MATKAILIJA SIELUSTAAN JA SYDÄMESTÄÄN.
Kuinka pitkälle Joonas Tellerman olisikaan päässyt, jos hän jossakin virassa tai liikkeessä olisi käyttänyt neljänneksenkään sitä tarmoa, minkä hän kulutti matkustuksiin ja matkasuunnitelmain tekoon, sitä ei kukaan tiedä. Edellisessä tapauksessa hän ehkä olisi tullut sille kannalle, että nyt matkustelisi valtion kustannuksella ohjesäännön mukaisesti ensi luokassa, jälkimmäisessä tapauksessa hän nyt mahdollisesti kokoaisi neljättä tai viidettä miljoonaansa.
Hänen ainoa intohimonsa — mutta se sitä ankarampi — oli katsella jokaista isänmaamme kolkkaa. Joka ainoa säästetty kruunu ja jokaisen päivän vapaa hetki käytettiin matkustukseen.
55 vuoden ikäisenä hän oli nähnyt kaikki valtakunnan kaupungit ja rautatiet. Silloin ei täällä koko Ruotsin valtakunnan kruunun alaisena ollut yhtään rautatien ravintolaa, jossa hän ei ollut maannut, ei yhtään seurahuonetta, jossa hän ei ollut aterioinut. 42 vanhana hän katseli viimeisen kauppalan, ja sitten hän kulki kauppakalenterin ja postiluettelon avulla läpi kylien.
Kiusaus matkustelemaan ulkomailla oli hyvin suuri, mutta ulkomaa on kumminkin suurempi, sillä siellä on m.m. Afrika, Pohjannapa, Gröönlanti ja Sahara, ja kun Joonas Tellerman oli laskenut tarvitsevansa tuhat viisisataa vuotta ja kahden miljoonan matkakreditiivin, tutkiakseen koko maailman yhtä tarkoin kuin synnyinmaansa eikä muu kuin mahdollisimman suurin perinpohjaisuus tuottaisi hänelle tyydytystä, niin tuli hänestä, samoin kuin etevimmistä postimerkkien kokoilijoista, ammattituntija.
Hänen erikoisalansa oli "Ruotsin kulkuneuvot".
Jos kulkuneuvot olisivat kehittyneet yhtä nopeaa vauhtia kuin tähän saakka ja Joonas olisi saanut elää, niin hän olisi jo ennen sataa viittäkymmentä Vuotta voinut sanoa: "Jokaisen töllin Valtakunnassa olen nähnyt", ja se päämäärä olisi kai ollut elämisen, vieläpä hätätilassa kuolemisenkin arvoinen.
"Neckenin" kuuluisan kenkävoiteen keksijä sanoi kerran: "Entäpä jos Joonas ottaisi ollakseen hiukan minun kauppamatkustajanani! Silloin minun tuotteeni olisi viiden vuoden kuluttua oleva levinnyt laajemmalle; kuin almanakka."
Mutta Joonas ei tahtonut olla mistään riippuva matkustellessaan. Tuonnottain oli hän kihloissa erään hänen oloihinsa nähden ansiokkaan tytön kanssa. Asunnon, huonekalut ja kaiken muun, mitä he tarvitseisivat naimisiin mentyään, saivat morsian, anoppi ja tädit järjestää parhaansa mukaan; Joonas vaati vaan, niinkuin oikeus ja kohtuus olikin, saada suunnitella häämatkan. Siinä hän oli ammattimies.
— Kello 10 meidät vihitään, 10.30 me syömme, 12.50 lähtee juna nro 147 ja siten pääsemme Nålköpingiin 8.12. Kello l.19 lähtee "Kung Erik" ja…
— Mutta Joonas, emme suinkaan me nyt nouse hääyönä keskellä yö…
— Välttämätöntä, ihan välttämätöntä, Liina kulta. Laivalla on hyvä ravintola, laiva pysähtyy kahdessa kalastuspaikassa, joita ennen olen vaan sivumennen nähnyt, on matalakulkuinen, joten se kulkee läheltä Kallgrundin matalikkoa, jossa Restunan luola on nähtävänä. Huomaathan…
— Ah, Joonas kulta, mitä liikuttavat meitä kalastuspaikat ja luolat!
Menkäämme junalla seuraavan päivän aamulla, sanoi rakastettava nainen.
Joonas kalpeni, taittoi huolellisesti kartan ja aikataulun kokoon ja lausui kylmästi jäähyväiset. Huomispäivänä sai morsian käteensä seuraavan kirjeen:
Neitiseni! Rehellinen kunnioitukseni teidän persoonaanne kohtaan ja jalojen ominaisuuksienne arVostaminen ovat minussa muuttumattomina, mutta kun meidän erilainen käsityksemme tärkeimmistä elämänharrastuksista ennemmin tai myöhemmin tulisivat synnyttämään ristiriitaisuuksia avioliitossamme, niin pyydän, ettette pidä minua epähienona, kun täten lähetän teille jälleen sormuksenne ja vapautan teidät lupauksestanne. Erinomaisesti kunnioittaen Teidän nöyrin palvelijanne
Joonas Tellerman.
Minä sain tiedon kihlauksen purkautumisesta, kun tulin hänen luoksensa ja näin, että morsiamen valokuvan sijalle hienolle jalustalle oli pantu Skrunkebyn kyytimiehen kuva.
— Kelpo poika, kunnon poika, sanoi Joonas. Hän arvosteli kaikkia matkustavaisten näkökannalta.
— Onko Fjanteby hupainen yhteiskunta? kuulin kerran jonkun kysyvän häneltä.
— Horna, oikea horna; 'kaksi junaa päivässä ja niin epämukavasti kuin mahdollista, sanoi Joonas.
Olin hänen luonansa kerran kun hän sai sähkösanoman, että hänen äitinsä oli huonona sairaana. Se koski häneen kovasti, hän pusersi kyyneleen rikki silmäkulmassaan ja nyyhkytti:
— Ajatteles! Jos hän kuolee, niin on hyvä ottaa arkku kuuden-junalla keskiviikko-illalla.
Joonas pysähtyi alemmalle asteelle virassaan. Seitsemän vuotta sitten oli hän vähällä saada ylennyksen. Silloin sanoi hänen lähin esimiehensä eräänä iltana illallista syödessä:
— Kirje tuli neljän-junalla Skunkebosta.
— Anteeksi, Skunkebosta ei kulje mitään junaa neljän aikaan, arveli
Joonas.
— Kulkee.
— Ei.
— Kyllä sieltä kulkee, sanon minä.
— Eipä totta totisesti kuljekkaan! Kas tässä aikataulu:
Skunkebo—Bunkebo: 6.20, 11.40 ja 5.36.
Esimies hymyili ivallisesti. Joonas sai olla oikeassa, mutta — hänen toverinsa sai paikan.
Joku Vuosi sitten hän oli saamaisillaan 500 kruunun lahjapalkkion, mutta se raukeni tyhjään seuraavalla tavalla: Hän sai rautatiellä toverikseen vanhanpuoleisen tuntemattoman herran.
— Onko presidentti K. etevä mies? sanoi tuo vanhempi, tuntematon.
— Täysi epatto. Hänen piti matkustaa Qvesumiin tässä eräänä päivänä, otti veneen, myöhästyi ja kulutti matkaan kolme päivää, jotka hän olisi voinut säästää, jos olisi matkustanut rautatiellä, ottanut kyydin Hallstenskogiin ja sitten taas jatkanut junalla. Aivan niin, hän on nauta.
Tuo vanhempi oli presidentti K:n veli. Niin kauvan kun presidentti K. eli, ei Joonaksen kannattanut ajatellakkaan lahjapalkkiota, ja kun presidentti kuoli, eli Joonaskin vaan kolme viikkoa. Kun Joonas istui karttansa ja "Ruotsin kulkuneuvojen" ääressä, ei häntä ollut hyvä häiritä hänen arviolaskuissaan. Sillä tavoin hän istui viime vuonna heinäkuulla Hafsingen kievarissa, kun salama iski hänen kantohihnaansa.
— Älä läiskytä sillä tavoin ruoskaa, poika! Peljätäthän luontokappaleen. Olen heti valmis, tuumaili Joonas.
Muuan yhteinen ystävämme, kassanhoitaja Pettersson karkasi viime keväänä, saatiin kiinni ja sai muutamia vuosia kuritushuonetta.
— Mokoma kurja! sanoi Joonas.
— Niin, olipa se ilkeä kavallusjuttu, arvelin minä.
— Oli, oli, sehän tietty, mutta sitten — matkustaa sekajunalla nro viisikymmentäkuusi eikä yöllä menevällä pikajunalla! Sehän on hulluutta!
Kun Joonas seurassa esiteltiin jollekin, pani hän aina keskustelun alkuun jotenkin samalla tavoin kuin minun kanssani:
— Olen matkustellut äärettömän paljon, luulenpa että kotimaassa olen Ruotsin enimmin matkustellut mies. 35 vuoden vanhana olin nähnyt kaikki Ruotsin kaupungit, 41 ikäisenä kauppalat ja useimmissa kylissäkin olen ollut. Kaikki pettää täällä maan päällä, raamattua selitetään väärin ja lakikirjaa väärennellään ja ainoa luotettava peruskirja, mitä' on olemassa, on "Ruotsin kulkuneuvot", lukuunottamatta muutamia höyrylaivoja, Missä te asutte?
— Weksiössä.
— Vai niin. Ensi kerran olin siellä 1876, toisen kerran 1885 ja kolmannen kerran entisvuonna. Niinpä niin! Kolme tai neljä junaa päivässä joka suuntaan, siisti kaupunki, mutta mieltä-kiinnittämätön. Tegnérin pispanistuin, Smoolannin museo. Kirkkotarhassa on Håkan Sjögren haudattuna. Puolen peninkulman päässä sieltä on kaunis Evedal Helgajärven rannalla ja siinä lähellä Kronoberg linnanraunioineen. Weksiö! Vai niin, niinhän se on.
Viimein lähestyi päivä, jolloin Joonaksen oli tehtävä tuo Viimeinen suuri matkansa, jolla, niinkuin ennen kauttakulkupileteillä matkustaessa, ei saanut ilmaiseksi kuljettaa yhtään mitään matkakapineita muassaan. Pappi tuli tarjoamaan hänelle uskonnon lohdutusta.
— Kuoletteko mielellänne, herra Tellerman?
— Melkeinpä. Onhan minulla pari pikku kylää Aselen Lapissa näkemättä, mutta kuinkahan moni ehtii suorittaa elämänsä työn loppuun? Jääköön sikseen, pastori.
— Onko teillä ketään vihamiehiä, joiden kanssa tarvitseisi sopia?
— En ole koskaan riidellyt kenenkään kanssa muusta kun junan ajoista ja höyrylaivain kulusta, ja he ovat itse aikataulusta voineet nähdä aina olleensa väärässä.
— Eikö teillä ole mitään katumista?
— Kyllä, minä kirjoitin kerran kyytitilauksen Ljungsåkrasta, vaikka kievari siellä oli lakkautettu, mutta sitä olen Jumalalta rukoillut anteeksi. Ja sitten viime vuonna matkustin Kalmariin enkä muistanut Nybron asemalla jäädä pois junasta terveyslähdettä ja kylpylaitoksia katselemaan; mutta kukahan onkaan erehtymätön tässä matoisessa maailmassa.
Olin hänen luonansa samana päivänä kun hän kuoli. Hän makasi aikataulu ja kartta kädessä, kuolema silmässä ja otsa rypyssä.
— Kovaa on, hirmuisen kovaa! ähkyili Joonas.
— Niinpä niin, kuolla pois kaikesta elämän ilosta!
— Viis siitä, veikkoseni, mutta minut on haudattava Itägöötanmaalle; nyt kuolen tänä iltana, viimeistään yhdeltätoista, arvelen, saan mustan matka-arkkuni kuntoon huomenna aamupäivällä ja olisin niin mielelläni tahtonut seurata tavarajunalla 105 entiseen kotikylääni, ja sitten kun tarkastan, niin se onkin — kruutijuna.
— Eikö sinulla ole mitään erityistä toivottavana, Joonas?
— Eipä juuri… no, olehan hyvä… lue hiukan… Matkailijayhdistyksen vuosikirjasta ja pidä tässä karttoja esillä, että voin seurata, kunnes silmäjänteeni raukenevat…