MITÄ ROUVAT KELLO YKSI YÖLLÄ SANOVAT.
— Ei, totta totisesti, nyt me lähdemme kotiin, ainakin minä puolestani, sanoi neuvosmies Vuorensalpa juotuaan seurahuoneella kolmannen totinsa loppuun ja katsottuaan suurta, isiltä perittyä kultakelloa ja huomattuaan sen osottavan puolta kymmentä.
— Niin niin, aika rientää, arveli tehtailija Penttilä ja kilahutti soittokelloa.
— Tuhattulimmaista! Minä olen unhottanut… kiljahti pikku tuomari
Palmu ja syöksähti pystyyn.
— … ettet se ole sinä, joka on isäntänä siellä kotona, täydensi pormestari Rauhaniemi (sivilisäätyään: nuorimies) ivallisesti.
— No, nyt me menemme. Tasatkaamme tämä, päätti henkikirjuri Uskalias' ja pani nappejaan kiinni.
— Niillä on uusia suuria hummereita tuolla ruokasalin puolella, muistutti pormestari ohimennen, mutta näytti siltä kuin Mefistofeles alkaessaan keskustelunsa Faustin kanssa.
— O… o… ovatko ne Uddevallasta? kususi Vuorenssalpa, jonka silmät alkoivat loistaa.
— Aivan. Saapuivat aamujunalla. Muutamia oivallisia hanhia he myöskin ovat saaneet käsiinsä, ja ne paistavat ne hyvin, sitä ei voi kieltää, sanoi Rauhaniemi ja näytti olevan pirtinkuria täynnä.
— No, olkoon sitten menneeksi… hm… menneeksi yhdellä höynäyksellä… mutta sitten menemme heti, sanoi Palmu.
Mutta siitä ei tullut niin heti lähtöä. Paholainen itse oli mennyt pormestariin. Hän sanoi, että hänelle oli tapahtunut joku "onnellinen tapaus", ja sen johdosta tuli siinä pari maljaa hummerien lisäksi. Ja kun hanhi saapui pöytään, muisti tehtailija Penttilä, että juuri päivälleen oli seitsemäntoista ja yksi neljännes vuotta siitä kun hän lunasti porvarikirjan kaupungissa, ja niin tuli lisäksi kolme pommery seciä.
Ja kahvia y.m.
Silloin oli pormestari tyytyväinen ja hymyili ilkeätä hymyä, sellaista johonka vaan hornanhenget, väärinpelurit ja keski-ikäiset vanhatpojat pystyvät.
— No, pojat, mitäs luulette rouvain sanovan nyt kun kotiin tulette? sanoi hän.
— "Hyv' iltaa!" sanoo minun, ja minä surkuttelen häntä, jos hän virkkaa hiiskauksenkaan enemmän, röhki ruukinpatruuna Leppäranta ja näytti niin valtiaalta.
Tiedettiin että ruukinpatruuna oli niinkuin sanotaan "isäntä talossaan" ja että hänen rouvallaan oli surkeat päivät, jonka vuoksi vastaus juuri siltä taholta pani itse pormestarinkin vähäksi aikaa vakavaksi.
— Niin, "mitäpä ne sanovat", yhtyi puheeseen pikku tuomari Palmu, ne eivät missään tapauksessa sano sitä, mitä te, tyhmät vanhatpojat kuvittelette mielessänne, ja moni poloinen ei sano yhtään mitään. Mutta meillä, jotka istumme täällä, ei ole usein tapana oleskella ulkona renttuilemassa ja sentähden kun sitä tapahtuu, niin…
— … niin te saatte kotiripityksen, jota kestää päivänkoittoon asti, naureli Rauhaniemi.
— Eikä! Eipä suinkaan. Tuo on vaan sellaista nuortenmiesten ja nuormieskirjailijain keksintöä. Minä puolestani luulen, että taru kotiripityksestä naisten nuhtelevan, toruvan sanatulvan muodossa on juttua, ja että sitä ainakin nykyajan naisten kesken harvoin jos koskaan tapahtuu. Mutta tietysti heillä on toisia keinoja… huokasi neuvosmies Vuorensalpa.
— Hyvä! Kuinka sinun siis tekee? Maljasi, Vuorensalpa! sanoi pormestari.
— Hm… se ei oikeastaan ole kauniisti Liinaa kohtaan… mutta nähkääs, hänellä on muisto, joka on kerrassaan kuulumaton. Kun minä nyt tulen tuossa yhden aikoihin, niin on hän, tietysti, sammuttanut tulet ja makaa ja nukkuu tai on nukkuvinaan. Ja kun minä tulen sisään, sytyttää hän kynttilän ja tervehtää ystävällisesti ja näyttää hyvältä ja iloiselta ja tiedustelee, onko minulla ollut hauskaa ja sanoo sen huvittavan häntä. Ja sitten kun hän on nujertanut minut kaikella hyvyydellään ja minä olen kaatunut kumolleni, niin hän nousee kyynäskolkkasilleen ja katsoo minua silmiin, katsoo minut ihan lävitse, ja sitten hän katsoo kelloa ja kuiskaa:
— Muistatko, Albert, mikä päivä se on, joka nyt on alkanut?
Minä tietysti häpeän ja vastaan että minä kyllä olen selvillä siitä että meillä heti kohta on suuri riemu-, juhla- ja merkkipäivä, mutta että joka tapauksessa olisin hänelle kiitollinen, jos hän vaan tahtoisi sanoa…
Ja silloin se on joko meidän hää- eli kihlajaispäivä eli vuosipäivä siitä kun hän ensi kerran näki minut tai hänen pappansa kuolinpäivä taikka meidän vanhimman pikku poikavainajamme syntymäpäivä taikka Liinan nimipäivä (hänellä on seitsemän nimeä, jotka kaikki ovat almanakassa) tahi jotakin sentapaista. "Oi sitä aikaa, Albert? Oi kuinka sinä rakastit minua silloin!" kuiskaa hän ja hyväilee minua, ja minä tunnen olevani kurjin olento maailmassa, joka kaikessa kelvottomuudessani olen alottanut sellaisen päivän palajamalla kotiin kapakasta.
— Ha ha ha! Kippis kelpo Vuorensalpa? Kippis tuon pian koittavan uuden vielä tuntemattoman päivän merkityksen johdosta.
— Sitten minun on pahempi, sanoi tehtailija Penttilä. Hän ei voi sitä auttaa, mutta hän on niin hirveän arka ja levoton. Kun minä tulen kotiin, niin hän istuu salissa ja lukee tapaturmia kaikista sanomalehdistä ja kun pistän avaimen etehisen oveen, juoksee hän vastaan ja iskee käsivartensa kaulaani ja niiskuttaa:
— Jumalan kiitos, siinähän sinä olet taas, Joonas! Onko mitään ikävää tapahtunut sinulle?
Minä kysyn, mitähän oikeastaan olisi tapahtunut ja sanon, että minun käy vaivakseni, kun ei yhtenäkään iltana voi mennä ulos ilman että luullaan joutuvan rosvojen ja murhaajien käsiin.
Silloin hän nojaa päätään rintaani vastaan ja itkee ja sanoo:
— Suo anteeksi, Joonas! Et saa olla ankara minua kohtaan. Olet oma herrasi ja menet ja tulet milloin haluttaa. Olenko minä koskaan virkkanut sanaakaan siitä? Mutta niin kauvan kun sydämeni sykkii, ei kukaan ole estävä minua valvomasta ja rukoilemasta sinun ulkona ollessasi, rukoilemasta että Jumala varjelisi sinua sekä tutuissa että tuntemattomissa vaaroissa, ja tuskan-alaisten hetkien jälkeen lähettäisi sinut jälleen minun ja lasten luokse hengissä ja terveenä…
Kun hän on siihen saakka ehtinyt, on anoppimuorilla, joka asuu meillä, tapana kurkistaa salin ovesta sisään tupihame ja yönuttu yllä ja sanoa:
— Hyvää huomenta, Joonas kulta! Siinäs nyt näet, lapseni, että Jumala ohjaa kumminkin kaikki parhaaksi! Siinähän sait nyt hänet jälleen takaisin. Kiitoksia tipoista, Joonas! En saanut sinua eilen kiittäneeksi. Jumala teitä siunatkoon, lapset!
— Joonas parka! Sinäpä olet kiusallisen huomaavaisuuden alaisena. Mitähän olisi, jos ottaisit suuren tapaturmavakuutuksen ja antaisit heille jotain, jolla huvittaisivat itseään? — Malja pojat, siinä toivossa että Joonas ystävämme pääsee ehein nahoin kotiinsa näistä kemuista!
— Minun akkani kallistuu käytännöllisyyteen, sanoi henkikirjuri Uskalias. Hän ei muutu tunteelliseksi eikä usko minun taittaneen niskojani, jos hiukan viivähdän. Hän on pelkkää ystävyyttä ja kyselee, olenko kuullut mitään uusia, kun tulen. Ja kaikki käy hienosti ja hyvin siihen saakka kun sammutamme tulet. Silloin hän alkaa:
— Sehän on totta, Kaufmann'ille on nykyään saapunut uusia kappoja. Minun täytyy saada uusi ennenkuin kaikki oikein siistit sieltä nopitaan. Tiedäthän että entinen on jo kolmen vuoden vanha. Voilasku tuli eilen-illalla. Lasten kengät ovat kurjassa tilassa. Juho, Mari ja Kalle tarvitsevat uudet, Augustille voitaneen saada korjauttamalla. Emma pyysi kaksikymmentä markkaa palkkaansa. Matto salin pöydän alla täytyy reunustaa. Huomenna on Anna siskon nimipäivä. Kemppaisella on oikein hienoja täys-ihoisia nenäliinoja, maksavat vaan kymmenen markkaa tusina. Anna tarvitsee niitä. Ja kahvikin on lopussa.
Jos sanon, etten ole varma siitä, onko minulla tällä haavaa rahoja kaikkiin noihin yhdellä kertaa, niin makaa hän ensin hiljaa pitkän aikaa, sitten sivelee hän pienellä lihavalla kädellään hyväillen kasvojani pimeässä ja sitten hän sanoo:
— Tiedätkös, mitä minä ajattelin, Kössi?
Minä taputtelen häntä ja sanon olevani todella pahoillani, kun en sitä tiedä. Ja silloin hän päästää syvän huokauksen ja sanoo liikuttavalla äänellä:
— Niin, Kössi, minä ajattelen, kuinka onnellista olisi ollut, jos sinä olisit saanut sellaisen vaimon, joka minua poloista paremmin olisi voinut herättää sinun mieltymystäsi ja tehdä kodin viihdykkäämmäksi. Silloin sinun ei tarvitseisi etsiä huvitusta ulkoa, joka näet aina maksaa jotakin. Ei, Kössi, ei niin. Älä luule, etten sallisi sinun päästä ulos joskus! Käsitänhän minä sinun sitä tarvitsevan. Mutta lapset alkavat tulla niin isoiksi, että ne jo tekevät havaintoja, ja kun niillä raukoilla on rikkinäiset kengät. Ah, Kössi, kuinka elämä onkaan ankaraa!
— Uskaliaksen rouvan malja! sanoi pormestari. Hänestä olisi tullut raha-asiain ministeri; hän olisi kyllä pusertanut rahat irti eduskunnalta.
Nyt on Palmun vuoro. Sinun pieni lempeä enkelisi on kai itkenyt pesuvadillisen täyteen nyt kun tulet kotiin!
— Huuti, Rauhaniemi! Ei, tiedätkös, ilkeintä on, kun vaimo ei hiisku mitään. Kun minä nyt tulen kotiini, niin kiikkaa valo rullakartiininraosta makuuhuoneesta ja minä näen hänen pienen rakkaan päänsä valossa siinä raossa. Mutta hän ei luule minun katsahtaneeni ylös. Kun minä sitten astun makuukamariin tuossa yhden-aikaan, niin siellä on pimeää ja Laura makaa ja hengittää tasaisesti ja raskaasti ja on nukkuvinaan. Aamulla hän hymyilee iloisesti kuin enkeli ja sanoo: "Et varmaankaan tullut ennenkuin kymmenen-aikaan eilenillalla? Minä nukuin niin makeasti, etten kuullut sinun tuloasi." Ja kumminkin hän on valvonut koto ajan ja kello yhden-aikaan seisonut puolen tuhtia akkunassa! Hän luulee tekevänsä minulle mieliksi sillä tavoin, mutta hän musertaa minut sillä, tottavita musertaakin! Ja aamusella hän ylläpitää haudan hiljaisuutta talossa ja hänellä on sillisalaattia ja kravunlihaa ja paahdettua leipää aamiaiseksi. Ja illalla hän sytyttää valot kruunussa ja soittaa ja laulaa kaikkia minun lempilaulujani ja hänellä on kermavohveletta kahvin kanssa ja hän juttelee ja nauraa ja liihoittelee ympäri kuin pieni viehättävä terhenetär. Mutta joka kerta kun lähenen etehisen ovea hän ihan kalpenee, vaikka hän on liiaksi ylpeä pyytääkseen minua pysymään kotona, vaikka juoksisin joka ilta kylällä.
— Eikä itke eikä vetistele milloinkaan?
— Ei ikinä.
— Hm, hm, sanoi pormestari ja joi syvän siemauksen ja hänen ivallinen ilmeensä haihtui pois.
— Tämäpä oli kurjaa, äitelää jaaritusta, kiljahti kapteeni Joutsen. Eikö ihminen ole vapaa, itsenäinen olento, vaikka onkin naimisissa! Minä menen milloin tahdon ja tulen milloin voin eikä minun Juliani koskaan ole nyrpeillään. "Mitäkö hän sanoo?" Hän sanoo: "Hyv' iltaa!" ja sitten hän sanoo: "Hyv' yötä, Janne kulta!" eikä muuta mitään. Usein hän ihan käskee minun mennä ulos hankkimaan itselleni virkistystä ja sanoo käsittävänsä, että minä sitä tarvitsen. Kas siinä on nainen kaikessa täydellisyydessään. Mutta nyt hänen pitääkin, totta vie, saada minut kotiin kymmenen minuutin kuluessa.
Ja niin hän meni ennen muita.
Ja kaikki ylistelivät kapteeni Joutsenen rouvaa.
Mutta pormestari, hän vaan pudisteli päätään ja sanoi:
— Jos minä olisin joutunut naimisiin sellaisen mampselin kanssa, niin olisin mennyt kotiin jo kolme tuntia sitten ja tarkastellut, mitä hiton vehkeitä hänellä oli, koska niin tahtoi minua pysymään poissa talosta.
Ja hänkös ylvästeli vapaudestaan ja itsenäisyydestään.
Mutta kymmenen kuukautta myöhemmin hän oli naimisissa sellaisen naisen kanssa, joka, kun pormestari saapui yhtiökokouksesta kotiin kolme neljännestä yli yhdentoista i.p., oli pannut makuuhuoneen oven salpaan ja asettanut oven ulkopuolelle huopapeiton ja tyynyn ja "Arndtin kirjan totisesta kristillisyydestä" ja hävyttömän kirjeen salin sohvalle.
Ja sieltä hänet, arkana ja nöyränä, löysi talon palkollinen, joka oli pelastusarmeijan sotilas ja kertoi koko yön rukoilleensa hänen puolestansa.