VII.
Ylhäisiä vieraita Toivolahden pappilassa.
Omituista oli, että vanhan Kotkan elämä, joka oli tarjonnut erin vähän rakkautta ja lempeyttä, nyt kuitenkin joutui loppuunsa mitä hellimmän huolenpidon alaisena. Martta-muorin liemiruoka oli aivan kodikkaasti Metsolan kellarista tuodun Bordeaux-viinin rinnalla sairaan huoneessa olevalla pienellä pöydällä. Ja toiseen talon kahdesta lasista, siihen, joka oli syrjästä vähän harkotettu, pani Gerda neiti, joka kerta kun hän tuli, uusia, vainiolta ja metsästä poimittuja kukkia.
Ja kun hän näin oli siistinyt köyhyyden majan ja kuullut, miten lipunkantajan laita oli, maksanut hoitajan sekä jättänyt rahaa pieneen talouteen, silloinpa hän oli täyttänyt armeliaisuuden velvollisuudet ja olisi saattanut kiirehtiä toisten kurjien luo tahi kodin iloon sulhasensa rinnalle, mutta vielä hän hetkisen viipyi, hän ei tietänyt mitä varten; oli ikään kuin hän olisi odottanut jotakin, hän ei tietänyt mitä. Vihdoin hän kysyi vanhalta Katriinalta huolettomasti, välinpitämättömästi:
— Onko pastori ollut täällä nykyään?
— Ei sitte kuin toissapäivänä.
Hm! Pastori tuli joka toinen päivä, aivan kuten hänkin. Omituista, että sattumalta osuivat tulemaan samana päivänä. No, ei hän siitä välittänyt, sehän oli yhdentekevää.
Sitten narisi pieni rikkinäinen veräjä ja vakavat, reippaat askeleet kuuluivat ulkoa polulta, ja musta takki näkyi vilahdukselta, kun sen omistaja kulki peräakkunan ohitse.
Kaksi orpanusta, jotka miljoonan omistajan kuoleman-vuoteen ääressä kilpailevat perinnöstä ja testamentista, eivät mitenkään olisi saattaneet olla tarkkaavaisempia ja ystävällisempiä, kuin nämät kaksi olivat ukko Kotkaa kohtaan. Mutta aikaa oli riittävästi. Kun vain ennätettiin kotia päivällisiin, niin sehän oli hyvä, eikä edes Suleima, joka maata kavioillaan kaappi ja halasi kotihakaan, ollut aina mukana.
Täällä ulkona, kurjuuden kodin kehyksessä, korkeitten, tummanviheriäin honkien keskellä oli Arvid paljoa edullisemmassa valossa kuin Metsolan saleissa. Täällä hänen miehuullisen luontonsa lujuus ja hellä lempeys tuli esiin ilman mitään kömpelyyttä ja ujoutta. Tässä piirissä hän Gerdan mielestä kasvoi; kotona Metsolassa hän ikään kuin kutistui kokoon. Siellä Gerda koetti osottaa hänelle ystävyyttä, täällä hän katsoi Arvidiin niin kunnioittavasti, kuin etevämpään henkilöön ainakin.
He kulkivat metsän läpi kotia päin, välistä vilkkaasti keskustellen, väliin taas ääneti, mutta aina, kun erkanivat, olivat he mielestään kuulleet, nähneet ja kokeneet paljon. Toisinaan he sen sanoivatkin.
— Opettavaista on olla tuollaisen vanhan miehen kuolinvuoteen ääressä, neiti Stålsköld.
— Niin on, silmäni ovat mielestäni auenneet näkemään niin paljon, mitä ennen on ollut minulle vierasta, vastasi Gerda, ja silloin hänen ruskeat siimansa säteilivät.
Ukko Kotka oli nukkunut koko pitkän ajan; pastori ja Gerda neiti olivat sillä aikaa istuneet kaatuneen puunrungon päällä metsässä aitauksen ulkopuolella!
Mutta kotona Metsolassa, vanhassa ratsashuoneeksi valmistetussa entisessä ladossa, opettivat kreivi Aksel ja Kustaa parooni kahta kotona kasvatettua nuorta varsaa "Espanian ravia" kulkemaan. Nuot molemmat hienot herrat tekivät työtä otsansa hiessä, ottivat sitte kylmän ruiskukylvyn järven rannalla olevassa kylpyhuoneessa ja tulivat, saatuansa hyvän ruokahalun, päivällisille, säännöllisessä puvussa, tarpeellisesti hiestyneinä ja ollen mitä parhaimmalla tuulella.
— Totta tosiaan, se oikein kasvattaa meitä itseä, kun opimme tuntemaan tuollaisten nuorten olentojen luonteet, sanoi kreivi Aksel.
— Niin, ja vielä noin viisaan tytön luonteen! virkkoi Svedenhjelmin armo ja nyykäytti pientä harmaata päätänsä, kuullessaan poikansa mietinnöt, kun hän porras-sillalla jutteli.
— Hm! niin, hänen myöskin, äiti, mutta nyt me oikeastaan puhuimme nuorista, opetettavista varsoista.
Maalla käy olo toisinaan vähän yksitoikkoiseksi, suuremmassakin kotipiirissä, kun kaikissa naapureissa on hiljattain käyty, kaikki näkö-alat nähty, kaikki saaret läpikuljettu ja kaikki krokettikentät koetettu. Tällainen päivä oli Metsolassa, kun vanha parooni haukotellen sanoi:
— Entä jos lähtisimme pappia katsomaan hänen kotiinsa?
— Rakas Kasimir, sehän olisi aivan kauheata, kaksi penikulmaa tomussa ja helteessä, sanoi vapaaherratar.
— Ei, en minä tarkoita Jokiniemen pappia, vaan Toivolahden pastoria, trubaduuri Maunusta.
— Hänpä on nuorimies ja varmaankin hänellä on kehnon- ja köyhänpuolinen koti. Me vain saattaisimme hänet hämilleen, mies raukan. Hän ei milloinkaan ole kutsunut meitä.
— Turhaa puhetta, juuri sen vuoksi, että hän on naimaton, saattaa hän antaa meidän lähteä, vaikka joisimme siellä ainoastaan lasin raikasta vettä. Jos hän saattaa veteen lisätä muutaman tipan vadelmamehua, niin sehän oivallista. Sitten ajamme kotia jälleen. Me emme pakota häntä illallista laittamaan.
Arvid seisoi mehiläispölhöjen luona aitan sivulla, jossa etelä-aurinko paahtoi ja pieniä ahkeria työntekiöitä miljoonittain surisi ja vilisi ympäristössä ja pölhöjen lentolävissä, raskaina päivän saaliista. Takkinsa oli Arvid jättänyt sisälle kammariin, ja mehiläiset kömpivät hänen hihoillaan. Hän oli talonpojan-poika ja tottunut heidän elämäänsä ja tapoihinsa, hän saattoi paljain käsin ottaa kiinni mehiläisiin ja vaaratta pidellä niitä miten hyvään. Ne tunsivat vaistomaisesti, että hän oli heidän ystävänsä.
Sellainen on rakkauden voima kaikkialla luonnossa.
Mutta mehiläiset huvittivatkin häntä enemmän kuin mikään muu. Niiden läheisyydessä hän ei kuullut eikä nähnyt pitkinä hetkinä mitään muuta, ja havaitsi nyt kauhukseen, kun hän sattumalta katsoi toisaalle, että pylväskäytävän eteen, hänen ja takkinsa välille nimittäin, oli seisattunut kaksi täysinäistä vaununlastia Metsolan herrasväkeä.
Ensiksi aikoi hän juosta pakoon, kierrellen pihan ympäri, sekä hiipiä sisälle kyökin kautta ja lähettää Loviisa tuomaan takkia ja siten pelastaa itsensä tukalasta asemasta. Mutta hän ei tietänyt, oliko äiti valmis ottamaan vieraita vastaan, ja pelkäsi itse näyttävänsä kovin hullunkuriselta, jos sattuisivat näkemään hänen juoksemassa vainiolle päin. Hän katseli noita onnettomia hihojansa. Oli viikonpäivistä vasta tiistai ja hihat olivat vielä häikäisevän valkoisia. Tämä oli toki onni onnettomuudessa. Epätoivossaan päätti hän toki vihdoin rohkaista mielensä ja astua esiin:
— Pyydän tuhannesti anteeksi, että olen näin puettuna, mutta jos herrasväki tekee hyvin eikä ole minua näkevinään, niin on minulla parin minuutin päästä kunnia sanoa teille tervetuliaiseni.
— Tässä on takkisi, Arve poikani! kuului kaino ääni lausuvan, ja pastori sai samalla ilokseen esitellä äitinsä koko herrasväelle. Pitäjän herrasväki kätteli Martta muoria, mutta muut tervehtivät vain kaukaa.
— Hauskaa on tehdä rouva Maunusen tuttavuutta, vakuutti parooni.
— Ei, ei Herran tähden! huudahti Martta muori.
— Hyvänen aika, ei suinkaan rouva sitä epäile?
Arvid hymyili vähän vastenmielisesti:
— Ei, äitini tarkoittaa vain, ettei hän tahdo tulla "rouvaksi" nimitetyksi. Hän on vaatimaton talonpoikaisnainen ja on tottunut "Martta muorin" nimeen, siksi häntä ovat nimittäneet sekä ylhäiset että alhaiset. Mutta tehkää hyvin ja astukaa sisälle, hyvä herrasväki! Olitte oikein ystävällisiä, kun teitte tämän kunnian alhaiselle kodilleni.
Kreivi Aksel käveli suoraan saliin järvenpuolisen akkunan luo.
— Katsoppas tänne, Kustaa! Oivallinen juoksurata tuolla kärjen tällä puolen, kun lahti on jäässä; se on tyyni ja metsän suojustama.
— No, kuinka rou … muo … te viihdytte täällä Toivolahdessa? kysyi vapaaherratar, onnellisesti jouduttuaan kamreerska-vainajan entiseen sohvaan.
— Oi, hyvä vapaaherratar! mitenkä muuta saattaisin, kun Arve on saanut näin hyvän paikan!
— Älkää naurako äidilleni, vapaaherratar! pyysi Arvid. Mikä on köyhänlaista toisen nähden, on varallisuutta toisen mielestä ja uskokaa pois, että äiti ja minä olemme koettaneet paljon köyhempiä oloja, kuin mitä meillä nyt on.
— Niin, hyvä Jumala, sitä kyllä olemme! Mutta nyt minä kaiketi saan tuoda vähän mesimansikan mehua ja vettä juodaksenne.
— Kiitoksia paljon, mutta me olemme kovin pahoillamme, jos vain tuotamme vaivaa.
Kustaa parooni kääntyi nyt Arvidin puoleen, kysyen:
— Pastori, mitenkä saatte aikanne kulumaan täällä maalla? Harjoitatte kentiesi jotakin urheilua?
— No niin, vähäsen, vastasi Arvid, jonka suupielissä näkyi jotakin hymyilyn tapaista.
— Todellakin.
— Kyllä, näkeekö parooni tuon pienen huoneen tuolla rannalla!
— Ahaa, appareljivoimistelua? Mutta suokaa anteeksi, enemmin se minusta näyttää halkohuoneelta.
— Sepä se onkin ja työkalustona on puutukki ja saha.
— Ha ha haa! No mutta olenhan minä kuullut löytyvän pappeja, jotka istuvat Rosenanten selkään, kun lähtevät pitäjälle. Eikö pastori milloinkaan ratsasta? kysyi kreivi Aksel.
— En, ruumiissani on vika, joka minua estää sitä hauskuutta nauttimasta.
— Pastorilla, joka aivan terveeltä näyttää?
— Niin, Jumalan kiitos, kipeä en ole.
— Olenko liika utelias mielestänne, kun kysyn, mikä meiltä riistää pastorin myötävaikutusta hevosurheilussa?
— Ette suinkaan. Nähkääs, hyvät herrani, sääreni ovat aivan liika pitkät ratsastaakseni Toivolahden pappilan pienellä Liinaharjalla; jalkani tarttuisivat maahan joka askeleelta. Suokaa anteeksi, äitini varmaankin jotakin tarvitsee…
Majuri Akselson läheni nuoria jalosukuisia:
— Luulenpa, helkkarissa, että pappi koettaa olla vähän tyhmän-sukkela.
Nyt tuli Loviisa tuoden tarjottimella marjamehua. Kun Gerda neiti sen näki, meni hän vanhan emännän luo:
— Ette suinkaan suutu, Martta muori, jos minä vähän tässä sekaannun tarjoomispuuhiin?
— Hyvänen aika, onko jotakin hullusti noitten lasien suhteen, hyvä neiti?
— Ei, ei suinkaan, mutta minä näin, että tuolla toisessa huoneessa oli mitä muhkeimpia kaakkuja. Varmaankin Martta muorin tarkoitus oli antaa meille niitä myöskin?
— Kaakut! no hyvä ihme! Loviisa, Loviisa, oletko hupsu, kun unhotat kermaleivokset! Tuhannen kiitosta, siunattu neiti! Sellainen häpeä! Niin, sen sanon vain, etten olisi saanut unta silmiini koko tänä yönä, ellei herrasväki olisi maistanut minun kermaleivoksiani.
Ja sitten tuotiin kaakut myöskin.
— Siinä teitte äidilleni suuren avun, neiti Stålsköld, sanoi Arvid.
— Suokaa anteeksi! Älkää pitäkö minua liika rohkeana! Mutta minä pelkäsin, että Martta muorin hyvä luonto olisi häiriytynyt, jollemme olisi saaneet hänen leivoksiansa.
Äiti viittoi kyökin ovella.
— Arve!
— Mitä, pikku äitini?
— Älä anna heidän lähteä. Loviisa ja minä valmistamme vähän iltapalaa.
— Sitä tuskin luulen heidän odottavan, äiti.
Nuot pienet, lempeät kasvot synkistyivät.
— No, lähtekööt sitte, jos luulet, että Loviisa ja minä emme kykenisi laittamaan sellaista ruokaa, ettet sinä saattaisi olla häpeämättä.
Arvid laski käsivartensa äitinsä kaulan ympäri ja katsoi häntä silmiin.
— Rakkahin äitini, minä vain tahdoin säästää teidän vaivaanne. Tehkää vain, äiti ja Loviisa, parastanne, niin kyllä minä levollisena käsken vaikka itse kuninkaan syömään iltapalaa!
Samassa tuli vapaaherratar hyvästi sanomaan, mutta jäi aivan helposti, kun Arvid pyysi, ja sitten mentiin katselemaan ympäristöä.
Vanha kreivi katseli pientä, järjestämätöntä puutarhaa, joka oli järvelle päin viettävä, pani prillit nenälleen ja muistutti, että tähän tulisi tehdä käytäviä skotlantilaiseen malliin sekä kiinalainen huvihuone ja viinamarja pensaitten sijaan olisi paras istuttaa jaloja päärynäpuita. Liina Akselson sanoi, että täällä tosiaankin silloin tulisi oikein viehättävää ja luuli, että vähäinen ansari menestyisi hyvin juuri tuossa mäen rinteessä ja sitten sopisi tehdä penkereitä aina alas järvelle asti. Arvid kuunteli.
— Neiti Akselson ei varmaankaan sattumalta ole tullut ajatelleeksi niin typeriä asioita, kuin mitä pienellä kappalaisella saattaa olla vuosituloja?
— En, en suinkaan!
— No kuulkaatte, ne tulot ovat niin kovin vähäiset, että hän on pakotettu torpanpihan malliin asettamaan puutarhansa sekä tyytymään luterilaiseen temppeliinsä ja luonnollisiin penkereihin.
— Ah, sepä on oikein synti! huudahti Liina neiti, pannen pienen päänsä vinoon. Mutta miksikä ette tee anomusta, saadaksenne parituhatta markkaa lisäksi? Tähän aikaanhan anotaan kaikellaista.
Sillä välin kuin kuljettiin vähän joka paikassa ja Arvid parhaimpansa mukaan koetti huvitella vieraitansa, oli Gerda tullut istuneeksi yksin pylväskäytävällä. Äkki-arvaamatta näki hän Martta muorin kulkevan salissa, asetellen yhtä kutakin pöydälle, mutta omaan päähänsä oli hän pannut päähineen sellaiseen tapaan, että Gerda hetkeksi piilotti päänsä nenäliinaansa, tukehuttaaksensa nauruansa.
Rouvan nimeä Martta muori oli jyrkästi kieltäytynyt kantamasta, mutta jonkunlaista rouvan päähinettä, eli "negliseetä", joksi viisikymmenluvun rouvat sitä nimittivät, hän kuitenkin luuli arvonsa pastorin äitinä kannattavan. Ja nyt hän oli sarkaliivinsä vaihettanut mustaan verkaröijyyn ja vielä lisäksi pannut päähänsä hienon päähineensä, mutta asettanut kiireessään epähuomiosta sen nurin päin, niin että niskanauhat riippuivat ja heljuivat hänen hiestä kiiltävällä otsallaan ja leukanauhat kääriytyivät hellästi hänen pienen ruskean kaulansa ympäri.
Mutta eukko oli liiaksi hyvä joutumaan kaikkien noitten vieraitten naurettavaksi! Ja Gerda meni saliin.
— Hyvä Martta muori, teillä on aivan liiaksi vaivaa meidän tähtemme.
— Turhia, ei mitään yhtään.
— Kas miten kaunis pitsi teillä on päähineessänne! Suokaa anteeksi, mutta minä pidän niin paljon pitseistä.
— No kummallista, minä en ollenkaan ymmärrä tuollaisia arvostella; mutta kai se on hieno, sillä Arve maksoi siitä kaupungissa neljä markkaa.
— Niin, sen kyllä uskon, mutta luulenpa sen soveltuvan paremmin, jos asetamme sen toisin … saanko luvan … esimerkiksi tällä tavalla. Vai mitä Martta muori itse tuumaa?
— Jumala siunatkoon, miten se nyt tuntuukin hyvältä kaulassa! Oikein se ahdisti äsken.
Gerda meni ulos pylväskäytävälle jälleen. Vai niin, semmoinenko siis tuo pieni papinkoti oli. Täällä pastori Maununen tulisi kulkemaan vuodesta vuoteen. Taikka kentiesi hän piankin saisi kirkkoherran-tilan; olipa hänellä "hyvät lahjat". Mutta varmaankin tuli hänellä olla hyvin paljon virkavuosia, päästäksensä "vaaliin". Niin, kaiketi hänen vielä monta vuotta tuli mitellä noita pieniä, epätasaisia lattiapalkkeja tuolla sisällä. Eiköhän hänen mielestään täällä välistä tuntune tyhjältä ja yksinäiseltä? Minkälaista tällainen köyhä, hiljainen elämä olisi? Niin, jos olisi kaksi, jotka oikein toisistaan pitäisivät eivätkä olisi parempaan tottuneet, silloin ehkä kävisi paremmin, kuin mitä uskoa saattaisi. Siinä tulisi ehkä myöskin pian…
— Oi Aksel, mitenkä sinä minua pelästytit!
Se oli sulhanen, joka ääneti kurottautui häkkiaitauksen yli, ja veti puoleensa lumoavan, uljaan pään ja painoi suutelon punaisille, lämpimille huulille.
Mutta tällä pienellä kohtauksella oli ollut näkiänsä. Synkkänä ja vakavana seisoi Arvid salissa; käsi vapisi ja tietämättä miten, putosi olutpullo, jonka hänen piti aukaseman, lattiaan ja meni palasiksi.
Hetken perästä tuli Martta muori puutarhaan, kumarsi ja sanoi, että hänen yksinkertainen illallisensa oli valmis. Parooni kumarsi muorille, tarjoten hänelle kohteliaasti oikeanpuolista käsikoukkuansa.
Mutta Martta muori, jota ei milloinkaan kukaan ollut saattanut pöydän luo, luuli, että parooni oli saanut jotakin roskaa takinhihaansa ja — rupesi vilkkaasti harjaamaan sitä esiliinallaan.
— Ei siinä nyt mitään näy, selitti hän, ja kreivitär sekä neidet
Akselson, jotka seisoivat hänen rinnallaan, olivat menehtyä naurusta.
Mutta paroonin kasvoissa ei pienintäkään liikahdusta näkynyt, ja huomattuaan, että oli mahdotonta saada Martta muoria käsittämään, miten hän alusta oli ajatellut, tarttui hän kumartaen aivan yksinkertaisesti muorin pieneen, kurttuiseen, känsäiseen käteen, taluttaen häntä kuten lasta pöydän luo, jossa tuore voi, munat, makkara, oivallinen juusto ja kaksi ruskeaksi paistettua kukkoa maistuivat vieraille yhtä hyvältä kuin moni paljoa hienompi illallinen.
Kun vieraat olivat lähteneet pois, meni Arvid omaan pieneen huoneeseensa ja lukitsi ovensa. Hän oli kalmankalpea ja viskautui suin päin vasten kirjoituspöytäänsä. Tuo luonnollinen näytelmä pylväskäytävällä, kun sulhanen suuteli kihlattuansa, oli kuten salama iskenyt häneen ja selvittänyt, miten hänen oman sydämmensä laita oli.
Hän rakasti Gerdaa! Suuri Jumala, ettei hän jo ennen tietänyt, kuinka kauan Gerda oli hänelle ollut rakkaampi kuin hänen oma henkensä! Mihinkä tämä häntä veisi? Armahtava Isä! Mitä muuta tuskaa ja surua hyvänsä, mutta ota pois tuo mieletön tunne sydämmestäni!
Hän ei kuullut, miten äiti hiipi sisälle.
— Arve!
Hän ei liikahtanut.
— Arve poikani!
Sitte nosti äiti vähän poikansa rakasta päätä ja näki suuria, suuria kyyneleitä noissa tummissa silmissä.
Silloin peitti hän omat silmänsä siniruutuisella vyöliinallaan, nyyhkyttäen:
— Arve, Arve! Voi minua, kun otin pään niiltä kukoilta! Kyllähän minä tiesin, että sinä niistä paljon pidit sekä että olivat ulkomaalaista rotua, mutta älä toki noin kovasti itke kahden järjettömän eläimen tähden!