I.
Oma pieni koti.
— Äiti, tuossa se on!
— No eipä, hyvänen aika, olemmeko siis jo perillä, Arve?
— Olemme, äitini.
Hänen äänessään kaikui hellyyden ja rakkauden muassa myöskin jonkunlainen voitonriemu, kun hän ohjaksilla hevostaan hilliten kumartui pienen, rinnallaan istuvan eukon luo, osottaen ruoskallaan kohti muutamia pieniä, punaiseksi maalattuja, nukkemaisia asuntoja, jotka sijaitsivat saarella maantien oikealla puolen. Suurimmalla näistä asunnoista oli valkoiset nurkat ja edustalla pylväskäytävä.
Oli Huhtikuu annakassa ja kummallista kyllä, Huhtikuu myöskin luonnossa. Koivikot olivat vielä kevät-ilmojen ransistamina ja valkoisten runkojensa yläpuolelta harmaina, ja harmaat olivat myöskin mättäät maassa. Mutkailevalle, kapealle tielle, joka kirren lähdössä oli pohjaton, olivat vaunut uurtaneet syvät raitiot ja tien vasemmalla puolen oleva haka näytti laihalta, huonolta ja lakastuneelta. Mutta sinitaivaalla hymyili kevät-aurinko; oikealla, punaisten asuntojen välistä pilkoittivat sisäjärven laineet ja pensastossa lauloivat pienet näkymättömät lintukuorot: "kevät on, kevät on!"
Kevät oli myöskin hänen sydämmessään, joka tuossa soreana nappularattailla istui ja rakkaudesta loistavin silmin kumartui pienen eukon luo, näyttäen hänelle nuot järven rannalla olevat punaiset asunnot, ikään kuin ne olisivat olleet kaikki maailman valtakunnat ihanuuksineen.
Talven myrskyt olivat ennen raivonneet hänen uhkeassa rinnassaan, monta kovaa, pitkää vuotta oli talvipuute majaillut näiden kahden asunnossa, silloin kuin viimeiset tähteet entisen pienen talonpoikaistalon vaatimattomasta varallisuudesta olivat loppuunkuluneet, siellä kaupungin ullakkokammarissa nähtiin nälkää ja kärsittiin siinä toivossa, että kerran näkisivät juuri sellaisen päivän koittavan, kuin tämä nyt oli.
Sitten tuli koti-opettajan toimi ja yliopisto-vuodet, matkat lainan saamista varten sekä harhailut hiippakunnassa ylimääräisenä; pitkät, kolkot vuodet, jolloin ei edes ollut sitä iloa, että olisivat saaneet nähdä nälkää, toivoa ja kärsiä kylmää yhdessä.
Mutta tämä kaikki oli nyt ohitse. Tuolla alhaalla järven rannalla sijaitsi Toivolahden pappila, joka oli tullut hänen omakseen pitäjäläisten vapaan valinnan kautta, laineet lauloivat: "kevät on, kevät on!" ja kevättä oli pastori Arvid Maunusen sydämmessä ja auringon paistetta mielessä, kun hän kuluneessa päällysnutussaan pohjatonta kylätietä pitkin ajoi omaan kotiinsa.
Hiljakseen kulkee takkuinen Liinaharja pappilan portista sisään ja pihan perälle, joten meidän on hyvä aika katsella pastori Maunusta. Suu on vähän karkeanlainen, leuka, tumman sinertävine parranoraineen, pistää esiin enemmän kuin tarpeellista olisi, eikä nenä ole ensinkään kreikkalaista mallia. Mutta pää on reipas, hyvin muodostettu, otsa korkea, tasainen ja leveä, hiukset tummat, tuuheat, ja silmät sellaiset suuret, mustat ja lämpimät, jotka joukossa eivät huomaamattomiin jää ja mitkä tottelevaisesti kuvaavat omistajansa kaikki erilaiset mielenliikutukset. Kasvot ovat yleensä raittiit, miehuulliset, ei ainoakaan ryppy otsassa eikä harmaa hius päässä vielä ilmaise mitenkä raskaita, täynnä taistelua ja itsekieltämystä ne kolmekymmentä-neljä vuotta ovat olleet, jotka pastori Maununen on elänyt. Vartalo on hoikka, mutta hartiat leveät; kokonaiskuva antaa meidän aavistaa, että tässä on jotakin yli määrämitan, sellaista, mikä ei ole keskinkertaista, jotakin, mitä kentiesi ei olisi tarvittu Toivolahdessa.
Ja hänen rinnallaan istuvan vähäisen eukon silmät kiiltävät, kun hän pienenä, kurtistuneena ja nöyränä katsahtaa vahvaan, voimalliseen poikaansa. Eukon pienet, valkoisten kutrien ympäröimät kasvot ovat vielä täyteläiset ja jotenkin punaveriset, mutta niin täynnä tuhansia ryppyjä, kuin hyvä omena on joulukuussa, ja ryppyjen keskeltä tuikkaa kaksi pientä, harmaata, lempeänloistavaa silmää, aivan kuten auringonpaiste vanhojen linnanraunioitten yli. Jos muorista hienoihin vaatteisiin puettuna olisi tehty kuva, niin se varsin hyvin olisi soveltunut hienon rouvan kuvaksi, mutta hänen yksinkertainen pukunsa, suuri nöyryytensä ja puhetapansa ilmaisevat meille piankin entisen "Vainiolan muorin."
Ja pastori Maununen olisi viimeinen, joka tätä salata tahtoisi. Hänen mielestään on muori juuri sellaisena, kuin hän on, paras, rakkahin ja kallein, mitä maailmassa olla saattaa.
Liinaharja vetää nappularattaita, ponnistaen viimeisiä voimiansa.
Tuossa sijaitsee uusi koti.
Kaksi kirkasta kyynelhelmeä vierii muorin poskille, kun hän näkee kaksikymmen-vuotisen unelmansa toteutuneena kohoutuvan eteensä punaseinäisenä ja valkonurkkaisena. Pieni musta tumppi haparoi esiin päällysnutun alta ja taputtaa hiljaa vieressä istuvan kulunutta takinhihaa:
— Arve poikani…
— Äiti … kuiskaa poika punaiseen, palelevaan korvaan, ja sitte nostaa hän äitinsä pylväskäytävälle, jossa uusi palvelustyttö, suutarin Loviisa, kumartaen ottaa heitä vastaan.
— Herra sinun sisääntulosi siunatkoon! Suokoon hän sinun täällä monta vuotta saada nauttia palkkaa kaikesta rakkaudestasi!
Näin lausuttuaan Arvid melkein kantoi äitinsä pieneen, järven puolella olevaan nurkkakammariin.
Torpparin vaimo, joka oli ollut huoneita puhdistamassa, nykäisi
Loviisaa kylkeen ja sanoi:
— On se varmaan oikea pappi, tuo! Hän ei suinkaan tule olemaan ahnas joulupidoissa, kuten vanha pappi oli.
Sisällä huoneissa oli puhdasta, siistiä ja raitista. Lattiat kyllä olivat kuluneita, epätasaisia ja palkkien välillä suuria rakoja, (papin täytyi itse rakentaa ja pitää kunnossa pappilansa) mutta Loviisa ja torpan-Reeta olivat ne huuhtoneet häikäisevän valkoisiksi. Seinässä kyllä erottui paikka, missä vanhan papin kuva oli riippunut siihen asti, kuin leski pari päivää sitten muutti pois, mutta katot olivat valkoisia, ja kylläpä seinätkin sentään mukiin menivät. Akkunat kiilsivät kirkkaina ja pesuhaju tulvasi ruokakammion hyllyiltä. Keskimmäisellä oli kaksi täysinäistä maitohulikkaa.
— Katsokaa, maitoa, meidän omaa maitoa, äiti! sanoi pastori, iloiten kuten lapsi.
— Niin, lehmät tulivat aamulla ja Valkopää lypsää oikein hyvin, kertoi
Loviisa.
Huonekalut olivat myöskin edeltäpäin tulleet. Pitäjäläiset olivat ne tuoneet, ja sen vaivan he kyllä saattoivat nähdä, sillä ei niitä paljoakaan ollut; mutta kuormien tuojille täytyy kuitenkin pitää kestit jonakin päivänä, ilmoitti Loviisa.
Sitte syntyi kaikellaista tohua, ennenkuin saatiin tuolit ja pöydät paikoilleen, puhumattakaan vieraskammarin sohvasta, joka oli kaupungissa ostettu Lundbergin kamreerskan huutokaupasta 23 markasta ja 50 pennistä, mutta kesken puuhia pastori hätkähti:
— Oi hyvänen aika, unohdin Liinaharjan!
— Rauhoittukaa, pastori hyvä! Eläimet hoidan minä lauantaihin asti, jolloin renkipoika tulee. Hevonen on jo tallissa ja syö apettaan, sanoi torpan-Reeta ylpeästi.
— Mutta Loviisa, mitä ihmettä tämä on? huudahti pastori, kun aukaisi salin oven ja näki siellä suuren saranapöydän täynnä juustoja, pannukaakkuja ja kaikellaisia leivoksia.
— No nähkääs, rakas pastori, meidän pitäjäläisemme ovat aina pitäneet papeistansa, mutta minä olen pannut merkille jokaisen kappaleen, minkä mikin on tuonut, sillä heille täytyy antaa täällä "suun-avausta", kun kirkkoon tulevat.
— Arve!
— Mitä, äiti?
— Ellet ole liika väsynyt, tahtoisin mielelläni mennä navettaan katsomaan.
— Halusta tulen kanssanne, äiti kulta.
Ja sitte he talsivat likaisen pihan poikki, pastori pitkillä, varovaisesti harppaavilla askeleilla ja äiti sipsutellen perässä, kantaen hameensa liepeitä. Matalan, pimeän navetan sisällä seisoivat äsken ostetut mullikat ja kolme kaunista, kiiltävää lehmää. Säästöpankinlaina ei riittänyt useampiin; pappilassa muuten elätettiin viisi.
"Vainiolan muori" oli nureksimatta jättänyt talot ja tavarat, raastanut ja tehnyt työtä "Arvensa" puolesta; ainoastaan yksi uhri tuntui hänestä niin raskaalta, että hänen oli sitä vaikea unohtaa, ainoastaan yksi eroaminen siitä, mikä ollut oli, tuntui hänestä oikein katkeralta. Hän ei milloinkaan saattanut unhottaa "Kaunikea", "Tähtikeä" eikä "Kirjoa"; ne olivat olleet hänen ylpeytenään eikä niiden vertaisia ollut koko lukulahkossa. Hän oli niitä kaivannut kaksikymmentä vuotta ja itkenyt niitä sydämmensä pohjasta, niin, suokaa anteeksi, luulenpa että hän oli niiden tähden vuodattanut useampia kyyneleitä kuin Maunu-vainajan puolesta. Mutta, hyvänen aika, olihan siinä suuri erotuskin! Maunun otti Herra, mutta lehmät myytiin huutokaupassa. Vaan tuossahan nyt jälleen oli kolme kiiltävää lehmää eikä muorilla ollut mitään toivottavaa enään täällä maan päällä. Hän laski kätensä ristiin oikein hartaasti ja silmät loistivat, kun hän sanoi:
— Arve!
— Mitä, äiti, tahdotte?
— Saanko antaa lehmille nimet?
— Saatte, tietysti, äiti rakas.
— No sitte annan niille samat nimet kuin omilla lehmillänikin oli, huudahti eukko. Valkopää olkoon Kaunike, ja nuot toiset Tähtike ja Kirjo. Niissä on hyvät merkit. Kirkonvartia ei ole sinua peijannut.
Kun jälleen olivat sisälle tulleet, oli Loviisa kapineitten joukosta löytänyt laatikon, missä veitset ja kahvelit olivat, sekä posliinit, ne, joissa oli sininen raita syrjässä. Ruokapöytä oli salissa katettuna ja pitäjäläisten tuomiset sekä omien lehmien maito maistuivat erittäin hyvältä.
Näin nuot molemmat usein olivat istuneet yhdessä niukemmin varustetun pöydän ääressä, kun asuivat kaupungin ullakkokammarissa. Pastorin tunteet aaltoilivat. Hän huomasi nyt selvästi paljon, jota hän ei ennen aavistanut. Hän muisti pöydällä olevaa haljennutta lautasta, jossa oli kaksi silakkaa, kun hän eräänä aamuna palasi koulusta lämpöisenä ja nälkäisenä, oltuaan lumipallosilla. Toinen silakka meni heti hyvää vauhtia alas ja säihkyvin silmin oli hän toista katsellut. "Ota sinä se, Arve, minä olen jo syönyt, enkä jaksa enään", oli äiti sanonut. Hyvällä omallatunnolla oli Arvid sitte ottanut toisenkin silakan. Hyvä Jumala, selvästi hän nyt älysi, että äiti oli salannut omaa nälkäänsä, jotta poika saisi vähän enemmän…
Tästä asiasta ei nyt käynyt puhua, muorin rakkaus osottautui kokonaan toiminnassa eikä hän olisi käsittänyt poikansa sanoista hänen mielenliikutustansa. Mutta Arvidin suuret, tummat silmät kävivät kosteiksi, hän laski hiljaa taputtaen kätensä äidin köyristyneille hartioille ja sanoi:
— Syökää, äiti, vähän enemmän tuoretta juustoa!
— Siunatkoon sentään, Arve, en jaksa mitenkään enään, olen totta tosiaan niin täysi, etten kuolemakseni voisi enempää syödä.