HERRA BLOMBERGIN KOIRA.
Herra Blomberg oli asiamies. Ihmisen persoonallisesta ja yhteiskunnallisesta asemasta sekä yleisistä olosuhteista voidaan aina jotakin päätellä, kun saadaan kuulla, mitä hän toimittelee maailmassa. Jos hän on lääkäri, niin voidaan näet aina edellyttää hänellä olevan jonkun verran sivistystä, pappi ei mielellään tappele markkinoilla, ja virassa olevan upseerin ovelle menee puujalkain kauppias suotta aikojaan kolkuttelemaan. Mutta "asiamies?"
Hän saattaa olla hieno mies ja hän saattaa olla roisto, hän voi ansaita Viisi tuhatta markkaa tunnissa ja on asiamiehiä, jotka eivät ansaitse viittä sataa kymmenessä vuodessa. Asiamies voi olla sellainen, että voit ilolla antaa hänelle tyttäresi ja hän voi olla sellainen, että varoitat palkkapiikaasi ottamasta häntä. Hän voi omistaa kivitaloja ja hän voi olla ilman puhdasta paitaa, hän voi olla kaupungin valtuusmies ja hän voi olla varas, — tiedänpä asiamiehiä, jotka ovat molempia.
Asiamies on jotakin epämääräistä. Muut ihmiset liittyvät yhteen ammattitoveriensa kanssa, heillä on hupaista yhdessä virkaveljiensä kanssa ja hauskuutta tovereistansa, mutta asiamies katselee toisia asiamiehiä samoin silmin kuin hyljätty morsian katselee entisen lemmittynsä lapsen äitiä.
Herra Blomberg oli kutakuinkin hieno mies, kohosi työllänsä arvoon maailmassa ja jalosydämisenä hän tunsi tarvitsevansa jonkun, jota rakastaisi, johon liittyisi.
Seuraelämään hänellä ei ollut aikaa. Naidakseen hänellä ei vielä ollut oikein riittävästi varoja. Mitään seurustelua toisten asiamiesten kanssa ei ammattikateuden vuoksi voitu harjoittaa. Vapaa ja halpa avioliitto soti hänen siveellisyytensä tunnetta vastaan.
Silloin herra Blomberg osti koiran, kauniin lintukoiran, että hänellä olisi joku elävä olento ystävänänsä, sillä hän oli hyvin yksinäinen maailmassa. Ihminen on seuraeläin; kun hän työstä ja touhusta palajaa kotiinsa, on hänestä mieluista nähdä siellä rakastetun olennon tapojen ja toimeliaisuuden jälkiä.
Ja siinä suhteessa oli nuori lintukoira Tyras täysin pystyvä tyydyttämään isäntäänsä. Päivää myöhemmin kun he olivat muuttaneet yhdessä asumaan ja Blomberg meni kaupungille erinomainen kahvinnäyte muassaan ja oli poissa yhden kokonaisen ja yhden neljännestunnin, niin näytti hänen asuntonsa sangen asutun näköiseltä, kun hän palasi. Hollantilaiset kahvinäytepussit retkottivat rikki pureskeltuina nurkassa ja niiden oiva sisällys divaanimatolla. Skoonilaisesta valkojuurikassokerista ei ollut sen vertaa jälellä kuin kirjepihtiin voi nipistää, ja hänen paras shaggilla päällystetty nojatuolinsa oli repaleina ja näytti sangen käytetyltä.
Ja juuri kun herra Blomberg seisoi ja liikutetun näköisenä koki saada tolkkua asiasta, alkoi hän laukata pitkin laattiaa aina sohvan luokse asti, jossa hän vasten tahtoansa kallistui levolle kulma pöydän särmää vasten. Hän oli sattunut astumaan keskelle herne- ja virnanäytepussia. Ja keskellä divaanimattoa, tyhjennetty mustepullo pienessä ruusunpunaisessa suussansa, makasi Viisas Tyras ja katseli isäntäänsä lempeillä, uskollisilla silmillään ja liehutti komeaa häntäänsä ja näytti yleensä niin mainiolta ja mielistelevältä, etten luule kuninkaallisen majesteetin ja valtakunnan Göötan hovioikeuden ylimääräisen notariuksen olevan paljoakaan kunnioittavaisemmin ystävällisen herra presidentin omaa tytärtä kohtaan.
Ja se yksinäisyyden tunne, jota herra Blomberg oli toisinaan tuntenut, katosi kokonaan, kun Tyras eräällä kävelymatkalla maantiellä nuoruudenleikillisyydessä puraisi kuoliaaksi kaksi lammasta, ja isäntänsä huomasi yht'äkkiä seisovansa seitsemän kunniallisen maanmiehen keskellä, joilla oli heinähangot ja viikatteet käsissä ja, niinkuin näyttivät, valmiina ottamaan hänet hengiltä.
Herra Blomberg seisoi eräänä aamuna päättämässä 2.000 kilon kahvikauppaa kauppias Petterssonin kanssa. Tyras seisoi ihastuksissaan takajaloillaan, etukäpälät raatimies Misserlingin lauta-aitaa vasten. Raatimies Misserling oli aivan äskettäin maalauttanut aidan öljymaalilla. Ja herrain Blombergin ja Petterssonin jalkain välitse luikahtaa Tyras sisälle herra Petterssonin salonkiin ja laskee öljymaaliset käpälänsä rouva Petterssonin vaalealle, hienolle sohvalle. Siitä ei tullut mitään kahvikauppaa sillä kertaa, ja seuraavalla kerralla kun Blomberg ja Tyras tulivat, sanoi puotipoika patruunan olevan maalla. Kotiin päästyään istui herra Blomberg miettimään. Kasvatusoppi oli yksi niitä tiedonhaaroja, joita hän vähimmin kaikista oli opiskellut, ja hän alkoi epäillä, oliko hänellä riittävästi tietoja koiran kasvattamiseen.
Tyras sijoitettiin kuukaudeksi täyshoitoon eräälle metsänvartijalle, joka oli perehtynyt koiriin ja otti sinä aikana tehdäkseen Tyraksesta oikean koirain esikuvan kuuliaisuudessa ja hyvissä tavoissa. Verhoilija kutsuttiin päällystämään uudelleen huonekalut ja puuseppä höyläili puolentoista päivää pois mustepilkkuja laattiasta. Kaksi kertaa viikossa meni herra Blomberg metsänvartijan asunnolle katsomaan, miten Tyras edistyi säädyllisyydessä. Jos en ota lukuun sitä, että Herra Blomberg sai laskun yhdestä pässistä ja kuudestatoista kanasta, joiden elonkipinän Tyras oli nuoruutensa leikillisyydessä sammuttanut, näytti kaikki lupaavan mitä parasta.
Eräänä lauheana kesäiltana, kun herra Blomberg tuli katsomaan lemmikkiänsä, ei sen ystävä ja opettaja metsänvartija ollut kotona. Mutta hänen kaunis, yhdeksäntoistavuotias tyttärensä Hanna istui keinulaudalla tuvan edessä ja kutoi sukkaa pikku veikollensa ja katseli kauniilla ruskeilla silmillänsä ystävällisesti Tyrästä, joka makasi hänen jalkainsa juuressa anatomiallisesti tutkistellen kauvan sitten kuolleen lehmän kylkiluuta.
Herra Blomberg istahti keinulaudalle tytön viereen, mutta olisipa halpamielistä panettelua väittää, että mitkään lemmenhaaveet olisivat solisseet Hannan sielua. Blomberg oli siivo ja hyvä mies, joka korkeintaan saattoi hiukan nipistää ravintolantyttöä leuvasta, mutta jonka mieleen ei koskaan juolahtanut mennä maalle alkuasukasten tyttösiä hullaannuttamaan.
Ja vaikkapa olisikin ollut sitä laatua, niin olisi hän polttanut hiilensä tyhjään, sillä tyttö oli viaton ja oli päättänyt vastedeskin pysyä sellaisena.
Ja muutenkin olisi asema ollut vaaraton, sillä tytön äiti piti heitä akkunasta silmällä.
Mutta siitä ei tiennyt Kalastaja-Antti, joka rakasti Hannaa enemmän kuin omaa henkeänsä, ja tuli nyt juuri verkko olalla ylös mäestä ja sai nähdä sen, jota hänen sielunsa rakasti, istuvan illan hiljaisuudessa työtuuman päässä nuoresta, kauniista herrasmiehestä.
En tiedä minkätähden, mutta aina kun nuoruudessani näin jonkun tytön, josta enemmän pidin, istuvan sillä tavoin jonkun luonnonkauniimman ja arvokkaamman miehen kanssa, kuin itse olin, tulin vähän surumieliseksi.
Mutta mustasukkaisuuden kamala tuska verrattain turmeltumattomassa sydämessään hiipi Kalastaja-Antti Blombergin ja Hannan taakse ja koki korviensa tärykalvojen avulla päästä selville, missä suhteessa he olivat toisiinsa.
Tahtomatta ehdottomasti puolustaa sitä, täytyy minun kumminkin muistuttaa, kuinka rakkaudessa samoin kuin sodassakin kaikkia keinoja pidetään luvallisina.
Silloin virkkoi herra Blomberg kaikkein mielisteleväisimmällä äänellänsä jotenkin tähän tapaan:
— Rakas lapseni! Pidätkö sinä niin paljon minusta! No, seuraavalla viikolla vien sinut kanssani kotiin kaupunkiin ja…
Samalla kohotti Kalastaja-Antti kätensä ja paiskasi Blombergia verkon kiveksillä niin, että hän näki puolen tusinaa aurinkoja ja useampia vakallisia tähtiä ja tulituksia ja lankesi sitten ähkyen polvillensa eikä enää päästänyt hiiren hivaustakaan.
Mutta Kalastaja-Antilla oli kumminkin rehellinen sydän, ja kun hän sai tietää asian oikean laidan, meni hän herra Blombergin luokse sairashuoneeseen pyytämään, ettei hän olisi pahoillaan.
Mutta kaupungissa saivat ihmiset kovin huonon ajatuksen Blombergista, mitä hyviin tapoihin tulee, ja lähetysyhdistys lähetti hänelle herätyskirjan: "Palaja turmeluksen tieltä", ja siveysyhdistyksen naiset rukoilivat hänen puolestaan, ja hänen vanha enonsa kirjoitti hänelle katkeran kirjeen ja sanoi antaneensa omaisuutensa pikku tyttöjen neulomakoululle, sillä hän ei tahtonut rohkaista ketään tappelemaan piioista kylän raiteilla eikä antaa hänelle varoja käsiin jatkaakseen kevytmielistä elämäänsä.
Syvästi loukattuna niin monista onnettomuuksista vetäytyi herra Blomberg maalle täyshoitoon erääseen kunnolliseen talonpoikaisperheeseen, josta kaikki tyttäret olivat naimisissa.
Tyras oli, tietysti, muassa; se tulisi olemaan Blombergin ainoana seuralaisena, sillä Blomberg vältteli koko ihmissukua. Paitsi pikkukauppiaita tietysti.
Sitten kerran oli Blomberg käyskentelemässä, kun Tyras syöksyi eräästä portista sisään pihamaalle, jossa oli kolme muuta koiraa ja jossa maanviljelijän perhe oli juomassa kahvia ja konjakkia, kutomassa sukkaa ja pelaamassa krokettia.
Blomberg vihelsi, mutta Tyraspa ei totellut.
— Olkaa hyvä ja tulkaa sisäpuolelle! huusi patruuna.
Blomberg ei olisi tahtonut, mutta hänen oli pakko mennä, saadakseen koiransa mukaansa, ja kerran sisäpuolelle tultuaan sai hän kahvia ja konjakkia ja pianonsoittoa ja rohkaisevia katseita maanviljelijän pisamaiselta keski-ikäiseltä kälyltä, ja illalliseksi ankeriasta ja kalanlientä.
Hän ei pitänyt ihmisistä, jotka tuntuivat hänestä imeliltä ja kärkkyviltä, mutta niin pian kun Tyras pääsi irti, syöksyi se sinne ja siellä oli yhtäläistä. Kerran hän antoi Tyraksen olla siellä kaksi päivää. Silloin sanoi patruuna telefoonissa:
— Tule noutamaan koirasi, se repii nurin kaikki puutarhalavat. Ja samalla saat kuulla hiukan uusia soittokappaleita, joita kälyni on saanut kotiin.
— Mitäs tehdä!
Kun hän saapui sinne, kaasivat he häneen kosolta totia ja aivan hullaannuttivat hänet, niin että hän käyttäytyi hiukan vallattomasti ja lemmekkäästi kälyä kohtaan ja hän heräsi seuraavana päivänä kihloissa olevana miehenä.
Ja kun Blombergilla ei ollut sellaista tottumusta, jota tarvitaan, ettei kihlauksesta tulisi avioliittoa, niin huomasi hän pian olevansa naimisissakin.
No, häät olivat ohitse, mutta toisen päivän aamulla päästi Blomberg irti ystävänsä Tyraksen ja pani kuusi uutta latinkia rerolveriinsa, näytti julmistuneelta, puri hampaansa yhteen ja etsi yksinäisen paikan läheisessä metsässä.
Silloin, juuri kun he olivat suorittamaisillaan välinsä, kuului pensaikosta piipatus:
— Mitä aiot, armaiseni, tehdä?
— Minä vaan vapautan itseni tuosta koiranpennusta, sanoi hän.
Silloin kapusi rouva esiin ja kiljaisi:
— Ei, sitä et saa tehdä! Minä pidän koirasta ja olen kiintynyt eläimeen, ja — Janne! sehän oli juuri koira, joka saattoi meidät ensin yhteen!
Niin he menivät kotiin kaikin kolmen, mutta Tyras sai sitten sellaisen potkun Blombergin yksityisessä huoneessa, että se olisi ollut riittävä lennättämään minkä asiamiehen tahansa konttorista kauvas kadulle.