MINKÄTÄHDEN SETÄ VISAKANTO JÄI VANHAKSIPOJAKSI.
— Ihmettelette, miksi minä en ole mennyt naimaan, pojat, sanoi setä Visakanto eräänä iltana seurahuoneella viidettä panosta tyhjentäessään. Sanonpa sen teille, se on sentähden, että naiset ovat niin riivatun itsekkäitä ja etujansa ajattelevia. He rakastavat harvoin tällä vuosisadalla; he myyvät itsensä, ja ostaa minä en tahdo.
— Uskokoon pahus, että siitä olisi mitään tullut viimeisiin viiteentoista vuoteen, sellainen nuuskainen ja tihrusilmä ja punanenä ja vanha ja harmaa kuin olette, setä. Mutta tehän pääsitte varoihinne jo nuorena, ja olitte kai sellainen, että joku keskinkertainen tyttö olisi Vähällä vaivaa voinut teitä hiukkasen rakastaa?
— Ehkä, ehkäpä, ja onhan sitä rakkautta maailmassa vielä tähänkin aikaan. Muuan kisälli ja muuan piika kapaloitsivat itsensä yhteen matkavyöhön ja hukuttautuivat viime talvena, pelkästä rakkaudesta. Kerttu Keinänen otti velkaisen hovioikeuden-notaariuksen, vaikka olisi voinut saada kivimuureja omistavan asessorin. Ja viskaalin sisäpiika kulki viime viikolla päällänsä alas Myllymäen putouksesta, pelkästä rakkaudesta, niin että rakkautta on olemassa, se on selvä. Mutta — enpä ole häntä tavannut koskaan omalta osaltani.
— Oletteko etsinyt oikein tarkoin?
— Kyllä, vähäsen. No, voinhan kertoa, mistä se tuli, etten ole mennyt naimisiin.
Niin, nähkääs, minä olen tuollainen teknoloogi ja ajattelin valmistautua siviili-insinööriksi. Sellaisesta eivät välitä mammat enempää kuin tytötkään. Hänestä voi tulla John Ericsson ja hyvät naimiskaupat; mutta hän voi myöskin kuolla nälkään eikä hänestä ole helppo päältä nähdä, miksi hän aikoo.
Heiltä sain osakseni kylmää kohteliaisuutta, ja ne tytöt, joita hakkailin, eivät olleet minua ymmärtävinään. Eivät nolanneet eivätkä rohkaisseetkaan. Aika näyttäköön, arvelivat kai.
Silloin kuoli rikas setäni, joka ei pitänyt minusta ja tahtoi sentähden antaa kaiken omaisuutensa yliopistolle. Mutta sattuipa muuan siunattu läskikotletti — olenkin aina pitänyt siitä ruokalajista — takertumaan poikkiteloin tuon kunnianarvoisen sukulaisen kurkkuun ja hän kuoli ja haudattiin ja kaikki hänen kätkönsä nuuskittiin, vaan eipä löydetty ainoatakaan riviä yliopistosta.
Mutta silloinkos minusta otusta paisui! Kutsuja sateli minulle niin, että minä, joka aina, häpeä sanoa, olin ollut käytännöllinen mies, sanoin seurahuoneen Kirstille: "Kirsti", sanoin minä, "ei minun enää kannata, kun olen ehtimiseen poissa, maksaa kuukausittain; saisinko minä sen sijaan poletteja", sanoin minä.
Minua kutsuttiin vieraspitoihin ja minua kutsuttiin arkitiloihin, niin ettei kukaan kilpailija olisi eksyttänyt minua. Minua kutsuttiin syömään valikoittuja ruokia ja juomia ja minua kutsuttiin yksinkertaisille kahviretkille luonnonhelmaan ja minut jätettiin tytön kanssa kahdenkesken. Milloin yhteen ja milloin toiseen perheeseen. Naurettiin sanoilleni, jos jotakin sanoin, ja äänettömyyttäni pidettiin viisautena, kun vaikenin. Joulunaattona söin suurusta yhdessä perheessä, kastin leipääni lihapataan toisessa ja sain lipeäkalaa kolmannessa. Ja minulle saapui niin paljon joululahjoja, että nuormieshuoneeni näytti joulupäivänä houkuttelevalta "Käsityönystäväin" haarakaupalta tai joltakin muulta koruompelumyymälältä.
Vihdoin alkoivat vanhemmat yliopiston pro-professoritkin, jotka ensimältä olivat pitäneet minua milt'ei varkaana ja puolittain luulleet minun hävittäneen yliopiston hyväksi tehdyn testamentin, lähettää minulle kutsuja ja jättää minut yksin tyttäriensä kanssa.
Mutta minä pidin puoleni ja olin varuillani enkä sanonut koskaan halkaistua sanaa, joka olisi voinut kenellekään nuorelle naiselle antaa aihetta lentämään minun kaulaani tai kutsumaan kynttilää tai huutamaan äitiänsä.
Mutta sitten eräänä päivänä toukokuussa, käyskennellessäni pitkin maantietä neljännespeninkulman päässä kaupungista, saavutan erään tutun tytön, joka oli menossa vanhempainsa kesäasuntoon tuulettamaan hiukan ja katsomaan, mitä rotat olivat ehtineet talven aikana matkaan saada.
Muistin heti, että minun piti olla puolen tunnin kuluttua kaupungissa, pyysin anteeksi ja sanoin hyvästi.
— Oi, Jumalani! kiljahti tyttö ja lysmistyi kasaan niinkuin haavoitettu metsävuohi.
— Mikäs nyt tuli? sanoin minä.
— Voi, ettekö näe tuota kauheata ukkospilveä tuolla? Kiiruhtakaamme! Tästä on vaan pieni matka kesä-asunnolle ja neljännespeninkulmaa kaupunkiin! Nyt on rajuilma täällä. Tulkaa!
Minun täytyi mennä sateen ja salamain keskellä ja kymmenen minuutin kuluttua istuimme huvilan parhaimmassa huoneessa mehuslasin ääressä, rullakartiinit alhaalla kaikissa akkunoissa paitsi yhdessä.
Huomasin olevani vaarallisella tiellä, tähystelin ympärilleni kuin rotta satimessa ja sanoin:
— Eikö täällä ole telefoonia, että voisin hankkia tänne ajoneuvot?
— Johto on, mutta apparaatti on sama, mikä isällä on kaupungissa. Se muutetaan tänne kesäksi.
— Oh, sitten minä kippaan kaupunkiin ja lähetän vaunut ja…
— Tahdotteko mennä tällaisessa sateessa?
— Äh, eihän se ole vaarallista miehelle.
— Oi, Jumalani, te jätätte minut yksin ukkosilmaan! Minä pelkään niin kauheasti… minä kuolen.
Satoi ja jyristi kaksi tuntia ja kun vihdoin: väsähtyi, olimme juoneet kokonaisen korttelin vaarainmehua.
Kun ilma kirkastui ja me kiipesimme ulos verannalle, tuli siellä kolme pitkää vaunua ja troskat täyteen ahdettuina kaupunkilaisia, jotka olivat olleet ulkona ihailemassa luontoa ja jotka sade oli ahdistanut sisälle niinkuin meidätkin, kumminkin mammat ja tädit mukana.
— Kas, päivää, päivää!
— Hyvää päivää! sanoi minun neitiseni. Minä olin vaiti ja nostin hattuani.
— Kuinka monta teitä on? Ehkä voimme likistäytyä lähemmäksi, että tekin saatte tilaa. Siitä saattaa sataa vielä enemmänkin.
— Meitä on… on vaan… insinööri, ja minä… sanoi neitiseni. Meidät saavutti rajuilma…
— Ahhaa… vaiiiiniiii… i… i… n… sanoi se mamma, jonka luona olin kastanut leipää lihapataan.
— Sitten on teistä varmaan paljoa hauskempaa kävellä, arveli se mamma, joka oli syöttänyt minulle lipeäkalaa.
— Niin kai, hyvästi siis! sanoi toinen herrasväki.
Ja niin he ajoivat pois.
Neitini oli syvissä mietteissä kotimatkalla ja joka toinen silmäys, jonka hän minuun loi, ilmaisi lievää nuhdetta. Toisissa vivahteli salaperäinen merkitys.
Seuraavana aamuna tuli hänen pappansa luokseni ja teki viittauksia, että minä olin saattanut huonoon valoon heidän tyttärensä.
Minä lausuin sitä epäileväni ja annoin hänelle yhden parhaita sikareitani.
Parin päivän kuluttua tuli mamma kysymään, oliko aikomukseni tappaa hänen lapsensa.
Minäkö? Johannes Visakanto, "Pikkulintujen ystäväin" yhdistyksen jäsen ja ihmisellisempäin teurastustapojen harrastaja, surmaisin nuoren terveen, kahdenkolmatta vuotisen tytön!
Sitä sellaista ei kukaan saisi sanoa minusta.
Ennen illan tuloa olimme kihloissa.
Se ei tuntunutkaan hullummalta. Nuoren, siistin naisen lähin läheisyys sisältää aina melkoisen määrän elähyttävää maneettisuutta, ja sitäpaitsi oli se kiltti, rakastettava tyttö, niin että kahden viikon kuluessa olin päässyt niin pitkälle että tyynesti tyydyin kohtalooni ja olisin ollut oikein tyytyväinen, ellei yksi ajatus olisi jäytänyt sieluani, se, että ne olivat nuo setäni perintörahat, jota minun oikeastaan tuli kiittää koko tytöstä.
Olin vähän perehtynyt elimelliseen kemiaan ja päätin tehdä pienen "kokeen".
Siinä tarkoituksessa menin kerran aamupäivällä lemmittyni luokse, parta ajelematonna ja kaikkein huonoin kaulaliina kaulassa, lisäksi toivottoman näköisenä ja raskaasti huokaillen, kaiken kaikkiaan ilmitulleen kavaltajan taikka itse teossa tavatun väärinpelaajan näköisenä.
— !?!??!!! sanoivat morsiameni koko pienet ihanat kasvot.
Painoin käteni silmilleni, hairasin tuolia toisella takajalallani ja sanoin, että muuan seminarinoppilas, joka setäni huutokaupasta oli ostanut hänen vanhan kirjoituspöytänsä, oli siinä eräästä salalaatikosta tavannut testamentin, jossa setäni määräsi yliopistolle kaikki mitä hänellä oli. Minä olin köyhä mies, ei, eipä niin, olihan minulla rakas Mariani, mutta rahallisessa suhteessa olin typösen tyhjä.
— Eikö mitään pelastunut? sanoi Maria ja unohti hämmästyksissään langeta rinnoilleni.
— Voi sitä vanhaa ilkiötä! Onko hän testamentannut kaikki pois? sanoi hänen äitinsä.
Noikkasin surullisesti päätäni.
Oma Mariani oli Vähällä unhottaa minut suutelematta, kun läksin. Seuraavana päivänä oli minun nimipäiväni; koko perhe unhotti sen. Kolmantena päivänä tuli hän, jota olin toivonut saavani kerran sanoa appi-isäkseni, ja sanoi tohtorin hämmästyksekseen huomanneen Marian hermoston olevan niin epäkunnossa, että kihlautumaton tila lähinnä seuraavana aikana oli hänelle ihan välttämätön, voidakseen pysyä hengissä.
Minä asetin hänet heti sellaiseen tilaan.
Emäntäni oli hieno ja sävyisä leskirouva, mutta köyhä. Olen sitä aina hiljaa ihmetellyt, miksi eivät miljoonain omistajattaret koskaan pidä täyshoitolaisia. Varmaankin se heille luonnistuisi.
Tällä leskirouvalla oli tytär, vieno ja viehättävä, siivo ja siveä eikä ensinkään taipuvainen ruokavierasten suudeltavaksi ovien takana. Tämä tyttö kirkastui ja säteili kuin auringonruusu koko kasvoiltaan, kun sai kuulla minun onnettomuuteni. Kuinka sokea olinkaan ollut! Tässä oli rakkautta puolen lainakirjaston edestä, se säteili kirkkaimmin köyhyydessä ja se oli tuleva palkituksi! Hän, eikä kukaan muu, oli saava osan siitä hyvinvoinnista, jonka menettämisestä minä olin jutun sepittänyt. Päätin kosia seuraavana päivänä.
Mutta yöllä, kun loikoelin valveilla hetkisen, sanoin itselleni: "Visakanto, älä nyt taas hätiköitse! Tyttö pysyi levollisena, kun sinua pidettiin rikkaana miehenä, kenties vaan siitä syystä, että sinä silloin olit hänelle liian korkealla, ikäänkuin pihlajanmarjat ketulle. Nyt hän on pelkkää päivänpaistetta, tietysti. Mutta eihän hänen kaltaisestaan ahtaissa oloissa olevasta tytöstä nuori, siivo vaikka köyhäkin insinööri, ole mikään huono kosija. Saattaisihan tapahtua että sinä läpäiseisit, eikä hänellä kai ole paljon valitsemisen varaa."
Ja niin ininä päätin tutkia emännänkin tyttären sielua.
Kahvit juotuani istuin salin sohvalla, huokailin kuin pajan palkeet ja näytin siltä, kuin minulla olisi ollut senkin seitsemän tuskaa, joista vähintäinkin neljä kuolettavaa.
— Insinööri parka! sanoi tyttö.
— "Älkää panko toivoanne katooviin rikkauksiin, vaan elävään Jumalaan!" tuumaili mamma, joka oli papin leski.
— Voi hyvä Jumala, te ette tiedä koko minun onnettomuuteni syvyyttä! Kuuden kuukauden kuluttua olen oleva — parantumattomasti sokeana, sanoi tohtori minulle eilen.
Niin pian kun naisten silmät alkoivat selkeytyä sydämellisen sääliväisyyden ja rakkauden yhdistetyistä, vilpittömistä kyynelistä, aioin minäkin avata omani ja pyytää, etteivät minussa näkisi sokeaa köyhä parkaa, vaan sellaisen henkilön, jolla oli aikomus koko pitkän ikänsä katsella alas heihin herraskartanon verannalta jossakin viljavassa seudussa virkeillä, rakastavaisilla silmillä.
Mutta — he pitkittivät ulvomistaan.
— Herra varjele kuinka surullista! sanoi eukko ja meni noutamaan lisää lankaa.
— Siunatkoon kuinka hirmuista! sanoi tyttö ja juoksi toiseen huoneeseen.
Neiti ei tullut pariin päivään näkyviin, ja mamma selitti seuraavana päivänä tarvitsevansa minun huoneeni vanhalle sisarellensa.
Ja siitä se tuli, sanoi Visakanto, että minä jäin iäkseni vanhaksipojaksi. Kuten sanottu, sitä on kyllä olemassa rakkautta maailmassa, mutta se, jolla on huono onni sitä löytää, älköön etsikö itsepäisesti, eikä ole koskaan haitaksi panna tytön typyköitä hiukan koetukselle.