III.
Metsolan herrasväki.
Viikko oli kulunut, ja pastori oli käynyt "kotoiseksi". Se, jolla on ollut isänkoti, rauhaisa ja turvallinen, vaikka kuinkakin yksinkertainen, johon on saattanut rientää lukukausien loma-aikoina ja yhä aina silloin, kuin ahkera työ on suonut jonkun lepohetken; se, joka on ollut niin onnellinen, että on saanut omistaa tuon rakkaan suojan kauan, ehkäpä siihen asti, että oma koti hänelle on ovensa aukaissut, hän ei saata käsittää sitä suorastaan lapsellista iloa, joka valtasi pastori Maunusen sydäntä aamuisin, kun hän heräsi omassa, pienessä, erittäin yksinkertaisessa, mutta hänen mielestään, ja verrattuna kaupungin ullakkokammariin, myöskin todella oikein komeassa kodissaan.
Pastori oli velvollisuutensa muistava mies, mutta pelättävä on, että pöydät, tuolit ja akkuna-uutimet, koti-eläimet ja pienet vainiotilkut ulkona, jossa kevättoukoa juuri piti aljettaman, enemmän anastivat hänen ajatuksensa näinä ensi aikoina, kuin Jumalan seurakunta Toivolahdessa. Hän asetteli tuoleja paremmin kuntoon ja kamreerska Lundberg-vainajan entistä sohvaa muutamia tuumia pois päin seinästä ja vähän enemmän vasemmalle, sekä toisen kerran taas vähän paremmin oikealle, ettei tapeettia vahingoittaisi, jos sattuisi vähän mukavasti nojautuman tämän vanhan loistokalun laitaa vasten.
Ja sitte teki hän matemaatillisia suunnitelmia paperille, ja kun hän oli saanut ne valmiiksi, huusi hän äitiänsä.
— Mitä, Arve poikani?
— Kuulkaatte, äiti, virastani saan 2,500 markkaa ja kyllä me elämme 1,800 markalla.
— No tietysti, kyllä vain sitä saatamme tehdä.
— No niin, ja säästöpankin laina tekee 3,500; kun vuosittain maksamme 700 velastamme, niin olemme viidessä vuodessa siitä vapaat. Kas silloin, äiti kulta, on tämä kaikki oikein meidän omaamme! huudahti Arvid ilosta säteilevin silmin, osottaen kamreerska Lundberg-vainajan sohvaa sekä muita huonekaluja, ikään kuin hän äidilleen olisi näyttänyt Golcondan aarteita.
— Ei, Arve, et ole muistanut laskea kasvuja, sanoi muori.
— Korkoja! En ole, äiti, nyt minun täytyy laskea uudestaan.
Kahdeksan päivää oli kulunut ja vähän enemmänkin. Pastori oli alkanut pitäjän herrasperheitten kanssa tuttavuutta tehdä. Ensiksi oli hän käynyt esimiehensä, emäseurakunnan kirkkoherran luona Jokiniemessä. Tämä oli pieni, hiljainen, ystävällinen mies, jonka peruukki ajan kuluessa oli tullut punertavaksi ja jonka vaimo pitäjäläisten tuomisten ja levollisen luontonsa takia oli käynyt pyöreäksi, ja hänellä oli kaksi tytärtä, jotka kolmenkymmen-vuotisesta odotuksesta olivat käyneet vähän surumielisiksi, mutta kiitollisiksi pienimmästäkin ystävällisyydestä ja uteliaiksi näkemään uutta naimatonta pappia.
Kirkkoherra Rantanen otti syleillen Arvidia vastaan ja aukaisi äsken ostetun kartuusin, "Ruusun", sekä oli vakuutettu, ettei tämä hänen nuori virkaveljensä häntä saattanut nimittää muuksi kuin sedäksi. Kirkkoherran rouva vähän torua mötisi, kun ei pastori ottanut äitiänsä mukaansa. Lotta neiti vispilöi munanruskuaista tuutingiksi rakkaalle vieraalle niin innokkaasti, että hänen vaaleat kutrinsa liehuivat ympäri kuten sädekehä ja lasinpohja oli vähällä rikkua. Havaiten itsensä sillä erää tarpeettomaksi sisällä, läksi pikku Eeva renkitupaan käskemään talli-Kallua juottamaan vierasta liinaharjaa sekä antamaan sille koko kapan siemenkauroja.
Pari päivää tämän perästä oli pastori päättänyt lähteä Metsolaan paroonin luo, pitäjänherran (2,045 kolikkoa).
Arvid tunsi itsensä melkein vähän hermostuneeksi. Hän valitsi liperien joukosta itsellensä yhdet, joiden oli havainnut olevan ilman vikaa, mutta koettaessaan saada niitä kunnollisesti kaulaansa, veti hän nauhan poikki. Liinaharja oli saanut seisoa vapaana, äestä vetämättä, koko päivän, vaikka matka oli ainoastaan puolen penikulman pituinen, ja renkipoika oli karhinut itse pastorin nähden siitä aamulla takkuja vähintäin naulan verran. Nappularattaat olivat äsken puhdistetut ja Martta muori oli itse harjannut poikansa kauhtanan, vaikka Arvid kyllä pani vastaan.
Ja sitte Arvid läksi matkaansa. Metsola sijaitsi kauniilla paikalla, erään saman järven lahdelman rannalla, joka Toivolahden pappilallekin antoi suurimman viehätyksensä. Siinä oli korkea, valkoinen, melkein neliskulmainen, kaksikerroksinen rakennus, jonka alakerta oli kivestä. Kaunis lehtokuja, jonka puissa lehdet parhaillaan puhkeilivat nyt toukokuun keskivälissä, vei noihin uusiin, huvilantapaisiin kylkirakennuksiin ja aimo vaahterat ympäröivät hyvin hoidettua pihamaata. Päärakennuksessa ei ollut minkäänlaista pylväskäytävää, vaan vanhan ajan tapaan suuri porrassilta, mikä ulottui päärakennuksen puoliväliin asti ja jonka häkki-aita oli varustettu kahdella ruostuneella rautaruukulla, joitten kyljessä irvistävät jalopeurat maltillisina tuijottivat rautarenkaittensa yli.
Komeasti puettu kuski tuli hoimiinsa ottamaan Liinaharjan ja ohjasi sitä niin taidokkaasti, ettei ollut saada sitä paikaltaan hievahtamaan, ja vielä komeammin puettu kammarineitsyt osotti pastoria etehiseen. Etehisen ovi oli raollaan ja huoneista kuului iloisia ääniä. Pastori otti jo puolittain päällystakkinsa naulasta takaisin ja kysyi:
— Ei suinkaan täällä ole mitään kutsutuita vieraita?
— Ei, hyvänen aika, siellä on vain herras-väkeä, jotka sattumalta ovat tulleet vierailemaan, ilmoitti kammarineitsyt vähän suojelevasti.
Pastori silitti lipereitänsä ja asetteli kauhtanaansa paremmin kuntoon. Hän muisti hyvin, mitenkä hän kerran kaupungissa oli koulu-ajallaan tullut maaherran luo, jossa hänellä silloin oli "ruokapäivä" ja kuullut etehisessä samallaista iloista puheen sorinaa, mutta silloin oli hyvin uljas palvelia estellen tarttunut häneen oven luona, sanoen:
— No tuhatta, odotappas! Onko talouden hoitaja unohtanut antaa Maunuselle muutamia pennejä, jotta menisit muualle syömään. Meillä on pidot eikä Maununen siis saa täällä tänään päivällistä.
Eipä hän paljoakaan iloisemmilla tunteilla nyt, vaikka vapaana ja itsenäisenä sekä sivistyksessä täydellisesti isäntäväkensä vertaisena, astunut tuon pienen pitäjänpohatan luo.
Parooni kiirehti häntä vastaan pienin askelin ja suuresti kohteliaana.
— Noh, katsokaapas pastoria! Se nyt oli hauskaa. Tässä, ystäväni, on seurakuntamme sielunpaimen, pastori Arvinen…
— Suokaa anteeksi, Maununen!
— Ah, pyydän tuhannesti anteeksi! Pastori Maununen, ja tässä on vaimoni, tyttäreni Gerda, meidän pieni Ellimme, poikani, luutnantti Kustaa Stålsköld, majuri Akselson, neidet Akselson, kreivi Svedenhjelm, joka iloksemme on tullut aina Uudeltamaalta muutamiksi päiviksi meitä katsomaan, kreivitär Svedenhjelm, neiti … pyydän anteeksi, herra pastori! Ehkä sinä, Gerda, esität näitä muita ystäviämme, näen että vaimoni minua odottaa.
Arvid oli niin kiireisesti kiivennyt kaikkien noitten uusien tuttavien luo, kun parooni heitä vuorottain järjestyksessä nimitteli, että hän tunsi olevansa ikään kuin pyöröllä; hän tunsi, että hän tässä seurassa varmaankin näytti vähän kömpelöltä, ja se on vika, joka ei parane siitä, että sen itse tiedämme. Pastori ei huomannut Gerdaa, ennenkuin tämä heikosti tarttuen hänen käsivarteensa saattoi hänet asemaansa oivaltamaan ja sitte taas jatkoi esittelyänsä.
Vaistomaisesti nousivat Arvidin kaikki tunteet ikään kuin sotaan tuota nuorta neitoa vastaan. Melkeinpä hän tunsi jotakin vastenmielisyyden tapaista tyttöä kohtaan, ja kaikkia kohtaan tunsi hän jotakin loukatun lapsen-ylpeyden tapaista, joka sydämmissämme on jäljellä siitä ajasta, jolloin me lapsena välistä jäimme leikissä takapajulle ja joka vielä yhä ilmaantuu, kun havaitsemme olevamme syrjään sysättyinä tahi muita heikompia. Mutta paroonia, kreiviä, majuria ja nuoria luutnantteja vastaan tunsi hän voivansa asettaa tasa-arvoisen ellei suuremman oppimäärän, miehuullisuuden ja itsetakeisuuden. Hän tiesi, että jos hän joutuisi heidän kanssaan lähempään tuttavuuteen, niin hän kaikissa sivistyksen eri aloissa saattaisi keskusteltaessa hyvin tulla toimeen heidän vertaisenaan, mutta itsekseen hän ihmetteli, mitenkä hän saattoi niin kovin kiihostua ajatellessaan, että tuo komea, ylhäinen neiti katsoisi häneen ikään kuin korkeammalta kannalta ja pitäisi häntä kömpelönä "maalaispappina", pastorina, joka hänen isänsä ääniluvun kautta oli päässyt leipään.
Myöhemmin, kun Arvid Metsolan herrasväen perheessä oli tullut tutummaksi, havaitsi hän, että Gerda neiti oli ainoa, joka tässä kodissa oli oikein aatelinen. Lyhytvartaloinen parooni, komea, kylmä ja tummanverinen, ylhäisiä tapoja matkiva vapaaherratar, mustine, terävine silmineen, osotti samoin kuin koko talon komento, jotakin äsken aateloittua, ylhäisyyteen tottumatonta sekä teeskentelevää, hiukan tuhlaavaa sekasotkua. Pienellä Ellillä, vaaleakutrisella, neljäntoistavuotiaalla keijukaisella, oli pystynenä ja kalansilmät sekä aivan epäilemättä porvarilliset aistit, ja nuoren Kustaa paroonin, luutnantin tuttavuudessa ei kauankaan tarvinnut olla, ennenkuin havaitsi, että hänen isänsä tallissa olevat puolirotuiset enemmän häntä huvittivat, kuin Stålsköldin puhdasverisyys hänen omissa suonissaan — niin, puhdasverisyys, sillä parooni ja vapaaherratar olivat serkuksia.
Gerda Stålsköld oli pitkävartaloinen, harteva tyttö, jonka ihana kaula olisi jaksanut kannattaa hänen reipasta, mustatukkaista päätänsä, vaikka olisikin ollut vähemmän voimakas. Hän olisi näyttänyt liika pitkältä, ellei koko olento olisi ollut erittäin sopusuhtainen ja miellyttävä. Mutta nuot valkoiset, kauniinmuotoiset kädet olivat suuret ja leveät kuten työmiehen, ja sekä isä että äiti olivat jo aikoja sitten lakanneet toivomasta, että hänelle saattaisivat ennakolta tilaamatta hankkia rannerenkaan. Hänen korkearintaiset jalkansa olivat myöskin sopusuhtaiset ja suorastaan loukkaavaa olisi ollut sanoa niitä sieviksi. Kasvot olisivat olleet täydellisen kauniit, ellei otsa olisi ollut aivan liian matala ja suu liika leveä. Edellisen olisi otsatukka saattanut parantaa, mutta Gerda inhosi sitä muotia; hän piti yömustat hiuksensa sileästi kammattuina ja keski otsalta jakauksella. Mutta poskien pyöreys oli kaunis, huulet täyteläiset, punaiset, ja nuot soikeat kasvot ja nenä jalonmuotoiset. Ja sitten oli luonnon oikku sovittanut noitten yömustien hiuksien kanssa yhteen kirkkaat, suuret, ruskeat silmät, jotka hänelle antoivat eriskummallisen muodon. Gerda oli uimamaisteri sekä rohkea ratsastaja ja hänellä oli reformipuku ylhäällä ullakossa, mutta muuten oli hän tavoiltaan ja elämänkatsannoltaan vielä 23-vuotiaana niin täydellisesti naisellinen, kuin ikänä vain joku hänen tyttötuttavistaankin olla saattoi. Hänet täytyi heti huomata, vaikka huone olisi ollut täpösen täynnä, hän olisi tuhatmääräisessä ihmisjoukossa kummastuttanut katseliaa, mutta ainoastaan niihin hän vaikutti myötätuntoisuutta, joita hän tahtoi voittaa puoleensa.
— Sitten saa pastori vähitellen oppia tämän kaiken uudestaan jälleen. Mahdotontahan on muistaa uusia muotoja ja nimiä noin yhtähaavaa, virkkoi Gerda neiti, kun hän oli esittelemisensä lopettanut.
Arvid olisi halusta antanut neljännen jalan kamreerska-vainajan sohvasta, jos hän olisi saattanut vastata oikein älykkäästi ja näppärästi jotakin, joka olisi osottanut, ettei hän ollut mikään aistiviallinen, mutta eipä hän vain löytänyt parempaa vastausta kuin: — Niin, onhan se aina vaikeata, hm!
— Asuuko pastori aivan yksin pappilassa? — Istukaamme tähän.
— Kiitoksia! En, olen niin onnellinen, että saan pitää vanhan äitini luonani.
— Ah, vai niin. Saamme kaiketi joskus ilon nähdä rouva Maunusta luonamme?
— En sitä usko, mutta kiitoksia vain!
— Miksikä ei! Onko hän kivulloinen?
— Ei, Jumalan kiitos, mutta, neiti hyvä, minun äitini ei ole mikään "rouva", hän on yksinkertainen, vaatimaton talonpoikainen vaimo ja olisi vielä enemmän hämillään Metsolan saleissa kuin hänen poikansa.
Nyt oli Gerdan vuoro joutua hämilleen. Hän olisi tahtonut sanoa, että hän kuitenkin mielellään olisi suonut näkevänsä pastori Maunusen äidin, mutta hän tunsi, ettei hän olisi voinut saada puhettaan todenmukaiseksi, ja tyytyi siis seuraavaan vastaukseen:
— Mitenkä hauskaa teille, kun saatte pitää äitinne luonanne.
— Niin onkin, neiti. Hän on raastanut ja itseltään kieltänyt kaikkea minun tähteni koko elämäni ajan ja puolen oman elämänsä ajasta, ja nyt on kaikkein hartahin toivoni, että hän saisi elää ja nauttia kauan siitä onnesta ja menestyksestä, joka on tullut osakseni.
— Onko pastori valmistanut jonkun kirjallisen työn? Saarnakokoelman ehkä?
— En, kuinka niin?
— Te puhuitte jostakin … jostakin erityisestä onnesta ja menestyksestä, ja…
Arvid nauroi ääneensä ja iloisesti.
— Niin, minä kyllä arvasin, että neiti Stålsköldin oli vaikea käsittää minun voitonriemujani. Mutta, nähkääs, kun koko kouluaikansa on täytynyt rukoilla "ruokapäiviä" itsellensä, kun on täytynyt kärsiä vilua puitten puutteessa ja maata sairaana päällystakin puutteesta, kun on ajanut hiippakunnan ympäri konsistorion kyytihevosena kahdeksan vuotta, nauttien ainoastaan muutaman sadan markan palkkaa, silloin on sekin onnea ja menestystä, kun saa Toivolahden papintilan.
Gerda katsoi häneen suurilla, tutkivilla silmillään. Samassa pastorin mieleen juolahti, että Gerda ehkä piti sitä omituisena ylpeilemisenä ja ynsistelemisenä, että hän noin kiirehti puhumaan äidistänsä, mitenkä hän vain oli talonpojan-vaimo, sekä itsestään, miten hän oli hädän ja puutteen läpi raivannut itselleen tien määränsä päähän. Hän ei ollut oikein tyytyväinen itseensä.
— No, Gerda, mitä pidät uudesta papistamme? kysyi vapaaherratar, kun pastori oli kutsuttu herrojen kammariin juomaan tervetuliaismaljaa paroonin kanssa ja Gerda palannut takaisin naisväen luo.
— Kyllä hän mukiin menee, ollakseen talonpojan poika. Luulen, että häntä vaivaa jonkinlainen ylpeys eli kunnianhimo. Hän puhui erityisellä katkeruudella siitä köyhyydestä, jota hänen luku-aikanaan on täytynyt kärsiä.
— Quelle horreur, ma cher Julie, huudahti kreivitär Svedenhjelm. Aivan kuten ulkomailla! Alhaison veri kuohuu, pessimismi, tyytymättömyys, nihilistisyys, röyhkeät vaatimukset leviävät kaikkialla niin pian kuin saavat vähänkin oppia. Niin sanoo Svedenhjelmkin. Hoh, varjelkoon meitä! Kun ei hän häpeä, tuo nuori pastori!
— Täti kulta, rauhoittukaa! Pastori Maununen ei varmaankaan aio meitä ilmaan räjähyttää, sanoi Gerda neiti nauraen.
Arvidin tulo herrojen kamariin ei suinkaan heidän iloansa lisännyt. Heidän kohteliaisuudessaan ja hyväntahtoisuudessaan "pastoria" kohtaan piili jotakin, mikä ilmaisi, että jos olisivat muualla seurustelleet yhdessä, niin eivät toisistaan olisi mitään välittäneet. Muutaman maljan tyhjennettyään halutti majuri Akselsonia vanhan raa'an sotilastavan mukaan, ruveta "laskemaan leikkiä papin kanssa" uskonnollisista asioista, ja johdatti puhettaan, tiesi miten, Bileamin aasiin, kysyen pastorilta, mitä hän oikeastaan ajatteli tuosta kummallisesta elävästä, sekä eikö hän pitänyt sitä nenäkkäänä, että aasi asetteli isännälleen kysymyksiä.
— Voi, herra majuri, vastasi Arvid, paljon tavallisempaa, kuin uskoisikaan, on, että aasit puhuvat ja koska heidän tietonsa ovat kehnoja, niin he tavallisesti vain kyselevät.
— Hm, niin kai!… Aksel ja Gerda, ettekö tahtoisi laulaa jotakuta kaksi-äänistä laulua meille? kysyi parooni, katkaistaksensa tuon huonosti valitun keskustelun.
Akselilla eli Svedenhjelm nuoremmalla oli jalot, kalpeat kasvonpiirteet ja tavattoman vaaleat, pitkät viikset, tenoribaritoni ja kaartin alaluutnantin valtakirja.
— Aivan mielelläni, setä, mutta tällä haavaa olen mahdoton. Kastoin jalkani eilen metsästysmatkallani eikä tädin mainio punssi-reseptikään ole voinut käheyttä kurkustani poistaa.
— Sepä ikävää, sillä te muut nuoret herrat olette varmaankin kaikki aivan mahdottomia, sanoi kreivitär. Tuota noin, ellei pastori?…
Svedenhjelmin armon vetoominen Arvidiin oli niin ivallinen ja äänensä osotti hänen pitävän aivan mahdottomana, että pappi saattaisi astua hänen poikansa sijaan missään paikassa. Arvid tunsi veren nousevan päähänsä. Tällä välin oli Gerda istunut pianon ääreen ja alkanut hiljaa soittaa kappaletta, joka juuri oli ollut Arvidin loistolauluja hänen ollessaan Helsingissä yhtenä ylioppilas-laulajien pääpylväistä, mutta siitähän ei armolla, kreivitär Svedenhjelmillä, saattanut olla pienintäkään aavistusta. Arvid kumarsi ja vastasi:
— Jos neiti Stålsköld suvaitsee eikä herrasväki paljoa vaadi, niin ehkä…
— No mitä minä kuulen? Sepä oli odottamatonta ja hauskaa! huudahti parooni. Kuules, Gerda, pastori on hyvä ja laulaa kanssasi!
Nuori Svedenhjelm oikaisi itseään:
— Ehkä minä sentään saattaisin, kentiesi…
Mutta majuri Akselson tarttui hänen käsivarteensa.
— Ei maar, totta tosiaan, papin pitää kiipeämän esiin. Siitäpä hauskaa syntyy, kun saamme kuulla tytön laulavan, kuiskasi hän.
Gerda neiti oli hyvin musikaalinen ja hänen esityksensä olisi tuottanut kunniaa mahdikkaammallekkin taiteilialle, mutta kuten usein tapahtuu noille voimallisesti kehittyneille olennoille, olivat äänivarat pienet eivätkä voineet, niin mainiosti kuin niitä käytettiinkin, saada aikaan mitään suuremmoisempaa; hänen heikko, mutta puhdas sopraaninsa ei ollut tarpeeksi laaja.
Mutta lämpimänä, hyväilevänä, runollisen viehättävänä helähti Arvidin tenoori täyteläisissä säveleissä salissa. Ihana oli hänen äänensä, ja ainoan mitä hän oli nauttinut nuoruuden-ilosta, elämänkeväimestä ja ylioppilas-riemusta tuossa iäisen nuoruuden kaupungissa, sen oli laulun ylevä lahja hänelle tuottanut. Nyt nuot kaikki vanhat muistot jälleen heräsivät, ja laulun voimalla taivutti hän polviensa eteen kaikki ne, jotka maalaispappia, talonpojanpoikaa halveksivat, vielä hänenkin, joka myöskin oli osallinen samasta Jumalan-lahjasta ja tunsi itsensä innostuneeksi ja jalostetuksi tästä eloisasta vuorolaulusta.
— Luulenpa, että tuskin enään uskallan laulaa kanssanne, pastori Maununen; en saattanut aavistaakkaan, että olitte sellainen etevä laulaja, sanoi Gerda, kun viimeiset säveleet olivat kaikuneet.
— Sitä ei sinun tarvitsekkaan tehdä, ellet erittäin tahdo, tietysti, sillä munatuutingilla ja rintateellä toivon minä … hm … pian olevani selvä jälleen, vakuutti nuori Svedenhjelm ja väänteli hermostuneesti vaaleita viiksiänsä.
— Mutta hyvänen aika, miksikä ei pastori ruvennut oopperalaulajaksi? kysyi Svedenhjelmin armo yhä vieläkin ivallisena.
— Ha, ha, haa, sitä ei armo hyvän olisi tullut kysyä, ennenkuin olisitte kuullut pastorin saarnaavan, hän on yhtä mestarillinen silloinkin, virkkoi parooni.
Illallisen jälkeen, kun pastori jätti hyvästi, puristi parooni voimakkaasti hänen kättään, sanoen:
— Tulkaa pian jälleen, pastori Maununen! Te olette aina kovin tervetullut, sunnuntaita tietysti lukuun ottamatta, jolloin teidän ei mielestänne sovi lähteä pois, kun pelkäätte sillä tuottavanne pahennusta Toivolahden talonpojille. Mutta kuulkaapas, tässä juolahti mieleeni, mitä luulette, että Toivolahden talonpojat olisivat sanoneet, jos äsken olisivat nähneet teidät tuolla pianon ääressä ja kuulleet laulunne?
Arvid kumarsi ääneti ja tunnusti itsekseen, että paroonin puolittain ivallinen muistutus oli oikeutettu. Loukattu ylpeys oli houkutellut häntä laulamaan maallista rakkauden laulua ja näyttämään Metsolan herrasväelle ja heidän vieraillensa, ettei Toivolahden pastorikaan ollut aivan taitoa vailla. Tämä oli varmaankin pahoin tehty, taikka — oliko kentiesi uskonnollinen ankaruus piirtänyt liika ahtaat rajat hänen elämänsä ympäri? Eikö pappi ollut oikeutettu nauttimaan elämästä? Eikö hänen ollut oikeus tuntea itseänsä ihmiseksi, hänen, kuten muittenkin?
Arvid ei sitä tietänyt; hän läksi kotia leutona kevät-iltana itseensä tyytymättömänä ja makasi aamupuoleen asti valveilla, tirkistellen Toivolahden pappilan liimanväriseen kattoon, missä hän epäselvässä vilinässä oli näkevillään varjoja, jotka välistä muodostuivat Svedenhjelmin armon ivalliseksi hymyilyksi ja toisinaan Bileamin aasiksi ja välistä oli hän näkevinään pitkät, vaaleat viikset, ja vieläpä — ja se olikin kaikkein pahinta — suuret, ruskeat silmät, jotka häntä seurasivat, vaikka hän minne päin olisi kääntänyt itseään vuoteellansa, ja kurkistivat suoraan hänen omien silmiensä läpi, kun hän yksipäisesti koetti nukkua.