IY.
Mitä Metsolan vieraat eivät saaneet nähdä.
Vielä vähän aikaa sen jälkeen, kuin pastori oli lähtenyt, istuivat Stålsköldin herrasväki ja heidän vieraansa salissa. Jotenkin inhottavalta tuntuu olla ensimmäisenä, joka seurasta poistuu. Mutta eipä Arvidin nyt enään olisi tarvinnut olla pahoilla mielin niistä arvosteluista, joita Metsolassa hänestä tehtiin. Eiväthän ne oikeastaan olleet entistä hyväntahtoisempia, mutta itse moitteet, jotka hänen henkilöstään lausuttiin, sekä se epä-onnistunut tapa, millä majuri Akselson ja nuori kreivi Aksel yrittivät ivaamalla puhua "pastorista" olisivat ehkä tulleet hänelle kunniaksi. Tässä tunsi itse kukin, että olivat tavanneet uuden ajan miehen, joka kokonaan erottui muinais-ajan pitäjänkappalaisista.
Akselsonin neidet istuivat "alla päin pahoilla mielin" ja haukottelivat salavihkaa. Pettyneinä toivossaan, saada kreivi Akselin seuraamaan itsiänsä makuuhuoneitten luo ylikertaan — siellä yläkerrassa oli etehinen, jonka akkunasta sopi hetkisen katsella järvelle päin — sanoivat he vihdoin yöhyväiset ja seurasivat vanhempiansa. Ainoastaan kreivitär ja hänen Akselinsa olivat vielä jäljellä.
Äkkipäätä tuli lämpöä ja säteilevää vilkkautta tuohon pieneen naiseen, jolla oli jäänharmaa pää, vahankeltaiset kasvot ja harmaat, tuikkaavat silmät. Näyttipä siltä, kuin hän olisi viskannut naamarin päältään.
— Hyvää yötä, minun rakas, rakas pieni kulta lapseni! Oi kuinka hirveän vaikeata, kun koko päivän on täytynyt peittää tunteitansa! huudahti hän kiivaasti syleillen Gerdaa, samalla kun hän pommitteli suuteloilla hänen poskiansa.
Kun hän vihdoin pitkän syleilyn perästä irtaantui Gerdasta, seisoi kreivi Aksel heidän vieressään. Hänen vaaleansiniset silmänsä säihkyivät noissa kalpeissa kasvoissa ja vaaleat viiksensä näyttivät ikään kuin valkimoivan. Sitten — kietoi hänkin käsivartensa Gerdan ympäri, painoi hehkuvan suutelon hänen huulilleen, jolloin hänen vähän täytyi oikaista pientä kaunista vartaloaan, ja kuiskasi Gerdan korvaan:
— Minun oma lemmittyni!
Niin, Gerda oli ollut hänen kaksikymmentäneljä tuntia. Edellisenä iltana, tässä samassa huoneessa, sillä aikaa kuin nuori parooni pidätti kaikki muut yläkerran etehisessä katselemassa kaunista näkö-alaa, oli Svedenhjelmin herrasväen pitkän matkan tarkoitus onnellisesti perille saatettu, vanha parooni ja vapaaherratar olivat iloiten syleilleet kreivi Akselia poikanaan ja Gerda oli Kaislakylän kreivittäreksi määrättynä saanut syleilyjä toisensa perästä.
Kreivi Aksel rakasti häntä sydämmestään, jokaisella tunteella, mikä häneltä riitti liikenemään, kun hän ensiksi ja etenkin oli lämpimästi ja todellisesti rakastanut itseään. Hänen ensimmäinen rakkautensa oli hän itse, eikä kukaan, joka hänen tunsi, epäillyt hänen uskollisuuttaan tätä rakastettuansa kohtaan, se kyllä kestäisi kuolemaan asti. Mutta lähinnä itseään rakasti hän Gerdaa ja tunsi itsensä äärettömän onnelliseksi, kun oli saanut hänen lupauksensa.
Ja lupaus oli annettu aivan vapaasta tahdosta, vaikkei isä eikä äitikään salanneet, minkä ilon tämä liitto heille tuottaisi. Mutta kolmenkolmatta-vuotisen sydän ei ollut tähän osallinen; se nukkui vielä. Toisissa suhteissa aikaisin kypsyneenä, enemmän itsetietoisena kuin useimmat hänen ikäisistänsä tuttavistaan, tyvenenä ja selväjärkisenä oli hän odottanut rakkautta, kuten kirjettä odotetaan tahi junan tuloa, varronnut vähintäin viisi tahi kuusi vuotta, mutta eipä se tullut. Tuhkarupuli ja tulirokko olivat ajoillaan tulleet häneen kuten muihinkin lapsiin. Hän oli saanut uusia hampaita ja hänessä oli ollut kuusitoista-vuotiaan tanssikiihko samati kuin muissakin, ainoastaan rakkaus ja verenvähyys, nämät viimeiset taudit lastenkipujen pitkässä rivissä eivät tuohon voimalliseen, sopusuhtaisesti kehittyneeseen tyttöön voineet mitään vaikuttaa. Nyt alkoi hän niiden tapaan, joilla ei milloinkaan ole ollut hammassärkyä, epäillä koko kivun olemassa oloa, tahi kaikessa tapauksessa, että hän oli niiden vaikutuksille altis.
Välistä hänen ystävänsä uskoivat hänelle pieniä kalliita salaisuuksiansa. Menneenä kesänä, kun Akselsonin herrasväki myöskin vieraili Metsolassa, oli hän eräänä yönä herännyt siitä, että Liina Akselson yömyssy päässä ja joutsenen untuvilla reunustetut tohvelit jalassa hiljaa sipsutti sisälle hänen huoneeseensa, kiipesi hänen vuoteellensa, syleili ja suuteli häntä puolittain itkien ja nauraen sekä kertoi sitten, miten erinomaisen etevä mies hänen kotitienoonsa piirilääkäri oli.
Gerda hyväili osaa-ottavasti noita pieniä itkusta punaisiksi käyneitä kasvoja, jotka näyttivät kovin avuttomilta, ja tunsi itsensä puolittain hämmästyneeksi ja kateelliseksi tuon uuden tunne-maailman takia, johon hän nyt katseli, ikään kuin tupakkaa polttamaton nuori mies katselee hyvää sikaaria nauttivaa ystäväänsä.
Sitten tuli Aksel Svedenhjelm, jonka hän oli tuntenut ja josta hän oli pitänyt jo Akselin ollessa lyseolaisena ja sitte kadettina. Kreivi Aksel oli kaikissa ulkosuhteissa täydellinen gentlemanni, "virheetön" ja niin rikas itsekkin, ettei tarvinnut epäillä hänen Gerdassa etenkin etsivän rikasta perillistä. Kahdeksan päivää hän liehakoitsi Gerdan ympärillä. Hän oli hellä ja kohtelias, lauloi kaksi-äänisiä lauluja ja paranteli hänen jalustaltansa sopivammaksi. Hän antoi köyhälle torpanvaimolle, jonka tapasivat tiellä, kaksi markkaa ja hillitsi Virkkua, joka itse Kustaa veljenkin ohjissa ollessa peräytyi takaisin koivuhaasta. Ja sitten nuori kreivi kosi, ja sai myöntävän vastauksen. Olikohan syytä hyljätä tällaista kosiaa? Tuota "toista", tuota sanomatonta, suloista, hurmaavaa, ei suinkaan hän sitä koskaan tulisi tuntemaan? Hän ei varmaankaan ollut muitten tyttöjen kaltainen! Mutta kun Aksel ahnaasti ja säihkyvin silmin Gerdan huulilta otti sen suutelon, joka aina välttämättömästi kuuluu asiaan tällaisen sopimuksen jälkeen, ja kun hän sitten jälleen tänään aamulla puistossa varpaillensa nousten kurotti suutansa saadaksensa toisen, silloin Gerda tunsi ikään kuin kylmän pöyristyksen, ja jotakin hieman vastenmielistä; ei häntä ilettänyt, ei suinkaan, mutta tuntui vain siltä, kuin milloin teetä juodessa joku rusetti putoaa paikaltaan tahi kuin esplanaadikadulla kävellessä kengännauha solmusta aukeaa…
Ja Liina Akselson, joka kertoi, miten hän oli vähällä kirkaista ihastuksesta, kun nuori tohtori häntä puristi kotiljongissa! Kummallista! Ei, kyllä kai hän, Gerda, oli toisellainen kuin muut tytöt.
Ja kun Aksel nyt taas läheni häntä säteilevin silmin, ja nuot vaaleat viikset kohoutuivat kuten kissan kuonokarvat, kun se vainuu maukasta velliä ja kuiskasi: "Oma lemmittyni", silloin hän sulki silmänsä ja toivoi, että hän tästä pian pääsisi.
Tultuansa omaan pieneen huoneeseensa, kastoi hän melkein ajattelemattaan nenäliinansa-nurkan vesikannuun ja hieroi sillä miettiväisenä leveitä, punaisia huuliansa, puhuen itsekseen: "Hm, tuommoiseen varmaankin täytyy tottua."
Kun kreivi Aksel aukaisi oven siihen kaksijaksoiseen huoneeseen, jossa hän isänsä kanssa asui, seisoi tuo arvoisa herra vielä riisumattomana juoden vettä lasillisen toisensa perästä.
— Noh, poikani, miltä tuntuu ruumiissasi nyt, kun olet kihlattu mies?
— Ai, isäni, hän on ihana! Semmoinen niska, ja miten oivalla tavalla hän päätänsä pystyssä pitää! — Aivan kuten nuori hepo, joka äsken on ruvennut aisoissa juoksemaan. Astuu kauniisti … hm… Käyntinsä on miellyttävä. Vähän kylmänlainen, tietysti…
— Niin, niin, hän on noin käsittämättömän "naisellinen", taikka mitenkä minä sanoisin? No, se ei ole vaarallista, kyllä se tasauntuu, poikani, kyllä tasauntuu.
— Haittaako isää, jos aukaisen akkunan ja poltan sikaarin? En usko saavani unta tänäkään yönä.
— Ha, ha, haa, sitä nuorisoa!
Mutta Gerda, hän makasi makeassa unessa niin levollisesti ja sikeästi, kuten ainoastaan harvat morsiamet voivat nukkua ensimmäisenä yönä kihlauksensa jälkeen. Hänen valkoinen, pyöreä, uhkea käsivartensa lepäsi viskattuna pään yläpuolelle, liikkumattomana kuten marmoriin veistettynä; hiljaa ja levollisena kuin lapsen, lepäsi hänen tumma reipas päänsä valkoisella tyynyllä, ja joskin jonkinlaiset unelmakuvat leijailivat tuon matalan otsan leveän kaarroksen alla, niin pelättävä on, että ne hyvin vähän koskivat Kaislakylän perillistä, tuota urheata kaartinluutnanttia.