V.

Mamselli La Tour.

Heidän ei tarvinnut odottaa mitään.

Kaislakylän kylkirakennus oli suurempi kuin monen muun herraskartanon päärakennus ja oli ollut täynnä huonekaluja ja kaikkea muutakin aina siitä asti, kuin vanha armo-vainaja eli, ja nykyinen vanha kreivi asui siellä perheineen odottaen, että hänen vuoronsa tulisi muuttaa päärakennukseen. Senpä vuoksi julistettiinkin neiti Stålsköldin ja kreivi Svedenhjelmin kihlaus niin pian, että nuori Aksel oli tuskin viikkoakaan nauttinut salaista onneansa.

Anna Akselsonin, joka jo oli kutsuttu Kaislakylään tulevaksi kesää ja salavihkaa oli piirtänyt kreivillisen kruunun kalkkeeripaperille, vain "pilan päiten" nähdäksensä, miltä se ehkä näyttäisi hänen parhaimpien Hollannin-palttinaisten nenäliinojensa kulmassa, hänen täytyi päänkolotuksen takia pysyä huoneessaan kokonaisen päivän sen jälkeen, kuin liitto oli julistettu tässä tuttavallisessa kotipiirissä. Mutta kihlajaispidoissa oli hän jälleen terve ja sytytti ilotulituksen leikkivällä puheella ja lämpimillä silmäyksillä parooni Kustaan ympärille, jonka vertaista tämä ei milloinkaan saanut nähdä, niin kauan kuin noitten vaaleain jättiläis-viiksien omistaja oli valloitettavissa.

Kihlajaisiin koottiin kaikki "säätyläiset" pitäjän molemmista seurakunnista ja kirkkoherra Rantanen Jokiniemeltä piti puheen illallispöydässä.

— Eikö veli puhuisi muutamia sopivia sanoja, koska morsian on kappelista? oli hän ensin kysynyt Arvidilta.

— En mitenkään, sehän on sedän tehtävä, jos nimittäin mikään muu puheen pitäminen on tarpeellinen, kuin mitä parooni itse jo lausui äsken kihlattujen maljaa juodessaan.

— Kyllä, veliseni, kirkkoa on nyt niin ahdistettu joka haaralta, että sen palveliain tulee olla esillä jakelemassa Jumalan siunausta ja Jumalan kuritusta kaikellaisissa tilaisuuksissa, sanoi vanha Rantanen, joka muutamien pappismiesten usein väsyttävään tapaan tahtoi pitää puheita kaikissa juhlallisissa tilaisuuksissa.

Ja tämä hyvä ja uskollinen Jokiniemen paimen naputti lasiinsa, väänsi kalottinsa kuntoon, yskäisi sekä jakeli virkansa puolesta Jumalan rikasta armoa ja rauhaa runsaissa määrin noille nuorille kihlatuille, vakuuttaen muun muassa, että jokaisen isän ja äidin tulisi tuntea itsensä onnelliseksi noin kaikin puolin sopivasta liitosta. Ja näin sanoen loi vanha kirkkoherra lempeät, vähän säteileviksi tulleet silmänsä sinne päin, missä hänen Lottansa ja pastori Maununen olivat saaneet istumapaikan toistensa viereen. Selvästi näkyi, että siinä Jokiniemen pastori ei säästäisi Jumalan siunausta eikä omaansa myöskään, jos vain Arvid olisi tahtonut…

— Noh, oletko nyt tyytyväinen? oli Kustaa lanko kysynyt sulhaselta ennen päivällisiä ja laskenut veljellisesti kätensä hänen pienelle niskallensa.

— Pehuus, Kustaa, olen ikään kuin vikuri, joka ei enään tottele aisoja eikä ohjia.

Ja morsian…? Niin, hän oli hiukan kalpeampi ja tavallista vakavampi. Ennen oli tämä asia hänestä näyttänyt aivan yksinkertaiselta ja luonnolliselta eikä ensinkään vakavalta, mutta kun kiiltävä kahle pantiin nimettömään sormeen, kun äiti itki ja isä värisevin äänin puhui siitä päivästä, jolloin Gerda tulisi kodista lähtemään, ja kun pikku Elli tarttui hänen käsivarteensa, sanoen: "Sitten, Jetta, minä varmaankin saan sievän huoneesi", silloin hänelle vasta yht'äkkiä selveni tämän liiton vakava merkitys, ja hän katsoi tuskallisena ja kysyvästi Akseliin sekä tuumaili, että kaiketi se sentään oli lempi, joka sai hänen sydämmensä noin kovin sykkimään. Ah, ei löytynyt yhtäkään, ei yhtäkään ihmistä koko maailmassa, jonka hän olisi halukkaimmin suonut olevan Akselin sijalla tänä päivänä. Totta kaiketi hän siis "rakasti" Akselia? Ja sitten hän joi tyhjiin limonaatilasinsa ja antoi Akselin kaataa siihen muutaman pisaran vadelmasiirappia ja kumartui sitten hymyillen sulhasensa puoleen ja teki hänet niin sanomattoman onnelliseksi, että tämä jäljestä päin kertoi onnestaan vanhalle kreiville seuraavalla tavalla: "Hän lämpenee vähitellen, sen isä saa nähdä. Tuhat tulimmaista, miten pyörölle hän saattoi pääni pöydässä istuessamme, tuntui aivan siltä, kuin jos kilparatsastuksessa olisin kadottanut jalustimeni."

Ja kun tuo onnellinen sulhasmies tiesi, oman luulonsa mukaan, varmasti omistavansa Gerdan, näki hän kaikki edessään olevat esineet rusohohteisessa värissä, vieläpä etäällä, ruokapöydän ääressä tummat, syvälliset silmätkin, joiden katse usein harhaili nuoreen pariin päin.

— Gerda, etkö juo laulukumppanisi maljaa? kuiskasi hän iloisesti ja ystävällisesti.

Gerda kohotti oitis lasinsa.

— Pastori Maununen!

Kova punastus teki pastorin kasvot tavallista tummemmiksi, ja hän tarttui niin kiivaasti lasiinsa, että oli tuuppamaisillaan Lotta neiden appelsiinin hänen helmaansa.

— Kuinka pastorin äiti voi? kysyi Lotta neiti kohta tämän jälkeen.

— Kiitoksia paljon kysymästänne, nyt kun tuon raukan ei tarvitse äestä vetää, on se vähän reipastunut.

Lotta neiti löi kätensä yhteen ihmeissään ja huudahti:

— No ihme ja kumma! Mitä pastori tarkoittaa? Minähän kysyin pastorin äitiä.

— Ah, suokaa anteeksi, anteeksi! Luulin tarkoittavanne Liinaharjaa, johon neidet mieltyivät ja josta niin ystävällisesti huolta piditte kun Jokiniemessä kävin, vastasi pastori ja koetti olla paremmin tarkkaavainen, mutta ei voinutkaan ystävällistä naapuriansa muistaa ainoallakaan ajatuksella; ne lensivät kaikki pöydän ääressä olevalle kunniasijalle tuon uljaan pään luo.

Omituista, että Gerda oli ollut kihloissa jo kun he ensi kerran tapasivat toisensa!

Noh, mutta mitäpä se oikeastaan sinuun koskee, rakas Arvid Maununen?

Vanha kirkkoherra, jonka kalotti nyt oli aivan vinossa ja jonka silmät tirkistelivät entistä ystävällisemmin, naputti uudestaan lasiinsa:

— Kunnioitettu seurakunta Toi…

— Hss, olkaa hyvä ja odottakaa vähäsen! Kreivi Svedenhjelm tahtoo sanoa muutaman sanan.

Ja vanha kreivi sanoi sanansa, puhui puheensa siitä ilosta, joka syntyisi, kun tällaiselle tyttärelle saisivat lausua tervetuliaiset vanhassa Kaislakylässä j.n.e.

— Korkeasti kunnioitetut kanssakristityt, minä…

— Isä kulta, älkää … varoitti Rantasen pikku Eeva, joka istui niin lähellä isäänsä, että tämä hyvin saattoi kuulla hänen äänensä.

Mutta ukko Rantanen oli puhetuulella ja piti vielä kolme puhetta ennenkuin illalla erottiin.

* * * * *

Muutamissa päivissä olivat puut pukeutuneet täydelliseen pukuun kesäkautta varten ja rehevä ruoho kääri viheriän vaippansa Metsolan viljavien maitten ja apilaniittyjen yli. Puutarha-sohvat siirrettiin aitasta pihaan ja puistoon, nuoriso kuljeskeli ympäri uuteen iloon heränneessä luonnossa ja krokettipeli tuotiin ulos.

Mutta jotakin muuta oli myöskin ilmoille laskettu; se oli kihlaus-ilmoitus, ja Metsolan postilaukkuun tuskin mahtuivat kaikki onnentoivotus-kirjeet, jotka nyt tulivat.

Sitten eräänä auringonpaisteisena, lämpimänä iltapäivänä, kun kaikki nuoret ja kaikki vieraat olivat menneet rantaan, nähdäksensä kuinka pitkälle veneitten kuntoon paneminen oli joutunut, pyörielivät tomuiset kyytirattaat pihaan ja aina päärakennuksen eteen, ja vähäinen, hienosti puettu nainen riensi kahdessa sekunnissa ylös pitkin talon korkeita portaita.

Kammarineitsyt melkein hätkähti, nähdessään tuon monivärisen puvun, nuot nauhat, pitsit ja hepenät ja nuot pienet, kauniit, tummanveriset kasvot, joitten mustat, säihkyvät silmät aivan polttavasti katsoivat tyttöön samalla kun hän sopersi:

— Je suis mademoiselle La Tour. Vicomte du Metsola ottaa vastaan?

— On niin, kyllä tämä on Metsolan herraskartano.

— Oui, oui; ymmärtää, aber ich … ah vicomte de Stålsköld, vicomte du Metsola itse nicht war? huudahti hän, kun vanha parooni samassa näkyi portahilla.

— Tässä olen, missä asiassa saatan olla apunanne?

— Donnez-moi keskustelu deux minuuten! Entre nous!

— Olkaa hyvä ja astukaa kammariini! sanoi parooni jotenkin kohteliaasti, vaikk'ei hän katsonut soveliaaksi käskeä saliin tuota kummallista vierasta.

Tämä pieni nainen hiivahti sisään ja istahti käskemättä paroonin lepotuoliin, pannen huolettomasti pienet, sievät jalkansa ristiin.

— Pardon, monsieur! Ich bin fräulein Margaretha Thor und…

— Tuhat tulimmaista, äsken luulin, että olitte ranskalainen?

— Oui, mon père et ma mère ovat französischen Leute, aber mon grossmama une deutsches kone og jeg troede että…

— Soh, seis, oletteko myöskin tanskalainen?

— Olen wohl, mon Bedstefader est arrives fra Juutinmaa, aber ei ollut tästä jeg tahtoi heidän kanssaan tale vaan tuosta comtesse du Metsolan ja vicomte Svedenhjelmin liitosta, se ole en unmöglichheit.

— Mitä … mitä sanotte! Mitä hemmettiä mamsellin on minun tyttäreni kihlauksen kanssa tekemistä?

— O mon Dieu! Er on sanonut ottavansa minut avioksensa, Er on…

— Kuka pannahinen sen on sanonut?

— Oui, nuori vicomte de Svedenhjelm. Je suis une chansonette, aber ich ist ein feines mädchen og det er ingen, joka pienintekään minu taka puhu. Parole d'honneur! De maa de stole paa. O pauvre petit Madeleine La Tour!

Tässä hänen äänensä sortui nyyhkytyksiin.

— Ihminen, oletteko hullu! Äsken oli nimenne Margaretha Thor?

— Oui, ich haben Saksassa ollut, og daa maa man rette nimi kylä muka, kas kun de Ranskalaisi S'Gu slet ikke ere godt kärsitä Saksassa.

Parooni soitti.

— Juokse venelaiturille ja pyydä molempia Svedenhjelmin kreivejä tulemaan tänne. Mutta hiljaa, ymmärrätkö, niin etteivät muut huomaa.

Kammarineitsyt lähti, luoden pitkän, häväistysjuttua utelevan katseen vieraaseen naiseen, joka yhä peitti itkevät silmänsä nenäliinaansa.

— Pahanpäiväiset seikkailut, mötisi vanha parooni ja sytytti sikaarin odottaessaan. Mutta miten olikaan, tirkisteli hän sivulleen, tuohon hienoon naiseen, ja hänessä heräsi hiukan sääliä häntä kohtaan. Hän läheni vierasta naista ja silitteli lempeästi hänen mustaa tukkaansa, sanoen hellällä äänellä, joka tuntui isälliseltä:

— Lapsi raukka, minä…

— Ah monsieur vicomte du Metsola! Pauvre la petit fille Madeleine! Ja samalla hän äkkiä viskasi itsensä sivulle päin vasten paroonin rintaa ja kiersi molemmat käsivartensa reippaasti hänen kaulansa ympäri.

Näin tapasivat heidät Svedenhjelmin kreivit.

— Hi, hi, hii, vanha Ravaillac! Oletko joutunut järjiltäsi? Kotona, omassa talossasi! sanoi vanha kreivi.

Parooni Stålsköld oikaisi itsensä arvoisana ja loukattuna.

— Tämä ei tosiaankaan ole naurettavaa, ystäväni…

Tuskin tuo pieni nainen oli saanut kreivi Akselin näkyviinsä, ennenkuin heittäytyi hänen syliinsä, nyyhkyttäen:

— Mon Aksel, mon Ange, mon Dieu! O, sinä undankbare! Husker De da slet ikke mite De on lovet minule sekä minu kleine garçon?

— Mitä sanotte, onko poikakin vielä lisäksi? huudahti parooni.

— Hss, hiljaa, oletko hassu? Vaiti! Minä runsaasti sitten… Älä tee minua onnettomaksi, Madeleine! kuiskasi Aksel ja tuskanhiki helmeili hänen otsaltaan, vieriellen hänen vaaleitten viiksiensä huippuihin asti. Ja sitten hän varovasti irroitti naisen luotaan.

Mamselli istui kirjoitustuolille ja sattui katsahtamaan sikaarinpitimeen.

— Exsuse moi! sanoi hän hymyillen, katsoen vanhaan parooniin, ja otti rohkeasti tikulla valkeata sekä asetti sikaarin pieneen, somaan suuhunsa.

— Ystäväni, te varmaankin hetkisen tahdotte yksityisesti keskustella mamsellin kanssa. Minä siis tahdon poistua ja jättää teidät hyvästi. Me tapaamme toisemme sitten, sanoi parooni, luoden nuoreen kreiviin silmäyksen, joka ei ollut suopeampia.

Paroonin huoneparin ulkopuolella oli vapaaherratar tuhannessa tuskassa.

— Mitä on tapahtunut, Kasimir? Tuo vieras, kummallinen ihminen ja tuo… Mikä on tämä ihminen?

— Hän on … hän on … kometiantti, luulen minä, on niin, on varmaankin … on niin…

— Ko-me-ti-ant-ti! Mitä hän Svedenhjelmeistä tahtoo?

— Niin, no niin, näetkös, hyvä ystäväni … hm…

— Tahdotko vastata suoraan, Kasimir?

— Totta kaiketi, enkeliseni, mitä se nyt oli, jota tahdoit tietää?

— Mitä kometiantti Svedenhjelmeiltä tahtoo!

— Vai niin. No näetkös, Julia, tiedäthän, että Kaislakylässä on ratsastushuone.

— Noh?

— No niin, ja sitten … sitten … on siellä Kaislakylän asemalla tulevalla viikolla eläinmarkkinat ja siksi aikaa hän tahtoisi vuokrata ratsastushuoneen antaaksensa pieniä näytäntöjä, kun väki muutenkin on koossa.

— Sirkus maalla! Lienee hyvin hieno sirkus! Ja sitä varten on hän tullut tänne asti?

— Niillä ei ole ollut onnea, Julia pieni, harmillisia vastuksia, ja ovat varmaankin vähän rappiolla nyt. Pari hevosta on kuollut … niin hän varmaan mielestäni sanoi … ja päähenkilö on jalkansa väännähtänyt, luullakseni, tahi miten hän kertoi. Eipä hän ollenkaan ole kauaksi matkustanut tavataksensa Svedenhjelmejä. Hän on Helsingistä matkustanut Turkuun ja on nyt paluumatkalla kuullut, että Svedenhjelmit ovat täällä. Nyt sopi siis heiltä kysyä ratsastushuoneen vuokraamisesta.

— Hiljaa, Kasimir! Itkeehän tuo ihminen.

— Itkeekö? Vai niin, niin oikein, hän puhuu varmaankin kuolleista hevosistaan. Tuollaiset ihmiset kiintyvät kovin eläimiinsä, joitten kanssa he yhdessä työskentelevät. Etkö tahdo ulos vähän ilmoittelemaan, Julia? ehdotteli parooni ja meni jälleen huoneeseensa.

— Hss! Tuhat tulimmaista, pysykää toki tyynenä. Julia on täydessä kapinassa tuolla ulkona ja toiset saattavat tulla järveltä minä hetkenä hyvään.

— Oi, veljeni, olen aivan epätoivoisena ikävästä ja harmista, huudahti vanha kreivi. Nyt olemme toki vihdoin tulleet päätökseen tuon … tuon … ihmisen kanssa.

Uunin luona seisoivat kreivi Aksel ja Madeleine määräten aivan viimeiset kohdat rauhansopimukseen.

— Ei, Madeleine, ei, kuusituhatta sinulle, kuten sovittu on, mutta ei mitään erityistä pojalle. Hänen tahdon itse antaa kasvatettavaksi jollekulle ja pitää hänestä huolta.

— Aa, mikä ilkimys! No kuule siis De slemme mies, että der pieni Bube ist kuollut for lange, lange siden. Da jeg keine Gold bekommen können for hamen kan De yhtä hyvin faa den koko totuus at vide. Adieu, mon ami!

Ja sitte kumarsi mamselli La Tour, alias fräulein Thor, sievästi ja ivallisesti ja katosi lehtokujaan, missä vaunut häntä odottivat.

Nuoren Akselin tavallisesti kalpeilla kasvoilla paloi hehkuvampi puna kuin milloinkaan ja hän pureskeli epätoivossaan noita suuria punertavan vaaleitansa.

— Saattaako setä koskaan antaa minulle anteeksi! mumisi hän, silmät maahan luotuina.

— Sen saamme sitten nähdä, minun hyvä herrani, ärjäsi vanha parooni vihaisena. Enhän minä aikoinani ollut mikään pyhimys, mutta tuollaisen kanssa tehdä sellaisia liittoja, antaa heidän siten kahlehtia itsensä, että täytyy ostaa itsensä vapaaksi kuten pahantekiä, sepä, Aksel, on liian kevytmielistä.

— Minä ansaitsen nuhteita, setäni. Olen ollut uppiniskainen heittiö, en ole ollut riimulla sidottu, mutta sedän luottamus antaisi minulle voimaa parempaan elämään. Minä en koskaan pyydä pistää jalkaani jalustimeen, ellen totta puhu. Rakkaus jaloon tyttöön panee ohjiin jokaisen rehellisen miehen, ja jos setä antaa tämän anteeksi, vakuutan, etten milloinkaan enään karkaa radaltani enkä hyppää aisoistani.

Vanhan paroonin kasvot kirkastuivat.

— Tule tänne, poika! Ei petokaan saata olla sinulle suuttunut kauemmin. Hän … se niin … hän on kaiketi nyt oikein poissa?

— On niin, kaikeksi onneksi! huokasi vanha kreivi ja pyyhkieli otsaansa oikein tuntuvasti.