II.
Ensimmäinen sunnuntai Toivolahdella.
"Pium, paum, pium, paum!" kajahtelivat kirkonkellot järven ylitse.
Oli Toukokuun ensimmäinen sunnuntai. Tien reunat olivat jo kuivuneet ja käyneet jotenkin sopiviksi jalkalaisille. Sitä paitsi kaikkien nyt teki mieli kirkolle kuulemaan uutta pappia. Siksipä suuret ihmisjoukot noudattivatkin tänä pyhänä Toivolahden kirkonkellojen kutsumusta.
Kirkko oli vanha, 1500-luvun ajoilta. Siinä ei ollut yhtäkään tornia, mutta itäisen päädyn puolella oli sakaristoa varten tehty ulkoneva, ympyriäinen rakennus. Alkuperäinen kirkko oli oikeastaan isonkäytävän varrella, siinä, missä alttari, saarnastuoli ja penkkirivien ensimmäinen puolisko sijaitsivat. Lisärakennukset oli tehty 1740 ja rakennettu parvia varten korkeammiksi. Kellot riippuivat tapulissa kirkkopihalla; tapulilla oli kummanlainen muoto, se muistutti hirsipuuta, vipukonetta, tahi Euklideen niin kutsuttua "hypotenuusaa", taikka jotakin näitten tapaista. Tämän lisäksi se oli heikko; ja monivuotisen yhteisen työn kautta oli tapulin ja kellojen välille syntynyt sellainen salayhteys, että kun kellot heiluivat iloisessa tahdissa, heilui vanha tapuli myöskin, vaikka hitaammassa rytmissä. Se osotti oikein miehen rohkeutta, ken tuulen puhaltaessa uskalsi Toivolahden kirkontapulissa "soittaa yhteen", ja ihailevia neitosia seisoi siellä alhaalla hautojen välissä katselemassa korkeuteen, pelon ja ihastuksen tunteet sykkivissä sydämmissään, kellojen polkijoita, joittenka kaulassa loistavat, moniväriset villahuivit riippuivat keskikesällä. Tytöt katselivat heitä niin ylpeinä, kuin ritarikauden hienot neitoset sankareittensa kypärätöyhtöjä keihästelyleikeissä.
Mutta kauniisti kellot kajahtivat ja varsinkin tänään, kun niitten kaiku virtaili ulos korkealle kirkkaansiniseen kevät-ilmaan, yli järven, yli saarien, joissa luonto rupesi eloon heräämään.
Kirkonmäellä oli liikettä ja vilinää. Rapakon räiskyttämiä häkkirattaita ja linjaalirattaita pyörieli toisensa perästä kirkonmäelle, ja vaikka ruunaa kuinkakin paljon olisi ennen säästetty ja säälitty, niin sai se nyt kuitenkin salaisia nykäyksiä ohjaksista ja pienen hyväntahtoisen näppäyksen kupeeseensa, jotta näyttäisi virmalta ja uljaalta talollisten, naapurien, oman- ja ulkopitäjäläisten silmissä. Käänteessä, kun kirkonvajoille ajettiin, pidätettiin hevosta vähän, että muori ja tyttö pääsisivät reestä ja sitten, kun ruuna oli vajaan asetettu, tulivat isä ja poika mäelle; isä köyryselkäisenä, yksinkertaisessa sarkanutussa, poika verka-päällystakissa ja loistava huivi kaulassa, sateenvarjo kädessä ja kalossit jalassa, vaikka olisikin ollut kirkkahin kesäpäivä. Tytöt seisoivat kirkkopihan muurin vierustalla kirjat ja nenäliinat kädessä sekä silmät alas päin luotuina, ja posket hehkuivat ja sydämmet sykkivät kovemmin ja suonet tykkivät aivan samati kuin hienojen ihmistenkin ulkona maailman tanterella, vaikka täällä kaikki näytti hiljaiselta ja tyyneltä.
Hämärässä sakaristossa istui pastori Maununen. Hän oli hiljan siistinyt partansa, jonka tumman sinertävä oras kiilsi lumivalkoisten papinliperien yläpuolella.
— Onko täällä mitään ylimääräistä tehtävää tänään? kysyi pastori pieneltä, kyttyräselkäiseltä kirkonvartialta.
Mutta möhömahainen lukkari Oksanen, jolla oli valkoiset hapset kunniakruununa päässä sekä puoli manttaalia maata, ostettu huutokaupoista saadulla toimituspalkalla ja muilla käytännöllisen maalaislukkarin sivutuloilla, lukkari Oksanen, joka oli ollut virassaan 31 vuotta ja monta kertaa lainannut papeille rahaa yksinkertaista velkakirjaa vastaan, hän tunsi itsensä virallisessa arvossaan loukatuksi ja vastasi kirkonvartian sijasta:
— On täällä tuollainen, joka hutsuksi nimitetään, ja Lehtimäen lautamiehelle on tehtävä pitkä kiitos, hänelle, jonka kirkkoherra itse hautasi jo alkuviikosta, eräänä arkipäivänä; nähkääs, niillä oli kaksi äsken poikinutta lehmää ja tahtoivat juustomaidosta valmistaa kaakkuja pitoihin.
— Vai niin, onko täällä vielä tapana tehdä elämäkertaa? Se on tavallisesti jätetty pois jo tähän aikaan.
— Niin, mutta on välttämätöntä että kiitos tehdään näin eteville talonpojille, ja ne maksavat siitä erityisesti, ja laillista se on, sillä täällä Toivolahdella on palkka pappien sopimuksen mukainen, kuten pastori tietää, täällä ei ole ollut oikeata palkkajärjestystä vielä. Tässä on paperi, johon olen kirjoittanut lautamiehen ansiot, hänen naimisensa, talonkaupat ja luottamustyöt. Sitten pastori ne esittää, kuten itse tahdotte, tietysti.
— Hyvä. Käskekää tyttö raukka sisälle.
— Mi … mi … mikä?
— Ettekö sanonut, että täällä oli tyttö, jonka piti erinäisen ripin käymän?
— Kyllä … jaa niin hutsu, jaa, sanoi vanha Oksanen ja säipärteli hajasäärin kirkkoon.
Hetken perästä hän tuli jälleen, tuupaten edellään pienen, mustaan puetun naishenkilön, joka oli silmilleen vetänyt huivinsa ja joka itki niin, että koko ruumis vapisi.
— Älä ulvo noin riivatusti, kurjalainen. Oletko sinä liiaksi hyvä ripitettäväksi, kun olet pahasti menetellyt! sanoi lukkari ja lykkäsi hänet polvilleen sakariston ovensuussa olevalle jakkaralle.
Pastorin otsa synkistyi:
— Oksasella on ehkä jotakin muuta tehtävää. Minä en nyt kanttoria tarvitse.
— Hoh! No niin, miten pastori vain tahtoo, vastasi lukkari ja katosi.
Pastori katsoi oven luona olevaan kalpeaan olentoon.
— Koeta nyt olla levollinen!
Nuot kovat nyyhkytykset ennemmin lisääntyivät, kuin vähentyivät. Pastori katseli häntä vakavasti ja tutkivasti. Ei, tuo ei ollut teeskentelyä, ulkokultaisuutta; ei, häpeä ja pelko pakotti häntä tuohon tuskalliseen itkuun. Pastori etsi pöydällä olevista papereista hänen nimeänsä.
— Noh, Anna, ole nyt hiljaa ja kuuntele minua. Sinä olet nyt liiaksi liikutettu, ja minä tahtoisin vähän itse ottaa selkoa sinun oloistasi, ennenkuin sinulle lausun ne ankarat sanat, mitkä minun tulee virkani puolesta sinulle puhua. Mene siis nyt kotia ja tule tiistaina pappilaan kello 1.
— Sa … sa … saanko minä nyt siis lähteä, ennenkuin kirkkoväki tulee? nyyhkytti Anna, kurkistaen pelon-alaisena pastoriin.
— Saat, kuulithan, mitä sanoin.
— Jumala siunatkoon… Ja sitte hän kantaen häpeänsä taakkaa hiipi ulos ja riensi alas kirkonmäeltä.
Kirkonvartia yskäsi.
— Hm, hm, tuollaiset ne kyllä tarvitsevat vähän nuhteita ne, tietysti.
Pastori Maununen oli vähän aikaa vaiti, sitte hän äkkipäätä katsahti suurilla, mustilla silmillään tuota pientä talonpoikaa:
— Oliko kirkonvartialla minulle jotakin sanottavaa?
— Minulla, e … ei, ei mitään.
Oksanen näkyi ovensuussa. Pastori katsoi kelloansa.
— Kello on jo neljänneksen yli kymmenen! Miksikä ei soiteta?
— Minä tiedän, että Metsolan parooni tulee kirkkoon tänään.
— Noh?
— Niin, silloin emme koskaan soita yhteen ennenkuin hänen vaununsa näkyvät veräjän luona.
Pastorin silmät leimahtivat lasisilmien takana ja hän aukaisi leveän suunsa aivan äkkiä, mutta hillitsi itsensä jo ensi tavuussa. Näkyi selvästi, että hän oli sanomaisillaan sanoja, jotka eivät täällä olisi sopineet. Sen sijasta hän nyt hymyili ja sanoi aivan ystävällisesti, mutta jonkunlaisella painolla:
— Olkaa hyvä ja muistakaa, että tästälähtein me aina soitamme säntilleen kymmeneltä, aina ilman poikkeusta. Ja nyt soitamme oitis.
Kirkonvartia hiipi ulos lukkarin muassa.
— Tietääkö Oksanen, onko tuo uusi pappi rikas? kuiskasi hän.
— Sekö rikas! Oh pahanen, hän on köyhä kuin kirkonrotta, kiroili lukkari itse temppelissä.
— No sitte en minä tosiaankaan tiedä, mikä hänessä on, sanoi kirkonvartia.
Jumalanpalvelus alttarilla oli jo ehtinyt koko pitkälle, kun Metsolan parooni perheineen ja kaupunginvieraineen astui kirkkoon ilman mitään häiritsemisen pelkoa; pastori pääsi alttarilta ja seisoi hetken päästä saarnastuolissa.
Meidän teologiset tiedekuntamme kaipaavat tykkänään opettajia, jotka ohjaisivat ja kehittäisivät sitä puhujan välikappaletta, millä hän ensin vaikuttaa kuuliansa ulkonaiseen tarkkaavaisuuteen, vaikka se tapa, millä tuo herätetään, hyvin usein ratkaiseekin koko esityksen vaikutuksen tavallisiin pintapuolisiin ihmisiin. Meidän pappimme eivät koskaan saa oppia luonnollista ja oikeaa lausumistapaa, eivät koskaan saa apua, kun koettavat poistaa suullisen esittelyn satamääräisiä vajavuuksia. Pastori Maununen, Vainiolan talon poika, ei ollut tässä suhteessa parempilahjainen kuin useimmat muut hänen virkaveljistään, ja tuskin hän oli suunsa aukaissut ja sinkahuttanut muutamia murteellisuuksia, ennenkuin vieraat kaupunginherrat kumartuivat hymysuin alaspäin.
Mutta ilo ei käynyt pitkälliseksi. Ennenkuin pastori oli kymmenen minuuttia puhunut, niin kuuliakunta täydellisesti hänen esitystänsä tarkkasi; ei kukaan enään hänen murteellisuuksiansa huomannut eikä kukaan enään pannut tähdelle, että johonkuhun sanaan tuli väärä korko.
Hän saarnasi vapaasti. Ei mikään yritys saata olla vaarallisempi heikkolahjaiselle papille, kuin nousta saarnastuoliin ilman tarpeellista valmistusta edeltä päin. Saarna tulee silloin useinkin surkeaa sekasotkua ilman pontta ja perää, ilman alkua ja loppua, ja sitä kuullessa tulee mieleen Tegnérin varoitus-sanat nuorille kypsymättömille papeille: "Älkää luottako siihen, että henki tulee teihin yhteensoitettaissa, se jää usein tulematta, ja siitä syntyy hengen puute; ja jos siinä joku henki olisi, on se ainoastaan hämmennyksen ja sekaannuksen henki." Mutta lausutulla sanalla on paljon suurempi voima, kun se tulee tahi näyttää tulevan suoranaisesti esiin, puhuja vaikuttaa niin äärettömän paljon enemmän, kun hänen katseensa kohtaa kuuliansa katsetta eikä hän etsi lausuttavaansa käsikirjoitukseen tirkistämällä, että niiden pappien, joille vapaa esitys tuottaa liian paljon vaikeuksia, tosiaankin pitäisi kirjoittaa muistiin saarnansa pääkohdat. Sitä paitsi, jos työ on huolella alustettu, jos koko saarna on selvänä mielessä, eli niin sanoakseni, itse luonnos valmis, niin varmaankin useimmat papit helposti voivat saarnansa yksinkertaisilla ja selvillä sanoilla pukea vaatimattomaan pukuun. Hänen, joka tämänkin vaikeaksi katsoo, pitäisi, kahdesti asiaansa miettiä, ennenkuin toimekseen valitsee papinviran, sillä eipä hän voi tarjota uskonnon lohdutusta tautivuoteen luonakaan, jossa ei sovi käyttää "konseptia".
Pastori Maunusen saarna oli hyvin valmistettu, mutta hänen ei tarvinnut aivan orjallisesti suunnitelmaansa seurata; siinä oli vielä tilaa innostuksen luomille sanoille. Hän saattoi käydä aineestaan lämpimäksi ja saarnatessaan saada uusia aiheita selityksiin, joista hän itse iloisesti hämmästyi.
Hänen lausuntonsa kaikkine vikoineen oli aivan poikennut vanhasta, nukuttavasta, juhlallisesta esitystavasta, jonka kestäessä pappi näyttää noille yksitoikkoisuudesta tylsistyneille sanankuulioille pörhöisen, aamu-unisen enkelin tapaiselta, joka pilviin ripustettuna lukee tunnin ajan asioista, joita ei oikeastaan ole tarkoitettukaan heidän käsitettäväkseen. Pastori puhui kuten ihminen ihmisille, eikä kuten herran vouti ynseille, huolimattomille palvelioille; hän koski elämän jokapäiväisiin oloihin ja antoi uskonnolle paikkansa koetuksissa ja murheissa, ihmisneron voitoissa ja maallisten toiveitten häviössä.
Hajuvedellä kastettuja nenäliinoja ei enään viety suun eteen, kaikki oli hiljaista "herrasväen" penkissä ja kirkonvartian täytyi myöntää itsekseen, että hän oli tavattoman huonosti nukkunut kirkossa tänään.
Sillä välin kuin pastori Maununen seisoi tuolla ylhäällä madonsyömässä ja karsassilmäisillä apostolinkuvilla koristetussa saarnastuolissa, katsellen noita satoja ihmisiä, joista hän tuskin tunsi neljä tahi viisi ja jotka tutkivasti tähtäsivät silmänsä häneen, valtasi hänet sellainen avuton yksinäisyyden ja kykenemättömyyden tunne, ettei hän luullut milloinkaan voivansa olla heille kaikille, mitä hän olisi tahtonut ja mitä hänen olisi tullut olla. Hänen äänensä suli surulliseksi ja nuot loukkaavat murteellisuudet kaikuivat kuuluviin ikään kuin kyynelien verhossa.
Silloin näki hän kaukana käytävän ääreisessä penkissä pienen, valkoisen pään ja pienet, harmaansiniset, lempeät silmät, jotka kosteina kiintyivät jokaiseen sanaan, minkä hänen huulensa lausuivat. Aurinko laski pienestä ikkunaruudusta sisälle säteensä ja ne leikitsivät Martta muorin kurttuisissa kasvoissa ja hänen harmaa päänsä nuokkui, kuten tuleentunut tähkä syksyisenä päivänä.
Ja pastori ei tuntenut itseänsä yksinäiseksi enään; uusia ajatuksia tunki hänen aivoihinsa, niin että hän tuskin saattoi niitä järjestää ja erottaa, hän lämpeni, kasvoi ja innostui, joten kielensä kävi runolliseksi, ja kun hän oli lausunut amen, tunsi itse kukin, ettei miesmuistiin ollut sellaista saarnaa kuultu Toivolahden kirkossa.
Mutta mahtavan Lehtimäen lautamies-vainajan sukulaiset ja ystävät eivät olleet tyytyväisiä. Tuo etevä maanviljeliä, joka oli vaihtanut taloja neljä kertaa, ollut naimisissa kaksi kertaa, rakentanut urakkakaupalla sillan yli siltasalmen 14,300 markasta, ollut lautamiehenä 22 vuotta ja kunnallislautakunnan esimiehenä 10 vuotta, joka kaikki oli tarkkaan kirjoitettuna lukkarin paperipalaan, sai nyt osakseen, sitte kuin jälkeenjääneille oli lausuttu muutamia lohdutuksen sanoja, ainoastaan hartaan rukouksen, että hän, jolle oli niin paljon maallista hyvää annettu, ei olisi unohtanut ainoata tarpeellista, että hän, jonka ei tarvinnut pitää huolta jokapäiväisestä ravinnostaan ja verhostaan, sitä enemmän olisi etsinyt sijaa kuolemattomalle sielullensa elävän Jumalan kaupungissa.
— Sen sanon vain, että kyllä se papinkisälli turhaan saa haukotella minulta tuomisia! mutisi lautamiehen emäntä, noustessaan linjaalirattaillensa, kun hän lähti kotia komeisiin hautajaisiin, joihin pastoria ei kutsuttu.
Kun pastori sakaristossa jumalanpalveluksen jälkeen katsoi pois "Spesiaalista" (erityisluettelosta), johon hän juuri oli kirjoittanut, että talollinen Salomoni Kaarlenpoika Vaajala vaimonsa kirkkoon-ottajaisissa oli antanut kirkolle 50 penniä, pitäjän köyhille 50 penniä sekä urkukassaan 25 penniä, seisoi hänen edessään lyhyt, hieno mies, jolla oli kotkan-nenä ja vilkkaat, ruskeat silmät, hyvin kammattu tukka, viikset, harmahtava leukaparta ja suuri jalokivineula kaulaliinassa.
Pastori katsoi kysyvin silmin tuota hienoa herraa.
Nyt tämä kävi lukkarin mielestä liian pitkälle, hän kumartui pastorin puoleen, kähisten hänen korvaansa:
— Hyvä ihme, siinähän on parooni tiemmäkin!
Pastori nousi istualta.
— Lukkari ilmoittaa, että minun on kunnia tavata tässä parooni
Stålsköldin.
— Aivan oikein, olen hän itse, ellei pastori mahdollisesti ennen…?
— Ei, minulla ei ennen ole ollut kunnia nähdä paroonia.
— No, noh, saattaahan olla niin. Tahdon paljon kiittää kauniista saarnastanne. Vapaaherrattaren mielestä se oli charmantti.
Pastori kumarsi.
— Mutta, tuhat tulimmaista, kiirettä teillä oli jumalanpalveluksen alkamisella tänään.
Pastori punastui, kuullessaan tuon kirouksen itse sakaristossa, mutta vastasi kuitenkin aivan tyvenesti:
— Päin vastoin, herra parooni, tänään valitettavasti aljettiin neljänneksen liika myöhään, mutta minä voin vakuuttaa, ettei se vastedes tule tapahtumaan.
— Hm, hm, vai niin. Sepä tosiaankin on säntillistä. Hm! Vaikka sen itse sanon, niin olin minäkin pastoria huutamassa, kun täällä oli vaali. Hm! 2,045 kolikkoa.
— Toivon hartaasti, ettei paroonin tarvitsisi luottamustansa katua.
— Juuri sitä, niin. Nyt toivomme pian saavamme nähdä pastoria luonamme Metsolassa.
— Kiitoksia, minun on kunnia käydä luonanne niin pian kuin suinkin.
— Odottakaa, ettekö saattaisi tulla tänään iltapäivällä? Meillä on jo vähän muitakin vieraita, ja…
— En, kiitoksia paljo vain, ei sovi tänään.
— Mitä, ettehän vain luule synniksi sitä, että lähtisitte pois sunnuntaina? Tosi kyllä, ettei minun taloni suorastaan ole mikään "rukoushuone", mutta ei se myöskään ole mikään varsinainen "ryövärien luola."
Pastori hymyili.
— Luulen kyllä voivani syntiä tekemättä lähteä vieraisiin pyhä-iltana, mutta minä tiedän, että suuri osa yhteisestä kansasta pitäisi kummallisena, että pappi kirkosta lähtisi huvittelemaan, enkä minä tahdo pahennusta herättää.
— Äh, tuohan on ulkokultaisuutta! Suokaa anteeksi, en tarkoittanut mitään pahaa, lisäsi parooni, kun näki pastorin hätkähtävän.
— Jumalan haltuun, herra parooni! sanoi pastori, joka sillä välin oli saanut päällysnuttunsa ylleen ja läksi pois.
— Näitkös tuota! sanoi lukkari kirkonvartialle, sitte kuin paroonikin oli pyörähyttänyt ympäri kantapäillään ja lähtenyt matkoihinsa.
— Pannahitten pappi! Mutta muista sinä, Oksanen, että sanoissani on perää: hänellä on kyllä muutamia tuhansia jäljellä isän perinnöstä, muuten ei hän uskaltaisi olla noin kopea paroonia kohtaan.