X.
Rukkaset.
Ylhäisissä seuroissa se seikka herätti suurta huomiota, että
Kaislakylän nuoren kreivin, Aksel Svedenhjelmin ja neiti Gerda
Stålsköldin kihlaus oli myttyyn mennyt.
Jos pulassa oleva jalosukuinen vaakunan verosta ottaa rahaa ja sitte, kun on havainnut mamsellin, joka oli välttämättömänä lisänä, ikäväksi, tahi kultauksen liika ohueksi, tahtoo parantaa erehdyksensä, niin, no niin, olkoon menneeksi.
Mutta kahden vanhan suvun, kunnon nuoruudenystävien lapset, ei, tuo tuollainen on aivan liikaa.
Jokainen tiesi pilkulleen, miten kaikki oli tapahtunut. Joku tiesi, että Gerdalla oli ollut isorokko ja kreivi Akselin rakkaus ei kestänyt rokosta syntyneitä arpia. Toiselle oli päivän selvää, että morsian heikkona sairautensa jälkeen, oli vaatinut häitten siirtämistä seuraavaan kevääseen, sekä että maltiton sulhanen vähän sopimattomin sanoin oli ilmoittanut pettyneensä toivossaan ja niin oli toinen sana toiseen aihetta antanut siksi, että koko liitto oli myttyyn mennyt. Kolmas kohotti olkapäitään, kuullessaan noita "lapsellisuuksia", ja hänen mielestään oli kummallista, ettei "herrasväki tietänyt, miten Gerda neidestä oli tullut uskonkiihkolainen sekä että hän oli antanut rukkaset kreivi Akselille, kun tämä ei tahtonut pitää iltarukousta palveliain kanssa yhdessä".
Jotta emme mekin erehtyisi, täytyy meidän olla kovin rohkeita; me kumarrumme Gerda neiden olan yli kurkistamaan, miten hän vielä aivan heikkona ja kalpeana, eräänä Elokuun päivänä, jolloin ensimmäiset syystuulet ulkona lehahtelivat, istuu pienessä huoneessaan ikkunan ääressä ja kirjoittaa:
Aksel!
Tämän kirjeen kirjoitan vanhempieni tietämättä. He, jos siitä vihiä saisivat, tekisivät mitä suinkin saattaisivat, estääksensä minua tätä kirjoittamasta. En kestä nyt mitään myrskyjä enkä rukouksia; minä tarvitsen päätökseen saatetun tapahtuman tuekseni vastustaakseni heitä ja odotan siinä asiassa apua sinulta, vaikka sen saisinkin ainoastaan loukatun miehuullisen ylpeyden vaikutuksesta.
Tämä on ainoa asia, jota sinulta pyydän, Aksel. En voi tulla vaimoksesi! Suo anteeksi, että kauan olen luullut sitä saattavani, että tämän erehdykseni kautta tietämättäni olen pettänyt jalon miehen, jota minä — olkoon Jumala todistajanani, — olin päättänyt koettaa tehdä onnelliseksi!
Sydämmeni heltyy, ajatellessani sinun rakkauttasi ja huoltasi, kun isäni sähkösanoman kautta kutsui sinua sairasvuoteeni luo. Sinä ansaitset vaimon, joka täydellisesti voi palkita hyvän sydämmesi hellyyden. Minä sitä en voi; juuri tämä tauti, joka saattoi minua vakaammin ajattelemaan elämää ja tulevaisuutta, on minulle selvittänyt, että kunnioitus ja hellyys, jota tunsin ja jota aina sinua kohtaan olen tunteva, eivät olleet tarpeeksi tukevana pohjana avioliiton perustukselle. Minä luulen avioliitossa löytyvän koettelemuksia, joita kestääksemme net eivät riitä.
Sydäntäni kivistää, muistaessani tutkivata katsettasi, kun havaitsit muuttuneeni, vaikka minä kyllä ainakin lienen ollut sellainen morsian, että tarvitsin anteeksi antamustasi. Haikealla mielellä muistelen myöskin miten surit, kun juhlallisuus, joka meidät ainiaaksi olisi yhdistänyt, siirrettiin tuonnemmaksi.
Jos tämä olisi koskenut ainoastaan minun tulevaisuuttani, olisin kentiesi pysynyt sanassani. En luule koskaan saattavani tuntea ketään kohtaan sellaisia tunteita, jotka lienevät tarpeellisia yhteistä onnea rakentaissa. Mutta sinä ansaitset paremman kohtalon, kuin tuon laimean kodin onnen, minkä puolisosi velvollisuuden täyttäminen mahdollisesti tuottaisi. Kentiesi oma sydämmesi jo on sinulle sanonut, mitä en kykene sopivin sanoin, vähimmän loukkaavalla tavalla selittämään, kuten tahtoisin.
Jos voisit katkeruudetta nähdä minua, ja jos ne totutut tavat, joita me jo liittomme purkamisella loukkaamme ja mitkä minua pelottavat, jos ne tavat sallisivat meidän toisiamme tavata, niin luulisin suullisesti voivani paremmin selittää sinulle, mikä minun on tähän päätökseen pakottanut.
Vielä kerran pyydän nöyrästi ja sydämmellisesti sinua antamaan minulle anteeksi sen surun, jonka hyvälle, rehelliselle sydämmellesi olen tuottanut! Hartaasti toivon sen päivän tulevan, jolloin sinä liitossa toisen, paremmin sinun arvoisesi naisen kanssa olet löytänyt onnen niin suuren, että voit siitä, mitä tänä päivänä raskaalla mielellä teen, kiittää
Gerdaa.
* * * * *
Vanha kreivi oli ollut ulkona eräällä ulkotalolla eikä tavannut kreivi Akselia sinä päivänä, jolloin kirje tuli Kaislakylään, ennenkuin vasta päivällis-aikana. Aksel näytti riutuneelta. Kasvot olivat kalpeat, ja vaaleat jättiläisviikset värähtivät. Molemmat herrat olivat ratsastuspuvussa.
— Hyvä ihme, Aksel, mikä nyt? Mikä sinua vaivaa? Onko joku onnettomuus kohdannut Saidaa?
— Ei, isäni, mutta…
— Eikö se kulje hyvin? Etkö saa sitä luopumaan pahasta tavastaan? Pistääkö se yhä vielä juostessaan kuononsa jalkoihinsa? Jokin sinua vaivaa, Aksel…?
— Lukekaa…
Ohimosuonet vanhan kreivin hienosti muodostetussa päässä pullistuivat, kun hän luki kirjettä, tummat pilvet synkistivät hänen otsansa ja joka sanalta löi hän tahtia ruoskallaan kiiltäville saapasvarsillensa.
— Minkälainen loukkaus! Me annamme heidän viisi… Tahi rakastatko häntä vielä, tuota oikullista, järjetöntä tyttöä?
Nuot kalpeat kasvot kirkastuivat ja tuo pieni, kaunis vartalo ikään kuin kasvoi parin tuuman verran:
— Rakastan, isäni.
— Nonoh, poikani! Unohda, mitä sanoin. Vähän heikkoutta ja kiihotusta kivun jälkeen. Pieniä haaveiluja, ymmärräthän. Tuossahan on selvillä kirjaimilla kirjoitettuna, ettei hän huoli kenestäkään muusta, ja terveen, täysi-ikäisen, kolmenkolmattavuotiaan tytön, hyvä ihme, täytyy rakastaa. Siis hän rakastaa sinua. Voitonriemuisena todistuksensa selvästä logiikasta käveli vanha kreivi lehtokujaa pitkin ja ruoska vingahti yhä vielä vasten saappaanvartta, kun hän jupisi lohdutellen:
— Ole levollinen, poikani, totta tosiaan minä luen lakia Kasimir ystävälleni. Miten pannahitten tavalla tuo pöllö lapsiansa kasvattaa! Kyllä kai pidät huolta siitä, että Palmerstonin etujalkoihin pannaan kääreitä joka aamu, ja sitte hierotaan. Hemmetin suonenrävähdys! Kyllä, kyllä elämässä koetellaan, poikani.
Parooni Kasimir oli onneton, mutta ei voinut asiaa parantaa. "Veliseni", näin lopetti hän kirjeensä, "minun täytyy tunnustaa, etten mitään voi tehdä omaa lastani vastaan. Stålsköldien tunnollisuuden muassa on hän äidin puolelta perinyt Gripenstammien itsepäisyyden, ja surulla täytyy minun nähdä yhden hartaimmista toiveistani menevän myttyyn. Minä en siihen ole syypää, eikä Julia myöskään. Säilytä kuitenkin kaikesta huolimatta vähän ystävyyttä vanhaa lapsuudenystävääsi kohtaan. Kasimir."
Kaikki olivat hiljaa Kaislakylän perhepiirissä, kun vanha kreivi ääneensä luki kirjeen.
Kreivi Aksel nojasi päänsä käsiänsä vasten ja kun isä oli lukenut loppuun asti, puristi hän rikki kyyneleen silmäkulmastaan ja lähti ulos sanaakaan lausumatta.
Vanhukset istuivat ääneti suruissaan ja katsoivat toinen toisiinsa.
Äkkiä nousi kreivitär istualta:
— Jumalani, Aksel näytti niin kummalliselta! Eipä hän vain mahtane mennä tekemään itselleen jotakin pahaa! Aksel, Aksel!
Ulkona porstuassa saavutti hän Akselin.
— Aksel, mihinkä menet?
Aksel nojasi hienot, kalpeat kasvonsa äidin olkaa vasten ja nyyhkytti niin, että hänen pieni vartalonsa vapisi:
— Äiti, hän on särkenyt sydämmeni! Minä menen…
— Varjelkoon! Mihinkä?
— Minä menen … minä menen … käskemään, että panevat Biankan ja Fatiman valjaisiin jahtivaunujen eteen. Minä tarvitsen virvoitusta, äitini…
Kymmenen minuuttia tämän jälkeen seisoivat vanhukset salin akkunan ääressä ja näkivät rakkaan poikansa ajavan alas lehtokujaa pitkin. Bianka muikerteli hopeanvalkoista harjaansa ja viskasi eteen päin kellertävänvalkoiset kavionsa keikailevasti ja keijukaismaisesti, ikään kuin se olisi ollut hovitanssiaisissa pyörielevä neiti Svedenhjelm. Fatima oli vilkas kuin tuli ja leimaus, ja pureskeli vaununtankoa että vaahto räiskyi sen kastanianvärisen rinnan ympäri. Ylpeänä kuin kuningas ohjasi Aksel molempia hevosia. Noitten vaaleitten jättiläisviiksien yläpuolelle oli syntynyt käskevä sävy ja kalpeille poskille punertava hohde.
— Ja sellaisen miehen on hän viskannut luotaan! huokasi kreivitär äidillisellä surulla ja ylpeydellä.
— Niin, naiset ovat naisia; niitä ei milloinkaan oikein käsitä, tuumasi vanha kreivi.
— No mutta Hugo sinä! Enhän minä koskaan kureillut sillä tapaa!
Kreivi vilkasi vähän sivulleen puolisonsa pieniin, kuihtuneisiin ja keltaisen kalpeisiin kasvoihin, jotka eivät juuri milloinkaan olleet toisellaisilta näyttäneet ja muisti kuinka hänen oli aikoinaan ollut vaikea tyytyä neiti Bergströmmiin, jolla kuitenkin oli puoli miljoona, millä kreivi sukukartanonsa vapautti velasta. Vähäinen hymyily näkyi kreivin suupielissä ja hän taputti puolisoansa ystävällisesti olalle sekä vastasi:
__ Et suinkaan, siitä en tosiaankaan saata sinua syyttää, hyvä ystäväni.