HÄNEN VAIMONSA YSTÄVÄTTÄRET.
He olivat vastanaineita, ja he rakastivat toisiansa niin, että toisen sydäntä kirveli, kun toinen yskähteli hiukan leivänmurusen vuoksi, joka oli mennyt vääräänkurkkuun.
Julle Rantamaa olisi ollut mustasukkainen kärpäsellekin, joka juoksenteli Ellin ylähuulella, ja Elli oli kirjoittanut nimensä erääseen anomusesitykseen, että kaikkein ravintolatyttöjen pitäisi olla 45 vuoden vanhoja.
Usein he istuivat samalla pikku tuolilla, ja söivät jäätelöä ja sellaisia kevyempiä tavaroita samalta lautaselta, kun ei kukaan sattunut näkemään.
Julle oli vielä sillä asteella, että suuteli vaimonsa hiuksia, kynsiä ja muita vähemmän tavallisia paikkoja; ja jos Elli oli ulkona hänen kotiin tullessaan, tunsi hän erinomaista halua kammata päätänsä hänen kammallaan ja sormillaan hyväillen sivellä hänen aamunuttunsa hakaneulaa.
Hänen onnensa olisi ollut täydellinen eikä hän olisi tahtonut paratiisiinkaan vaihettaa viittä huonettansa ja keittiötänsä, ellei Ellillä vaan olisi ollut niin monta ystävätärtä.
Julle Rantamaa ei ollut koskaan saanut liiakseen naisista. Yksinäisenä miehenä ollessaan oli hänellä ollut tapana käydä ääneen-lukemassa neulomaseuroissa, hän oli ollut sihteerinä naisyhdistyksessä, jonka tarkoituksena oli ripustaa pesimispönttöjä kottaraisille keväällä, ja kotiljongin lopussa näytti hän tavallisesti joulukuuselta 75 pienen turvattoman lapsen orpokodissa.
Mutta kun hän nyt oli päättänyt ottaa Ellin, niin tahtoi hän olla levossa ja rauhassa hänen kanssansa kodissa ja pitää hänet ihan itseänsä varten.
Se hänelle onnistuikin sikäli, ettei Elli hituistakaan välittänyt nuorista, vieraista miehistä. Suostutella tätä nuorta rouvaa olisi ollut yhtä turhaa kuin lämmittää totivettä jääpuikoilla taikka yrittää tyhjentää Itämertä ruokalusikalla.
Mutta hänellä oli kauhea määrä ystävättäriä. Voi olla edullista ottaa vaimon siitä kaupungista, jossa asuu. Hänellä voi olla tätiä, joiden sydämen huomaavainen mies voi taivuttaa testamentin tekoon, hänellä voi olla enoja, joiden nimi kelpaa vekseliin, ja hänellä Voi olla pappa, joka hankkii paikan ja muutamain satain markkain lisätulon jossakin kunnan laitoksessa, verokamarin sihteerinä, säästöpankin numeroiden tarkastajana j.n.e. Mutta hänellä voi myöskin olla veljiä, joilla on halu ja taipumus vippaamiseen ja konjakkiin, hänellä voi olla tätejä, jotka muuttelevat huonekalut, antavat määräyksiä ruuasta ja repivät jokikisen rihmasäikeen lapsikakaran ympäriltä kapaloidakseen hänet uudestaan omalla tavallansa. Ja sitten voi hänellä olla luokkatovereita ja nuoruudenystävättäriä.
Ja niitä juuri Ellillä olikin.
Kun aviomiehen tuttavallisuudella astuu sisään vaimonsa luokse paitahihasillaan ilman takkia, irtokaulus toisessa kädessä ja hyväileminen toisessa ja sanoo:
— Kultaseni, nappi nisk… niin eipä ole juuri hauskaa alinomaa tulla keskeytetyksi siten, että näkee jonkun vieraan, nuoren, viehättävän naisen, jolla on töyhtöhattu ja uudet hansikkaat ja silkkivuorinen plyyssikappa, nousevan loukatun arvokkaana ja huudahtavan hämmästyneenä:
— Hyvää iltaa!
Eikä säädyllinen mies, joka istuu pitäen polvellaan vielä kukoistavaa vaimoaan, jolla on koko joukko uutuuden viehätystä jälellä, ja puhelee järkeä hänen kanssaan, ole hyvillään siitä, että häntä joka hetki häiritsevät mampselit, joiden ei ole vielä onnistunut saada ketään huolenpitäjää, vaan juoksentelevat ja kurkistelevat ystävättäriensä etehisten ovilla ja huudahtelevat: "Hyvänen aika kuinka onnellisia te olette!" tahi "Aivan niinkuin kyyhkyspari!" taikka vaan suorastaan: "Kuuleppas, se pitsin malli…"
Julle Rantamaa oli puolestaan ihan epätoivossa pikku vaimonsa monien ystävättärien vuoksi. Ne pitivät hänen Elliänsä takavarikossa, ne riistivät häneltä uneksitut paimenhetket, ne kuluttivat heiltä leivoksissa ja parhaassa Saksan viinissä enemmän kuin hänen sikarinsa maksoivat ja tahtoivat vieroittaa hänet yönutusta ja tohveleista.
Jokaista yritystä, että Elli edes hiukan rajoittaisi ystävyyttänsä, seurasi vaan kyyneleet ja mitä hirmuisin päänkivistys.
Mutta yht'äkkiä muuttui Julle ihan toisellaiseksi. Hän pukeutui niin hienosti kuin mahdollista, istui sisällä koko ajan kun neitiset olivat siellä, kaatoi viiniä, joi ystävyydenmaljoja ja sanoi: "Mutta, Elli hyvä, emmekö hanki napoleontorttujakin hiukan?"
Kun nuo kiltit tytöt olivat lähteneet, syleili Elli häntä ja kiitteli häntä, kun hän oli ollut "niin äärettömän hyvä."
— Niin, näetkös, kun Katri Kannel on mukana, niin on mahdotonta olla
Vilkastumatta. Sellainen viehättävän kaunis tyttö!
— Nii-iinkö… Katri on aina ollut sellainen mieskiekku… hm…
— Ja entäs kuinka älykäs! Tarvitsee vaan nähdä hänen ilmeikkäät silmänsä, niin heti…
— Ei, nyt sinä erehdyt, Julle kulta. Minun todistukseni olivat paljoa paremmat koulussa, ja Jumala tietää, ettei hän ole mikään kynttilä. Mutta kun sinä saat nähdä kauniit kasvot, niin Herra paratkoon… Katri on muutoin tytöistä se, josta minä pidän melkein vähimmän. Mutta kiemasteleva hän on niin että se tuntuu. — Ei, kiitoksia, syö itse vaan; minä en voi oikein hyvin.
Kun neiti Kannel seuraavalla kerralla tuli Rantamaan herrasväen luokse, täytyi Ellin juuri kiiruhtaa junalle kohtaamaan erästä tuttavaa, ja seuraavatkin käynnit sattuivat melkein yhtä sopimattomaan aikaan.
Viikkoa myöhemmin istui Rantamaan herrasväki juomassa iltapuoliskahviaan, kun etehisen ovi lensi auki ja neiti Lilli Saarenheimo syöksyy sisään, taputtelee Jullea lujasti olkapäähän ja huudahtaa innostuneesti:
— Mutta herra Rantamaa, herra Rantamaa, minkälaisen kukoistavan ruusun sain nimipäiväkseni eilen! Tuhat miljoonaa kiitosta! Se on kaunein mitä ikinä olen nähnyt! Sinullakos vasta mies on, Elli! Niin äärettömän ystävällinen! Ja entäs sitä pikku värsyä kortissa sitten!
— Rakas, kiltti Lilli neiti, olen varma, ettei kukaan muu ollut tietääkseenkään tuosta ruusu pahasesta eilen, jupisi Julle ja näytti sanomattoman lämpimältä.
— Kyllä, tottahan! Miksikä eivät olisi olleet?
— Ah, nehän katsoivat teihin samalla kertaa, arveli Julle ja väänteli silmiään.
— Suo anteeksi, Lilli hyvä, mutta… mutta kahvi on aivan jähtynyt jo, ja tyttö pääsi vastikään ulos… Suo anteeksi, etten voi tarjota! sanoi nuori rouva tylyllä äänellä. Neiti Saarenheimo meni.
— Vai niin, Julle hyvä, sinun mielestäsi Lilli on sellainen ihastuttava ruusu. Niin, onpas häntä; hiukan kauvan ehkä kukoistanut. Yhdeksänkolmatta juhannuksena. Tuosta komeasta lahjasta minä vaan en saanut mitään tietää. Kaikessa tapauksessa teit sinä siinä hyvin; hän kyllä tarvitsee sen hiukkasen ystävällisyyttä, Lilli parka…
— Kuinka niin?
— Oh, eihän muuten, vaan ne olivat niin ilkeitä ja panivat liikkeelle huhun hänestä ja paroonista, kun hän oli kotiopettajattarena. Ei niin että minä uskoisin siitä sanaakaan; mutta kummallinen ja varomaton hän on herrain kanssa, ja koko luokassa hän oli se, jonka kanssa minä kaikkein Vähimmin sovin yhteen. Toista oli Laura Jussila.
Lilli Saarenheimo kävi siitä alkain hyvin harvoin Rantamaan herrasväen luona.
Mutta Laura Jussila tuli sitä useammin. Viimein kun Julle eräänä iltana kymmenen aikaan tuli kotiin, tapasi hän hänet — omassa sängyssään. Niin no, hän istui tietysti vaan sängyn syrjällä ja katsoa tuijotti Elliin, joka makasi sängyssä, ja Laura pyysi anteeksi, mutta sanoi "olleensa pakotettu panemaan Ellille hiukan tärpättilappuja ja kanverttilinjamenttia, sillä hänellä oli niin ilkeä pistos kyljessä."
Julle puri hammasta kiukuissaan, mutta kiitteli hartaimmasti ja pyysi saada saatella Lauraa kotiin.
Sen hän tekikin rehellisesti ja suorinta tietä ja meni sitten ja istui seurahuoneella tuntikauden.
— Kauheata, kuinka sinä olet ollut kauvan, Julle! valitti Elli rouva, kun hän vihdoin saapui kotiin.
— Niin, Laura oli halukas kävelemään Rantakadun päästä päähän kuutamossa, ja se käveltiin kertaan, jopa kymmeneenkin, sillä hän jutteli ja visersi niinkuin pieni peipponen. Olet oikeassa, Elli, hän on ystävättäristäsi paras, se jolla on enimmän arvoa ja miellyttävin hän myöskin on.
— Kyllä, ellei hänen punainen tuk…
— Joutavia, se vaatettaa häntä niin hyvin, ettei hän olisi puoliksikaan niin kaunis, jos hänellä olisi toisellainen tukka. Avomielinen tyttö! Tiedätkös, hän sanoi suoraan, ettei hän vielä oikeastaan ole koskaan pitänyt kenestäkään miehestä, noin oikein hellästi, tiedäthän, ei ikinä.
— Mutta kuinka herran nimessä te jouduitte sellaisiin puheisiin, Julle!
— Äh, kun nyt käyskennellään tuolla tavoin kuutamolla… Hyvää yötä,
Elli!
Julle ei enää koskaan tavannut Laura neitiä makuuhuoneessa ja — hyvin, hyvin harvoin vierashuoneessakin.
Kun Julle oli kolme kuukautta osoittanut suunnitelman mukaista rakastettavaisuutta vaimonsa ystävättäriä kohtaan, oli hän kutakuinkin saavuttanut kotirauhan. Oikeastaan oli enää Vaan Jenny Ruusunen, josta hänellä oli vaivaa. Hän joi iltapuoliskahviaan vähintäänkin neljästi viikossa heillä, ja kun Julle palasi konttorista kotiin aamupäivällä, niin sanottiin aina: "Rouva on mennyt hiukan ulos neiti Ruususen kanssa."
Jenny voitti kavaluudessa Jullen; olipa kuin olisi katsonut hänet lävitse. Kun Julle kaikkein kohteliaimmasti pyysi saada saatella häntä kotiin, sanoi hän: "Ei millään muotoa! Kiitos, kiitos! En minä pelkää pimeässä." Kun Julle lahjoitti hänelle kuusi kanarialintua hänen syntymäpäivänään, meni hän — Elliä kiittämään, ja viisi kertaa peräkkäin, kun Julle kustansi hänet teaatteriin, sovitti hän aina niin, että Elli joutui istumaan heidän välilleen. Se oli kauhean siivo ja hyvä ja ystävällinen tyttö, ja saattoi Jullen miltei epätoivon partaalle.
Tällaisissa mietteissään istui hän kerran kirjoituspöytänsä ääressä ja ajatukset itsepäisesti kiintyneinä tuohon sanomattoman uskolliseen ystävättäreen, riipusteli hän koneellisesti sekä aikakauskirjan lehden että viheriäisen, myrkyllisen imupaperin kirjoituspöytä-almanakassaan täyteen! "Jenny Ruusunen" — "Jane Ruusu" — "Jenny" oikein lehtikiehkuran sisään — "Jeanette Rose" kauniisti varjostettuna — ja "Jenny!!!" Kun hän oli mennyt konttoriin ja Elli rouva sai nähdä hänen piirustelmansa, puhkesi hän hermostuneeseen itkuun, kieltäytyi laskemasta sisään neiti Ruususta, joka tuli aamupuoliskäynnille, riisui kenkänsä ja kureliivinsä, sanoi että palvelijatar sai Valmistaa mitä tahtoi päivälliseksi, ja heittäytyi makuuhuoneen leposohvalle huopapeittoon kääriytyneenä odottamaan kuolemaa.
Mutta kun kuolemaa ei kuulunut, vaan sen sijaan Julle tuli kahden aikaan iloisena ja ystävällisenä, kuten tavallista, kietoi Elli molemmat käsivartensa hänen kaulaansa ja nyyhkytti:
— Eläkäämme itsellemme ja toisillemme Julle! Erillämme maailmasta ja ystävistä ja kiusauksista. Ja kun ke… eesä tu… ulee, niin paetkaamme pi… eeneen tu… upaseen metsässä, josta ei kukaan lö… yyydä me…