asunnossa armahassa!
Mimmi ja Joonas!"
"Veli-Aarremestari,
Seitsemän tähteä, Nålköping.
Kirkkaana kuin seitsemän tähden loisto ylevänä kuin sen kulku taivaan kannella saapuu Skulleby-veljien tervehdys kuusikymmenvuotiaalle veljelle. Terve!
Puheenjohtaja-mestari!"
"Jönsson,
Nålköping.
Viimeksi tulleet rapsikakut kelvottomia. Emme välitä…"
"Ai h—i!" sanoi Jöns. "Vie tuo alas konttoriin, Viklund!" Ja sitte luki hän taas edelleen.
Niin, se oli oikein liikuttavaa ja juhlallista.
Mutta päivällistä syödessä tulivat tilanomistajat Östberg ja Brädström ja sanoivat:
"Suo anteeksi, pikku Nikke! Mutta mitäs siinä seisoikaan niistä kelvottomista rapsikakuista. Kai samaa lajia, mitä olet myynyt meille?"
Mutta silloin minä suutuin ja sanoin:
"Ettekö te sitte ollenkaan ymmärrä tietää huutia, hyvät ystävät! Tuletteko te ja panette minut hämilleni omassa talossani ja omana syntymäpäivänäni! Maljanne joka tapauksessa!"
Sitten oli siellä juhlavalaistus puutarhassa ja viinibooli huvihuoneessa ja imartelua puheessa ja hyvä tarkotus imartelussa, ja sitte sytytti kirjanpitäjä Viklund ilotulituksen, mutta sekä äiti että minä olisimme kernaasti suoneet, että hän olisi jättänyt sen tekemättä, sillä kun ensimäinen raketti kihisten lensi ylös, seisoi tohtori Person lyseosta kauempana syreenien luona käsivarsi meidän Jennymme vartalon ympärillä, ja minä luulen, että useimmat vieraat, ikävä kyllä, näkivät sen.
Noilla tytöillä on kiire. Pian on kai tarkotus että äiti ja minä seisomme täällä aivan yksinämme, kuten pari vanhaa, sammaltunutta, lehdetöntä puuta.
Huvimajassa laulettiin ja ilo kohosi korkealle ja vieraat hoitivat erinomaisen hyvin itseään. Minä vetäydyin senvuoksi hetkiseksi pois melusta ja menin ylös Eevan luo.
Hän istui huoneessaan ikkunan ääressä ja katseli avatusta ruudusta ylös valoisaa tähtitaivasta kohti.
"Ne loistavat niin kirkkaina, lapseni! En luule koskaan nähneeni niitä niin lähellä kuin tänä iltana."
Hän nojasi päänsä poskeani vastaan ja kuiskasi:
"Niin se kai onkin, isä! Me tulemme niitä hiukan lähemmäksi päivä päivältä, ja kun on kuudenkymmenen vuotias tai… tai murtunut kuten minä, silloin on syytä katseellaan yhä useammin mitata sitä välimatkaa, joka erottaa, yhä useammin lähettää ajatuksensa rukouksen siivillä sinne ylös!"