VIII.
Taistelu sokeata jumalaa vastaan.
Hän ei ollut ennättänyt 34 vuoteen, vaimosta uneksimatta. Jo lyseolaisen kuluneitten kirjojen takaa sekä läksyjen ja vaivojen rivin toiselta puolen oli hänen aavistuksissaan haamoittanut nuori nainen, joka tulisi tasaamaan ilot hänen ja äidin kanssa yhdessä sitte kuin hänen vaatimaton maalinsa kerran olisi saavutettu, ja tälle naiselle hän itse tahtoi olla kaikki. Neiden kasvot olivat käyneet selvimmiksi, hänen olentonsa oli tullut likemmäksi aina sen mukaan, kuin Arvid yliopistossa oli tutkintojansa suorittanut ja papinlipereitänsä lähestynyt.
Unelmakuva oli vaalea ja lempeä, ja hänen kasvonsa synkistyivät, kun Arvid tunsi kiusauksia sellaisiin, joita hävetään, kun kerran puhdasta morsianta syleillään.
Oliko hänen uneksittu lempeä kuvansa ollut kiusausta voimallisempi?
Ei aina; tarkan vaa'an mukaan olisi Arvidkin ollut liika köyköinen, vaikka kumppanit häntä pitivät melkein uskonnollisena turhan tarkkana. Mutta hänen uneksitun, tulevan pastorinrouvansa heijastava kuva oli kyllä osaksi estänyt häntä lankeemasta niin syvälle, kuin moni muu, mutta köyhyys sekä ahkeruuden-into olivat myöskin sen vaikuttavina liittolaisina.
Hänen tulevan lemmikkinsä tuli olla vaaleanverinen, lempeä ja kansanlapsi, sellainen, joka ei milloinkaan pitäisi itseään Arvidin äitiä parempana. Hänen tulisi köyhäin ystävänä ja sairasten auttajana tasata miehensä velvollisuudet, hänen pieni naiskätensä ja suuri rakkautensa tulisi esiin siinä, missä pappi oli puhunut loppuun asti ja mies seisoi neuvotonna. Kurjimmatkin luottamuksella lähestyisivät häntä, vakuutettuina, ettei hän heidän suhteensa pitäisi itseään "liika hienona".
Mutta äkkiä oli kuva muuttanut muotoa ja vartaloa. Ylevänä, kunnioitusta herättävänä ja tummana kuin yö, vaan lempeänä kuin keväinen aurinko, silloin kuin hän tahtoi, hienona olennossaan ja uljaana käytöksessään, ylhäisempänä Arvidia ja hänen äitiänsä, katsellen läpi molempien suurilla, ruskeilla silmillään, seisoi siinä hän, joka tietämättään oli vienyt pienimmän hitusenkin Arvidin sydämmestä.
Hyvä Jumala, mitenkä tämä loppuisi! Että Gerda oli toisen kihlattu, se ei häntä surettanut, niin etäiseltä, niin saavuttamattomalta näytti hän Arvidista jo ilmankin. Ennemmin hän ajatteli sitä katkeralla tyytyväisyydellä; sehän kerrassaan tukehuttaisi kaikki hullut ajatukset, se veisi Gerdan pois hänen läheisyydestään ja pelastaisi häntä näkemästä tyttöä ja puhumasta hänen kanssaan.
Vanha Kotka kävi yhä huonommaksi. Pastori ei voinut häntä jättää, mutta hän muutti käyntipäivänsä ja tuntimääränsä toiseksi. Jos Gerda neiti tulisi säännöllisesti joka toinen päivä kuten ennenkin, niin he eivät tapaisi toisiansa.
Tämä kävi hyvin yhden kerran ja vielä kaksi kertaa, mutta sitten oli varmaan Gerdakin muuttanut käyntipäivänsä, sillä kun Arvid tuli perille vanhan lipunkantajan tuvalle, kuuli hän auki olevasta akkunasta Gerdan äänen. Ja sitten Arvid teki pitkän kierroksen, kulkemalla metsään päin ja jälleen takaisin, hän viskautui sammalille siihen paikkaan, missä Suleima oli seisonut kiinni pantuna eikä mennyt tupaan, ennenkuin oli nähnyt ohikulkevan neiden vaalean hameen vilahtavan puitten välistä.
Noin lähellä ja kuitenkin aivan etäällä! Uneksittu kuva oli muuttanut muotoa ja olentoa. Niin kyllä, mutta eikö hänkin, tämä ylhäinen, tumma, hieno neito ollut köyhien lohdutus, sairaitten auttaja? Oliko kukaan ollut niin ystävällinen ja hienotunteinen hänen, Arvidin äitiä kohtaan kuin Gerda? Noin etäällä ja kuitenkin aivan lähellä! Hänen kasvonsa hehkuivat ja hän painoi ne pehmeään sammaleeseen. Koskahan häät tulisivat pidettäviksi?
Sitten valtasi häntä sellainen toimintakuume, jolla voimalliset sielut koettavat tukehuttaa sydänhaavojen kivistyksiä. Hän etsi sairaita ja vanhoja Toivolahden takamailta ja ääriltä, hän kulki pitkiä, matkoja, kuunnellaksensa opetusta kansakouluissa ja kirjoitti toisinaan saarnojansa, vaikka tiesikin niin valmistaneensa itseään, että olisi kyennyt vapaasti saarnaamaan hetken innostuttamana. Sitten toimitti hän halmepeltonsa kuntoon syksyä varten ja meni aina pari kertaa päivässä katsomaan, miten Kalle ja Loviisa tässä työssään menestyivät.
Kaksi kertaa oli hän käynyt setä Rantasen luona Jokiniemessä. Lehtokujan puolivälissä oli häntä vastaan tullut sedän punainen peruukki, joka loistossa kilpaili tämän leppeän ukon pienten, vilkasten silmien kanssa. Sitten tulla kierieli pieni pallomainen täti Rantanen alas kangaskammarista ja huusi saliin päin: "Tytöt, tytöt, hän tulee!" ja sitten Eeva ja Lotta äkkiä saivat punaa poskiinsa ja uudet pumpulihameet, joita he eivät vielä jokapäiväisinä käyttäneet, pienten lyllerömäisten vartalojensa ylle. Heidän täyteläiset, pyöreät kasvonsa olivat hauskat sinisine, rukoilevine silmineen ja pellavankellertävine hiuksineen, joista Lotta oli muodostanut otsatukan, mutta jotka Eeva oli katsonut hurmaavaisemmiksi jakaukselle asetettuina.
Toisella kertaa oli Martta muori alituisten kutsumisien takia suostunut lähtemään mukaan, ja silloin tulivat palttina-vaatekaappien salaiset aarteet esiin ja maitokammarit tutkittiin ylhäältä alas asti.
— Arve, Arve! En milloinkaan ole moista nähnyt! Täällä on kolmekymmentä paria silitettyjä lakanoita kummallekkin neidelle ja kaksikymmentäviisi pöytävaatetta!
— Niin, äiti hyvä, täti Rantanen on ollut ahkera kuin muurahainen, samoin kuin äitikin, mutta hänen ei ole tarvinnut yksin pitää huolta suuresta, pitkästä pojasta, ja siksi hänellä nyt on kaikki nuot aarteet, kun meillä sitä vastoin on siellä kotona ainoastaan viisi pöytävaatetta ja 14 paria lakanoita, vai kuinka monta niitä lienee?
— Neljätoista paria! Siinähän sitä kyllä, veliseni, siinä kylläksi.
Sellaistahan nuoren rouvan pitää taloon tuoman, vakuutti setä.
— Niin, täällähän on niin ahdasta vaatehuoneessa, että tyttöjen liinakaappien täytyisi jo pian tulla pois, toisen kumminkin, sanoi täti, hyllyjä katsellen.
Kun sitte läksivät kotia, sanoi muori:
— Arve, näitkö, että kaikki oli vanhaa hopeaa, sekä lusikat että kahvelit, ja tähtimallia pöytäliinassa?
— Kyllä, äitini.
— Hyvänen aika, Arve, jospa sinä saattaisit tulla siihen sukuun!
Jompikumpi noista tytöistä olisi kyllä kiltti vanhalle äidillesi.
Arvid pidätti Liinaharjan ja katsoi äitiänsä silmiin:
— Minä en koskaan nai, äiti. Toivolahden pappilassa ei milloinkaan tule olemaan muuta emäntää, kuin äiti.
— Varjelkoon, miten sinä puhut! Sehän olisi surkeinta, mitä tapahtua saattaisi.
Jokiniemen salissa istui setä Rantanen ja veteli savuja kaikkein pisimmästä piipustaan.
— Kummanko tytöistämme luulet, muijaseni, Maunusen oikeastaan tahtovan?
— Niin, kunpa sen nyt tietäisi, rakas ukkoseni! Lotan kanssa hän jutteli puutarhanhoidosta ja Eevan kanssa halmepellostansa. Mutta pelkäänpä, että Lotta on kiintynyt tuohon miellyttävään mieheen.
Majurintilalle oli tullut nuori, Strömberg niminen arentimies. Hän oli kolme tahi neljä kertaa käynyt vieraisilla pappilassa ja Lotan otsatukka sekä liinavaatekaappi olivat oitis anastaneet hänen sydämmensä. Eräänä kauniina päivänä hän oikein säällisesti kosi. Lotta itki eikä tahtonut vastata myöntävästi.
Vielä vähemmän hän tahtoi vastata kieltävästi.
— Istu, istu, Strömberg! sanoi kirkkoherra ja kiipesi ylös kutomakammariin.
— No, muijaseni, mitenkä nyt teemme?
— Niin, hyvä Jumala, minkälaisia huolia tulee, kun on lapsia. Onhan Strömbergkin hyvä mies, mutta kyllä minun mielestäni Maunusen, joka on erittäin hieno ja sitä paitsi sinun virkaveljesi, pitäisi saaman ensin valita.
Ja sitten sai Strömberg tietää, että pikku Lotta oli kiitollinen hänen pyynnöstään, mutta ei vielä ollut oikein varma sydämmensä tunteista, vaan tarvitsi viikon verran aikaa, tehdäksensä tuon hauskan tuttavuuden.
Setä Rantanen läksi parin päivän päästä Toivolahdelle.
— Minun mielestäni veli Maununen on aivan kuten oma poikani, enkä voi salata, mitä Herra antaa talossani tapahtua.
— Kiitoksia, setä! Toivottavasti ei mitään onnettomuutta?
— Hm … se riippuu siitä mitenkä sinä … hm … tarkoitan, kuinka kukin asiaa katselee. Strömberg on kosinut Lottaa, sanoi setä ja tirkisteli tarkastellen minkä vaikutuksen hänen sanansa tekisivät Arvidiin.
— Hän kuuluu olevan kelpo mies, arenti on hyvä ja hän on varmaankin saanut niin paljon isänsä jälkeen, että tulee toimeen. Minä onnittelen sydämmestäni! sanoi Arvid ihan tyvenenä.
— Vai niin … hm … vai niin. Veljeni mielipide on siis, että meidän tulisi antaa Lotta Strömbergille?
— Rakas setä, en minä saata neuvoa tässä asiassa. Sehän riippuu
Lotta neiden omista tunteista Strömbergiä kohtaan.
— Aivan niin … hm … totta kai. Hyvästi, veliseni.
Kotiin tultuansa meni setä Rantanen heti kutomakammariin.
— Kuules muijaseni, sano Fiinalle, että hän heti laittaa itsensä valmiiksi menemään kirjettä viemään Strömbergille. Aivan epäilemättä Maununen onkin Eevaan rakastunut. Ja nyt ei hänen ole tähän mitään sanomista, hän on nyt saanut valita ensiksi. Tapahtukoon Herran tahto! No katsoppas nyt, älä pillitä, Lotta! Tulettehan nyt molemmat naiduiksi.
* * * * *
Kotkan ukko kuoli ja haudattiin; se nuori ystävä hautasi hänet, joka oli levittänyt vähän ilta-auringon loistoa hänen synkälle sairasvuoteellensa.
Kun Arvid jumalanpalveluksen loputtua lähti ulos kirkkopihanportista, seisoivat siinä Metsolan ajoneuvot. Vapaaherratar, Kustaa parooni ja neiti Liina Akselson istuivat jo vaunuissa, mutta Gerda neiti astui alas vaunun astuimelta, kun pastori tuli, ja meni pari askelta häntä vastaan.
— Niin, nyt on vanhus raukka saanut levon. Kiitoksia siitä, että te ette unhottanut häntä viimeisinä aikoina, vaikka … vaikka minä en sitte milloinkaan tullut teitä tavanneeksi siellä. Oletteko ollut sairas? Näytätte kovin kalpealta.
Hän katsoi tutkivasti pastorin silmiin.
— Hyvää päivää, pastori! Kiitoksia viimeisistä! Oli oikein hauskaa teillä. Miksikä ei teitä ole näkynyt meillä? kuului vaunuista.
— Pyydän nöyrimmästi… Olen ollut … on ollut niin sairaanloista pitäjässä nyt jonkun aikaa.
— Ah, no pastori, älkää nyt turhia puhuko. Te olette kaksi kertaa ollut Jokiniemessä neljässätoista päivässä. Sen sanoivat Rantasen neidet, jotka tapasimme muutamia päiviä sitten ruukinpatruunan luona. He olivat erittäin charmeratut noista taajoista käynneistänne, sanoi Liina Akselson.
— Älkää unohtako meitä! Eikö sopisi tulla jäljestä puolenpäivän?
— Minä kiitän, mutta…
Gerda katsoi Arvidiin, ikään kuin hänen mielestään Arvidin haparoivat vastaukset olisivat tuntuneet kummallisilta ja kurotti hänelle kätensä sanoen:
— Tulkaa!
Hän tuli. Hän tuli vasten tahtoansa, aivan kuten hän olisi ollut hypnotiseerattu. Kaislakylän kreivillinen perhe oli lähtenyt kotia. He eivät enää pitemmäksi ajaksi saattaneet jättää laveata taloudenhoitoansa ja siellä oli yhtä kutakin, jota tuli järjestää nuorta paria varten.
Elokuussa olivat häät viettävät.
— No nöyrin palvelianne, sielun paimen! Mitä Hiidessä, te laihdutte! Teissä ei tosiaankaan sana tule lihaksi, huudahti majuri Akselson, kun sai nähdä pastorin.
Ankara vastaus oli juuri puikahtamaisillaan Arvidin huulilta, mutta muitten kohteliaat tervehdykset estivät sen.
Neiti Gerda asetti niin, että sai vieraan pitää vähän aikaa itseänsä varten.
— Oletteko suuttunut minulle? Olenko loukannut teitä? Olinko liika rohkea teidän kodissanne ollessamme? En tarkoittanut mitään pahaa.
— Mutta neiti Stålsköld, mitä hyvänen aika…
— Ei, ei, ei mitään sovittelevia puhetapoja. Te juoksette piiloon, olette epä-ystävällinen. Mitä olen tehnyt?
— Siinä oli monta kysymystä yhtä haavaa, neiti Gerda. Mitenkä te, joka olette niin onnellinen, ihailtu, kadehdittu, saatatte vaivata itseänne tutkimalla vähäpätöistä kappalaisraukkaa?
— Hyi, kuinka katkera! Olette ennen ollut ystävällinen, sanoi hän hiljaisella äänellä ja katsellessaan Arvidia, hänen silmänsä synkistyivät.
— Suokaa anteeksi! En ole mikään hienon-maailman mies enkä voi, kuten sellainen, hallita ääntäni, tunteitani ja seurustelukäytöstäni. Saattaahan minulla olla huolia, jotka tekevät minun kummalliseksi ja tylyksi. Neiti Stålsköldin täytyy tyytyä, kun vakuutan, että te ette koskaan ole tehnyt minulle muuta kuin hyvää ystävällisyydellänne, että olen kiitollinen ja…
— Yksi ainoa pieni duetto, herra pastori! Gerda ei ole ainoatakaan ääntä laulanut, sitte kuin Aksel lähti.
Se oli vapaaherratar, joka käski…
Ja he lauloivat…
Hän oli jälleen leikissä. Hän iloitsi ansassaan ja suuteli kahleitaan sekä unhotti tulevaisuuden ja huomispäivän hetken onnellisuuden tähden. Ah, jos kuolema olisi kohdannut häntä tuossa, jossa hän seisoi, pianoon nojautuneena, ahnaasti katsellen noita valkoisia sormia, kun ne riennossa koskettivat näppäimiä, ja noita vaihtelevia ilmauksia hänen tummissa, jaloissa ja reippaissa kasvonpiirteissään!
Voimakkaammin, aina myrskyisemmin läheni hänen henkensä Gerdaa runoillan sanojen verhossa ja hänen omat tunteensa peittyivät hyväileviin säveleihin.
Ah, sekä sielun että äänen kielisoitto oli ikään kuin erehdyksestä saanut asuinsijan rahvaan lapsessa!
— Kiitoksia, pastori Maununen! Nyt en minä varmaankaan enään monta kertaa saa nauttia tätä suurta hauskuutta! Tulee niin paljon toimia nyt moneksi viikoksi. Häät vietetään jo Elokuussa.
Häät Elokuussa! No niin, sittehän kuitenkin kaikki olisi ehdottomasti, järkähtämättömästi lopussa. Miksi siis taistella vastaan, miksi kieltää itseltänsä tuota katkeran suloista nautintoa, vielä muutaman kerran kuulla hänen rakasta ääntänsä, katsahtaa hänen lumoaviin silmiinsä! Sydän raukka, no nauti siis lyhyttä, myrskyn hävittämää kesääsi! Ruskeat silmät, tunkekaatte siis syvälle sydänhaavaan, niin että oikein viiltää! Vietetäänhän häät Elokuussa…