SOPIMATTOMAAN AIKAAN.
Jos kasvattaa porsasta, antaa sille mitä parasta talossa on ja hoitaa mitä suurimmalla huolella, ja sitten kun sian on onnistunut saamaan suureksi, saapuu Vieras mies, joka nostaa hattuaan ja kysäisee kohteliaasti: "Sallitteko minun Viedä Possun muassani kotiini, ja tahdotteko olla hyvä ja lähettää jotakin sen elatukseksi?" niin luullaan tietysti, että mies laskee leikkiä tai on suorastaan hullu.
Jos istuttaa omenapuun, lannoittaa sen juurta ja tukee sen latvaa, puhdistaa sen runkoa ja hätistää hyönteiset sen lehdiltä, ja sitten, kun ensimmäinen hedelmäsato loistaa lehväin välistä, aivan ventovieras ihminen tulee ja ehdottaa: "Antakaa minun saada nuo omenat, ja juoskaa — noutamaan veitsi ja lautanen ja tarjotkaa niitä siististi!" niin luultavasti vastataan: "Tietäkää huutia, hävytön!"
Mutta annappas kun jollakin on tyttönen, suloinen kuin Saksan omena ja houkutteleva kuin joulukinkku, ja jota on elätellyt ja kristillisesti kasvatellut kahdeksantoista eli yhdeksäntoista vuotta, ja rakastanut häntä kaikesta sydämestään, ja sitten tulee miehenvetelys ja sanoo: "Kunnioitettava herra, antakaa minun saada tyttö kaikin kampsuineen ja perintöineen" niin on hänelle kumarrettava ja sanottava: "Olkaa hyvä, herraseni! Kuinka monta paria lakanoita, liinoja, pään-alaisia ja talletustodistuksia haluatte kaupanpäällisiksi?"
Enpä ihmettele, että on pappoja, joiden on Vaikea käsittää, mitä järkeä tuossa tuollaisessa on. Salmelan pappa sitä ei ainakaan käsittänyt, ja ajatus, että joku nuori jolppi jonakin päivänä tulisi viekoittelemaan hänen Elinaansa, oli hänestä yhtä vastenmielistä kuin väljähtynyt Roedererviini, taskuvaras tai huono onni nakkipelissä. Mutta kukaan ei pääse kohtalostaan, ja kun hänen Elina tyttösensä palasi joulukäynniltä tätiensä luota Heinolasta, ei hän voinut syödä, ei juoda, ei soittaa pianoa eikä puhella järkevästi. Alati hän vaan istui ja katseli salin kattoon sinisillä, suurilla, nuhtelevilla silmillään; mutta kun se oli äskettäin kipsitetty eikä siinä ollut vuotopilkkuja, niin oli Elinan käytös pikemmin todistuksena alkavasta mielenhäiriöstä kuin mistään taloudellisesta harrastuksesta.
— Pitele, kuristaako hän liivinsä liian tiukalle! sanoi pappa mammalle.
Ei, kureliivin nauhan solmu oli aivan samoin kuin toisena joulupäivänä, jolloin hän matkusti, ja lapsi oli pikemmin laihtunut kuin höystynyt.
— Liina tädillä ovat joulukinkut aina niin hirveän lihavia; anna lemmikillemme pari Reijovaaran pilleriä, esitti huolestunut isä.
— Ah, Salmela, hän on saanut jo kahdeksantoista näinä viitenä päivänä, ja on yhtäläinen!
Mutta sitten kerran aamupäivällä, kun pappa istui huoneessaan sulatellen hanhea ja leikellen kuponkeja, eikä maailman kavaluus johtunut mieleensäkään, syöksyi lapsi sisään ja riehui juurikuin mustepullo olisi kaadettu hänen vaaleanpunaiselle hameellensa, ja kietoi kätensä isänsä kaulan ympärille niin kiihkeästi, ettei tämä ollut mokomaa kokenut aina siitä päivin kun oli seurustellut näyttelijättärien kanssa, ja kiipeää hänen syliinsä ja antaa hänelle sellaisen suutelon, että se olisi tehnyt Sokrateen hulluksi ja houkutellut evankelista Johanneksen varastamaan pahemmin kuin itse Antinliisa.
Ja sitten se purkautui vähin erin: kuinka Elina oli Heinolassa tavannut erään notariuksen, joka oli niin hirveän herttainen että… ja heti tuntenut rinnassaan ahdistuksen, joka oli niin hirveän ankara että… ja kuinka notarius tanssi niin tavattoman hyvin että… ja oli tädin kamarissa käynyt niin kauhean rohkeaksi että… ja tänään, aamupuolella, hetkisen kuluttua, kenties tuossa tuokiossa tulisi isän luokse ja luultavasti olisi niin hirveän itsepäinen että… ja hän, Elina, oli niin hirveästi peloissaan että… sillä hän tiesi että pappa oli niin hirveän kiivas että…
Isä sinkahutti hänet luotaan juuri kuin hän olisi ollut keuhkotautiin kuolleen ruotuvaivaisen baktereita täynnä oleva yönuttu, ja kutsui koko joukon maanalaista herrasväkeä todistajiksi, että jos tuo notarius vaan uskaltaisi tulla, niin hän saisi niin tulisen lähdön ettei paremmasta apua.
Jonka jälkeen hänen rakas lapsensa pusersi nenäliinaa silmiään vasten ja arveli, että olisi paljoa hauskempi olla kuolleena, sekä meni äitinsä luokse äänettömässä epätoivossa selailemaan paremmanlaatuisia kangasmallikirjoja.
Salmelan pappa oli surusta ja suuttumuksesta tukehtumaisillaan. Mokomakin vekkuli, "pöytäkirjuri" ilman vakinaista palkkaa ja korviaan myöten kouluveloissa! Mikä verraton nenäkkyys! Hänen sisällisen silmänsä eteen oli tosin joskus kaukaa häämöittänyt kukilla koristettu alttari, jonka ääressä hänen pikku Elinansa polvistuisi; mutta se olisi ainakin jonkun rikkaan ja mahtavan miehen seurassa, jolla itsellään olisi pohjantähti ja kuponkeja leikeltävänä'. Ja nyt… tuollainen nulikka, jolppi, viikari, ja Elina kun oli vaan lapsi… Jo, tottavie, koputettiinkin ovelle… astukaa sisään!
Hirveän nuori ja ujo herra kapuaa sisään, pysähtyy kumartaen ja alkaa;
— Minä halua…
— Nöyrin palvelijanne! Niinpä väinkin, minä kyllä tiedän mitä te "haluaisitte", herraseni. Olen juuri saanut tietää kaikki. Te tulette häiritsemään tähän asti onnellisen perheen joulurauhan, tunkeudutte sisälle säälimättömästi…
— Suokaa anteeksi, minä koputin…
— Samantekevä. Ei reistailla mitään sukkeluuksia, pankaa se mieleenne! Minä istun täällä tyynenä ja tyytyväisenä vaimoineni ja tyttärineni, kun te juuri kuin pommi…
— Pyydän anteeksi, jos häiritsen…
— Josko häiritsette! Mutta herraseni, ettekö voi käsittää miltä tuntuu, kun lapsi riistetään vanhemmiltansa? Ettekö voi…
— Hyvänen aika, se ei ole suinkaan minun tarkoitukseni, ei, ei, Herra Varjelkoon, sehän tiedetään. "Kaukana siitä että menettäisi tyttärensä, saa tämän yhdistyksen kautta itsellensä pojan." Häh, niinhän se kuuluu? "Tietysti teidän rakkaimpana huolenpitonanne on oleva niin usein kuin mahdollista tuoda tänne jälleen se kallis aarre, jonka olette ryöstänyt tästä kunnianarvoisesta kodista." Mitä, luuletteko, etten minä ole ollut jälkihäissä ennen ja kuullut vävyjen lavertelevan tyhmyyksiään isän ja äidin seistessä sortuneina eronhetken katkeruudesta. Häh?
— Surkea erehdys…
— Juuri niin! Surkeasti erehtyvät isä ja äiti, jotka uskovat mokomaa sanatulvaa. Eikä, jos näkeekin sitte joskus lapsiraukkansa, niin saa itse kustantaa matkan ja olla valmiina kirjoittamaan kaikkiin hänen kunnottoman miehensä vekseleihin, joita hänellä on neulomalippaassansa. Mutta istukaahan, helkkarissa, istukaa! Se on sydämettömyys, joka…
— Herra tukkukauppias, teidän yksityisiä etujanne valitettavasti…
— Ette voi ottaa huomioon, sehän tiettyä. Ei, eipä tietenkään. Te otatte vaan tytön ja niin ja niin monta tuhatta, ja kun ne ovat lopussa, kirjoitatte te taikka hän ja pyydätte lisää. Mitä onnettomat, hyljätyt vanhemmat tuntevat, se tietysti ei teitä liikuta. Aivan oikein! Puhukaa vaan suunne puhtaaksi! Minä tiedän edeltäpäin kaikki, minä…
— Mutta jumaliste, jos minä aion…
— Ryöstää minut putipuhtaaksi. Ei, Herra varjelkoon, voihan olla, ettette sitä nyt ajattele. Tahdonpa tehdä Teille sen oikeuden, että myönnän, ettette tuosta tuollaisesta ole vielä ihan selvillä. Mutta ajatelkaahan itse! Teidän pienellä palkallanne… sillä tietysti sitä hyökätään yhteen päätäpahkaa… ja sitten Teidän molempain "ajanmukaiset" elämänvaatimukset… Jos sitten vielä kohtaa sairaus; lapsia sitä kaikissa tapauksissa tulee…
— Mitä ajattelette, herra…
— Vai niin, tässä te istutte ihan suorapuheisena ja tahdotte saarnata Malthuksen oppia! Ja mokomaanko tahdotte tutustuttaa minun poloisen viattoman lapseni! Hävetkää, herra, ja muistakaa että tämä on kristillinen koti, johon ei kukaan saa tulla sellaisine kauhistuksineen! Teillä ja Elinalla ei siis koskaan tulisi olemaan pikkus…
— Enpä, tottavie, ole koskaan ajatell…
— Herra! Te olette kuullut mitä olen sanonut, ja kumminkin te jatkatte…
— Mutta kuulkaahan siis, hyvä…
— Ei koskaan! Ei ikinä maailmassa, sanon minä teille. Uh, kuinka te voittekaan esittää mokomaa! Hyi hitt…
— Mutta olkaahan hyvä ja katsokaa! Eihän se ole ensinkään…
— Mikä semmoinen paperi on, jonka vedätte esiin? Luuletteko minun epäilevän, ettette ole suorittanut tutkintoa? En, Herra varjelkoon! Olkaa hyvä ja pist…
— Herra, jos ette tahdo tulla järkiinne, niin onpa laki…
— Kas niin vaan, sehän on hienoa! Uhkailkaa te vaan! Nytpä näyttäyttekin oikeassa karvassanne! Nyt hiipivät kynnet esiin! "Laki!" Kyllä, Jumala nähköön, kun lapsi vaan tulee täysi-ikäiseksi, niin seuraa hän vastoin vanhempainsa tahtoa ketä — pyydän anteeksi'— retkaletta tahansa. Mutta muistakaa että siihen on vielä kaksi vuotta, herraseni!
— Mutta herra tukkukauppias, Jumalan tähden, minä pyydän teitä…
— Pyytää ja uhata, uhata ja pyytää vuoroon! Antakaa kuulua vaan, mutta…
— Herra! Tahdotteko maksaa sähkölaskun vai ettekö?
— Säh… säh… sähkö… laskunko? Oletteko te siis…?
— Sähkölaitoksen kirjanpitäjä, oikein. Mutta nyt ette todellakaan saa viivyttää minua kauvemmin. Lasku on: satakaksitoista ja seitsemänkymmentäviisi.
Salissa istuivat notarius ja Elina ja suutelivat riivatusti. Tuo
Vietävän ihminen oli tullut salin kautta.