IX.
Viran puolesta.
Pelästyneinä, levottomina juoksivat Metsolan palveliat toinen toisensa ohitse, kalmankalpeana istui vapaaherratar salissa, kyyneleet kiilsivät hänen mustissa, terävissä silmissään ja harmaat viivat hänen tummissa hiuksissaan näyttivät tulleen viikossa melkein leveämmiksi entistään. Suin päin vasten nojatuolia makasi pikku Elli; hänen keltaiset hiuksensa vavahtelivat, kun hän ääneensä nyyhkytti ja sellaisella epätoivolla, jota lapsen äänikin joskus saattaa ilmaista, huudahti: Hän kuolee! Hän kuolee!
Vanha parooni oli kovin suruissaan. Hän näytti kymmentä vuotta vanhemmalta entistään ja hänen silmiensä ympärillä oli punaiset renkaat, kun hän meni portaille pastori Maunusta vastaan.
— Kiitoksia, pastori; hyvä oli, että kiirehditte! Te tulette suruhuoneeseen. Hyvä Jumala, miksi minun täytyi nähdä tällaista päivää!
Tuo pieni, määrämittaisiin tapoihin tottunut mies rupesi hurjasti itkemään.
Arvid itse oli kalpea ja hänen suuret silmänsä olivat ikään kuin maalatut noihin valkoisiin kasvoihin.
— Gerda neiti on heikkona sairaana, kuulin minä.
— Hänen henkensä on vaarassa, minun lemmikkini henki … pastori, jospa tietäisitte, miltä tämä tuntuu!
Pastorin silmät välähtivät ja hän tarttui äkkiä kaulukseensa, ikään kuin hän olisi ollut kuristumaisillaan.
Molemmat miehet katsoivat toistensa silmiin. Ainoastaan nuorempi heistä tiesi, kuinka suuressa määrässä tuohon suruun osaa otettiin.
— Herra parooni on kutsunut minua…?
— Olen, hän on niin … kipu ja vaara, heikkous, näette… Tiesi Jumala, mitä hän oikeastaan tahtoo … lyhyesti sanoen… Gerda toivoi saavansa puhua jonkun kanssa … no, te kyllä käsitätte, hän tarvitsee lohdutusta, lapsi raukka.
Pieni pilvenhattara näkyi Arvidin kasvoissa. Hän oli siis tänne kutsuttu "virkansa puolesta".
— Niin, suoraan sanoen, hyvä pastorini, niin paljon kuin teitä kunnioitankin, olisin ehkä kuitenkin valinnut vanhemman papin Gerdan kanssa puhumaan, jos olisi ollut mahdollista saada … ettehän suutu minulle?
Pastori kumarsi.
— Vielä sananen, hänellä on lavantauti. Ette suinkaan…?
— Minä pyydän, herra parooni…
Tällä tavallako hänen siis piti näkemän Gerdan!
Ensiksi Arvid hoiperteli kuten juopunut; rakastetun läheisyys, sairashuoneeksi muuttuneen neitsykammion umpinainen ilma ja hämärä valo, nuo monet pienet, hienot esineet, jotka haamoittivat täällä sisällä, huumasivat hänen. Sitten näki hän ainoastaan nuot kärsivät, pitsityynyllä lepäävät, kuihtuneet kasvot, joitten kalpeus punaisen peitteen takia selvemmin tuli näkyviin. Nyt sairaalla oli vähän levollisempi hetki, kuumeen synnyttämät ruusut olivat kadonneet poskilta, kivun hävitykset ilmaantuivat selvästi.
Vaan sittenkin oli hän entistänsä kauniimpi, hän näytti naisellisemmalta, hienommalta kuin milloinkaan. Voimakas, käskevä piirre hänen karkeanlaisen suunsa ympäriltä oli käynyt lempeämmäksi ja hänen säihkyvät silmänsä katsahtivat ystävällisesti ja rukoilevasti eteensä.
Arvid tarttui lujasti kullattuun tuolinselkään.
— Isä, onko pastori täällä?
Suuri Jumala, miten heikolta hänen äänensä tuntui!
— On, Gerda.
— Saat mennä, Anna, ja sinä, isä, puhu vähän äitini kanssa. Hänen epätoivoinen surunsa koskee niin kovin tähän…
Hän laski valkoisen, leveän, laihtuneen kätensä rinnalleen.
Arvid nosti esille tuolin, jonka kammarineitsyt äsken oli jättänyt ja vaipui aivan raukeana istumaan.
— Kiitoksia paljon, kun tulitte … noin pian. Kiitoksia! Kuulkaa, ei suinkaan teillä ole noita mukana … minä tarkoitan rippikapineita?
— Ei … suokaa anteeksi, se oli kyllä paha…
— Kiitoksia! Se osottaa, että olette käsittänyt minua… En ole kuolemanpelon tähden teitä kutsunut … enkä tosiaankaan nyt ole valmis … en uskaltaisi nyt nauttia. Sen verran jumalanpelkoa minussa kuitenkin on, vaikka, paha kyllä, en ole paljoa ajatellut…
Arvid tahtoi sanoa jotakin, mutta hän tunsi selvästi, että ensi sanassa hänen surunsa jo pääsisi tulvailemaan.
— Olen monta vuotta vanhentunut tällä viikolla, pastori. Olen miettinyt niin paljon, oi, niin paljon … minun pää raukkani…
— Ette saa väsyttää itseänne.
— Minun täytyy puhua. Olen miettinyt näinä pitkinä, tuskallisina öinä. Paljon, mikä ennen on minusta näyttänyt suurelta, on kutistunut kokoon äärettömän pieneksi, ja mikä on ennen näyttänyt pieneltä, on kasvanut ja on minua nyt tukehuttamaisillaan … nyt tuntuu aivan, kuin jotakin olisi sisälläni rikkunut, nähkääs…
Arvid nousi paikaltaan ja istui akkuna-uutimien varjoon, joten Gerdan ei sopinut nähdä hänen kasvojansa.
— Tapahtuu välistä, että Jumala, kun ei hän oikein saa meihin kiinni tavallisessa elämässämme, ottaa meitä pois omaa itseänsä varten ja valaa sydämmiimme sairasvuoteella, kivun pitkinä hetkinä sitä, mitä emme terveyttä nauttiessamme emmekä ilon päivinä tahtoneet ottaa vastaan. Itsekoettelemus…
Pastori keskeytti puheensa. Gerda näytti väsyneeltä eikä ensinkään kuunnellut pastorin puhetta. Kun Arvid vaikeni, aukaisi Gerda väsyneet silmänsä.
— Suokaa anteeksi, mitä sanoitte?
Arvid painoi päänsä alas päin. Ah, tämän sairasvuoteen ääressä hänellä ei varmaan ollut mitään annettavaa…
— Ei minulla, nähkääs, ole kuolemanpelkoa. Välistä mielestäni olisi niin suloista kuolla pois kaikesta ja vapautetuin hengin liidellä kauas, kauas pois. Ennemmin nimittäisin tunnettani elämänpeloksi. Minun mielestäni, vaikka tulisinkin terveeksi, en enään koskaan saattaisi tulla onnelliseksi; tuntuu siltä, kuin elämäni olisi menetetty.
Arvidin kasvot vavahtivat. Hän istui jälleen tuolille vuoteen ääreen.
— Ellei tuo tunne aivan luonnollisesti tule kivusta ja heikkoudesta, niin tiedän ainoastaan kolme asiaa elämässä, jotka voisivat sellaista tilaa matkaansaattaa.
— Vai niin, te ymmärrätte siis kumminkin, mitä minä tarkoitan! No millaisesta tilasta luulette tämän syntyvän?
— Minä puolestani tuntisin siten, jos olisin syyllinen sellaiseen tekoon, joka olisi saattanut minun kadottamaan luottamuksen itseeni, kun en enään voisi kunnioittaa omaa parempaa puoltani; sellaiseen, joka, vaikka olisinkin saanut Jumalan ja ihmisten anteeksi antamuksen, minua vaivaisi koko elämäni ajan. Luulen myöskin, että saattaisi siltä tuntua, jos joku, jota on rakastanut koko … joku, jota on hartaasti lempinyt, tulisi poistemmatuksi ja jättäisi jälkeensä tyhjyyden, jota ei aika eikä…
Hän katsoi Gerdaan, tämä ei nyt enään ollut välinpitämätön. Noitten ruskeitten silmien katse tunki tutkivasti Arvidiin.
— Ja kolmas?
— Niin, jos olemme erehtyneet elämän-urastamme. Jos olemme valinneet tien, joka, vaikka se itsessään olisi kuinkakin hyvä, ei kuitenkaan ole meidän omamme, ja sitten olisimme käyneet niin pitkälle, ettemme enään kykene takaisin palaamaan. Jos olemme tehneet koko elämäämme koskevan päätöksen ja sitte havaitsemme olevamme harhatiellä, huomaamme erehtyneemme.
Gerda oli puoleksi kääntynyt pois päin ja makasi ääneti, hänen rintansa kohoili hiljaa takaisin palaavan kuumeen tähden, joka pari tuntia oli ollut poissa.
Kellon naskunta pienellä, veistoksilla koristetulla piirongilla kuului aivan kovaa tässä hiljaisuudessa. Arvid katseli ympärilleen huoneen hämärässä valossa. Hän katseli jokaista esinettä ahnaalla mieltymyksellä. Vai niin, täällä hän siis oleskeli, hän, joka oli ryöstänyt hänen elämänsä onnen, täällä hän uneksi nuoren neiden ruusu-unelmia, täältä hän lähtisi morsiuskammioon tahi…
Nuot tummat silmät välähtivät. Entä jos hän menisikin hautaan, jos tuon toisen täytyisikin jäädä häntä kaipaamaan, iäti kaipaamaan, samaten kuin maalaispappi raukankin! Olisiko hänen surunsa helpompi silloin? Kentiesi … mutta Gerda … kuolemanhuntu tuon uljaan katseen peittona, katoavaisuus tuon ihanan…
Ensi kerran istui Arvid sellaisen naisen sairasvuoteen ääressä, joka hänelle oli kärsivää lähimmäistä kalliimpi…
— Kuinka pitkälle harhaillaan silloin, kuin auttamattomasti on liika pitkälle kuljettu?
Gerda oli äkkiä kääntynyt Arvidin puoleen ja katseli häntä tutkivin silmin.
Pastori säpsähti. Hänen ajatuksensa olivat etäällä; ne olivat lentäneet todellisuuden ja nykyisyyden rajojen yli ja kulkivat Arkadian laitumilla.
— Siihen asti, Gerda neiti, että ei enään kunnian ja elämän-ilon välillä ole sovinto-oikeutta.
Gerda painoi kätensä silmiänsä vasten ja kirkkaat helmet vierielivät valkoisten sormien lomitse.
Arvidin sielussa tuntui, ikään kuin salama siellä olisi välähtänyt ja luonut hetkellisen valon. Suuri Jumala, niin oli varmaankin hänen laitansa!
Ja kun hän nousi istualta, mennäksensä pois, jotta hän ei, kuten sanoi, "väsyttäisi neitiä liiaksi" ja puristi Gerdan laihtunutta kättä hyvästijätöksi, loi hän syvän katseen noihin rakkaisiin, kuihtuneisiin kasvoihin, ja sanoi:
— Mutta kunnian ja totuttujen tapojen lait eivät ole, kuten tiedätte, aivan yhtäläisiä, neiti Gerda. Omantunnon tuomio on toinen, yleisön tuomio toinen. Väärä arkuus on vienyt monta, jotka vielä olisivat saattaneet löytää oikean tien, sinne, missä heikot sielut…
Hän vaikeni.
— … Heikot sielut?
— … Lankeavat syvälle tahi — itse hävittävät oman ruumiillisen verhonsa.
Gerda painoi kasvonsa syvälle, syvälle tyynyynsä ja kuopille vajonneet poskensa hehkuivat punaisina hänen aavistaessaan, ettei hän enään ollut ainoa, joka tunsi salaisuuden, mikä hänen kärsimisensä ajalla oli selväksi käynyt, sen salaisuuden, että Gerda Stålsköldin selvä pää oli erehtynyt tiestä silloin, kun luuli voivansa ilman sydämmensä seuraa vakavasti ja varmasti kulkea uljaan sukuperän ja kullan uurtamaa tietä vihkituolille.
Kun Gerda katsoi ympärilleen, oli hän yksin.