HERRA PIETILÄISEN UUSI ASUNTO.
Lokakuun 15 päivänä.
— "Kuinkako asumme?" Kiitos kysymästä! Nyt asumme mainiosti. Kuusi erittäin hauskaa huonetta neljän jotenkin ikävän asemesta ja ihan samalla hintaa.
Huoneet ovat pienemmät, mutta enhän aiokkaan luovuttaa huoneitani metodistineuvotteluille enkä äänioikeuskokouksille enkä kutsua koko kaupunkia kekkereihin, niistä sitten haukkumaan ja maukumaan. Pienet ja hupaiset huoneet, juuri sellaiset kuin haluan, ja nyt saan pitää yhden ihan itseäni varten enkä tarvitse ottaa poikaa sinne yöksi, ja vanhin tyttö alkaa myös tulla liian isoksi makaamaan sänkykamarissa. Kuusi huonetta samasta vuokrasta kuin neljä: sehän on koko löytö!
Asumme vähän etäämmällä nyt, sehän tietty, mutta näetkös se viehättää minua. Ne ajoivat niin riivatusti siellä Valtakadulla toripäivinä, me asuimme alakerrassa eikä kivijalasta ollut tietoa ja kaikki Emmin tuttavat seisahtivat akkunaan ja kurkkailivat ja rupattelivat, ja ennen siunaamaa he jo istuivat salissa ahmimassa jotakin hyvää taikka oli Emmi tiessänsä noiden fromppaajain kanssa. Nyt meillä on raitista ja vapaata ja akkuna meren puolella. Sieltä tulee herttaisia tuulahduksia, saat uskoa.
"Onko meillä majoliikkauunit?" Onpa kuin onkin majoliikkauunit mytoloogisine kuvioineen.
"Naapuritko?" sanoit sinä. Siinä suhteessa olemme päässeet ihan Paratiisiin; sanalla sanoen, juuri niin. Sinulle, joka olet vanha ystävä, voin sen sanoa, yhdessä niistä kolmesta nuormieshuoneesta, joilla on yhteiset portaat, asuu muuan insinööri, uljas kolmeatoista korttelia pitkä mies, jolla on lupaava tulevaisuus, ja hän on ihan pikiintynyt Liisi kälyyni, tiedäthän. Meidän suuri fiikus, jonka muistat, putosi alas kuormasta muuttaessamme, ja Liisi seisoi siinä neuvotonna typerän muuttomiehen kanssa, tyttö parka, ja silloin tuli insinööri auttamaan häntä ja irroitti juuret niin varovasti rikkouneesta purkista ja nyt he pysähtyvät yhtyessään hetkiseksi portaissa, ja eilen kysyi Liisi, eikö insinööri tahtoisi tulla katsomaan, kuinka fiikus viihtyi uudessa purkissa, ja Emmillä oli voileipää ja minulla hiukan vanhaa whiskyä, Johanssonin parasta. Tapahtukoon Jumalan tahto! Tyttö on köyhä, ja mies on lahjakas.
Alhaalla on vielä rakastettava vanha pariskunta. Mies on ollut merikapteeni ja vaimo on syntyjään englantilainen. Lempo ties vaikka olisi oikein ylhäisestä perheestä, joka on köyhtynyt taikka joutunut jollakin tavoin Valtiollisen vainon alaiseksi; koko hänen olennossaan on jotakin niin ylevää. Lapsetonta väkeä eivätkä nähtävästi typötyhjiäkään. Meidän pikku Urho on jo ikäänkuin lapsi heillä ja he ovat äärettömästi ihastuneita häneen. En käsitä, kuka heidät kerran mahtanee periä. Heillä ei näytä olevan mitään sukulaisia.
Piikakamari on mielestäni vähän syrjässä. Olkoonkin piika missä on, makuuhuoneen vieressä ei hänestä ole olemaan.
Yläpuolellamme asuu kamreeri Kastekumpu ja heillä on monta miellyttävää lasta. Olen sanomattoman iloinen siitä seurasta, mitä siellä saamme. Minun Emmini ja hänen Loviisansa ovat kuin henki ja sielu, ovat olleet koulutovereita, näetkös. Ja kamreeri ja minä me pelata jyskytämme yhdessä, ja tenavat ovat kuin yhtä poikuetta, meidän ja heidän, ja sitten on meillä oivallinen laudoitus salissa, uudenaikainen, aina puoliseinään asti ulottuva.
Ajatteles, kun olemme asuneet siellä entisessä hökkelissä yhdeksän vuotta! Tarvitseisi saada vitsaa, kun on ollut niin tyhmä. Muun muassa siellä oli läämältään koita, ja sellaiset kellarinportaat, että naiset ovat hengenvaarassa niissä, ja ruokasäiliö etelänpuolella, ja vinttikamarissa kuuromykkä räätälinsälli, jonka pelkkä näkeminen teki minut alakuloiseksi.
Mutta se tuntuu siunatulta kun tila paranee. Nyt me, kuten sanottu, asumme ihan kuin Paratiisissa.
* * * * *
Syyskuun 1 päivänä.
— Se on, saakeli soikoon, totinen tosi, että kurjinkin mäkitupalainen maalla on kuin keisari sen poloisen rinnalla, jonka täytyy asua vuokralla kaupungissa.
Veli veikkoseni, ajatteles olevan tuhat tynnyriä silppuja ja kymmenen huolta joka silpun päässä, niin ei niistä sittenkään kartu puoltakaan sen vertaa, kuin minulla on ollut tästä kirotusta huoneustosta, joka minulle petkutettiin viime vuonna, ja josta me nyt, Jumalan kiitos, muutamme kuukauden kuluttua pois.
— Olinko minä siihen niin tyytyväinen ensin? sanot. Sitä en voi muistaa. Sen kyllä näin heti, että siinä oli monenmoista, josta oli koituva minulle kiusaa, vaan ei itse pirukaan olisi voinut keksiä kaikkea kurjuutta, mikä siellä tuli.
Siellä olisi, Jumala nähköön, kuusi huonetta, ja olihan siellä, tietysti, mutta taivas varjelkoon, minkälaisia huoneita! Kun saimme sinne kapineemme ja istuimme yksi kussakin huoneessa, niin meistä tuntui aivan kuin olisimme olleet puteleita pullokorissa. Huoneet ovat ahtaita kuin kajuutat eikä merenkäyntiäkään puutu, sillä talo on kurjasti kyhätty vanhoista laatikkolaudoista ja huonolle pohjalle, joten se keinuu tuulessa, niin että totta tosiaan luuleekin olevansa merillä.
Luultavasti sentähden tuokin vanha merirosvo tuolla ensikerroksessa paiskautui tänne sisälle ämmineen. Raaka ryökäle, jonka tuskin ikinä voi uskoa kuljettaneen laivaa. "Oli myötä Amerikan sodassa", mukamas. Arvattavastikin merirosvona tai ruumistenryöstäjänä. Mies, jolla ei ole ensinkään ihmisten tapoja. Ämmäkin hänellä on koko konava! Englannitar, nähkääs, ja on olevinaan oikein herrasväkeä. Lienee ollut passarinaisena jossakin kolmannen luokan merimieskapakassa Liverpoolissa, josta ukko juovuspäissään on saanut hänet käsiinsä. Jos vertaa vaikka muonakauppiaan sisäkköön, niin totta totisesti hän ei ole ollut sen parempi; mutta kun ne mokomat tulevat tänne ylitse, niin niiden suurimpana huvituksena on olla olevinaan ylhäistä väkeä.
Siellä, missä ennen asuimme, älisi Emmi nähdessään yhden koin joka kolmas kuukausi liihoittelevan kynttilän ympärillä, Ihmisparka! Nyt meillä sen sijaan on syöpäläisiä niin paljon, että on oikein Jumalan armo, etteivät ne kanna meitä yöllä ulos pihamaalle. Ja torakoita ja porsaita.
Piikakamari sijaitsee sen vietävässä kyökin perällä, niin ettei tyttöä voi pitää ollenkaan silmällä, vaan hän pitää siellä yöllisiä kemujaan ja juhliaan.
— Mitäkö samassa kerroksessa asuvasta insinööristä sukeutui? sanoit. Se oli roisto kerrassaan. Käy tuossa pitkin syksyä särpämässä minun whiskyäni ja ahmimassa Emmin kurkkuja ja kylkipaisteja ja laulaa loilottaa duettoja kälyn kanssa, Liisin, tiedäthän, joka on paras tyttö maailmassa. Sitten, pari viikkoa ennen joulua, jolloin paatuneinkin sydän hiukan heltiää, hän pyytää "saada uskoa" jotakin Liisille. No, tyttö ei ole mikään hupelo, ja kahdesti ennen on hän jo ollut kihloissa, joten hän sanoikin sopivasti hilliten itseään:
— Puhukaa… herra insinööri…
Ja silloin tuo koirankuonolainen iloisena minun whiskystäni ja kylläisenä meidän oivallisesta päivällisestä istahtaa lavertelemaan Liisille, olleensa salakihloissa kokonaisen vuoden ja aikovansa julaista kihlauksensa jouluksi ja pyytävänsä saada neuvotella Liisin kanssa — joululahjasta morseimelleen.
Kun Liisi kertoi sen meille, puhkesi Emmi itkemään, sillä hänellä on sellainen sisaren sydän, ja minä sanoin:
— Etkö sinä lyödä läväyttänyt häntä vasten naamaa, tyttöseni?
Silloin naurahtivat naiset kyyneltensä lomasta ja Liisi sanoi:
— Mitä ajatteletkaan! Eihän toki, päinvastoin minä kyselin hellästi ja ystävällisesti hänen morsiamensa muodosta ja hiuksista ja ihosta ja silmistä, ja sitten minä lähetin hänet turkkurille ostamaan morsiamelleen turkikset, joissa hän tulee näyttämään siltä kuin olisi viikon maannut Valekuolleena ja kaksi viikkoa meren pohjassa.
Hökkeli on niin sivulla, että aniharvoin joku tuttavistamme kulkee ohitse, ellei heillä ole mitään tähellisempiä asioita. Me olemme kuin maanpakolaisia, ruttotautisia, pannaanjulistettuja ja poikotteerattuja, ja sitten tuulee tuolta meren puolelta niin että tunkee läpi luiden ja ydinten, ja huoneissa sisällä täytyy pimeän tullen peljätä noita kummituksia aistittomissa ja prameilevissa majoliikkauuneissa.
Ja entäs sitä kosteutta sitten! Jos torstaina leipoo leipäkakkaran, niin on se jo seuraavana lauvantaina niin karvainen kuin kahden kuukauden vanha kissanpentu, ja minä olen homeisista nutuista saanut luunkolotuksen. Paikka sopisi parhaiten jollekin kasvinsyöjälle, sillä hänen ei tarvitseisi koskaan mennä kauvemmas kuin vaatekomeroihin löytääkseen elintarpeensa.
Jos siellä olisi edes pari porsliinikahvaa kyökinliedellä, vaan Emmin ja Liisin ja palvelustytön kädet näyttävät joka päivällisaika siltä, kuin he olisivat olleet ulkona palosotamiehisillä.
— Onko meillä ollut hyvin hauskaa Kastekumpulaisten kanssa. Me emme seurustele enää. Yleensä he eivät ole sellaisia ihmisiä, että heidän kanssaan Voisi seurustella. Kastekummun äly ei uletu pelipöydän reunaa ja vaimonsa äly kyökin ovea ulommas ja kakarat heidän ovat niin hirveän huonosti kasvatettuja, että olivat turmella pilalle meidän armaat pienokaisemme.
Sitten syytti kamreerinrouva meidän palvelustytön hukanneen heidän silitysuuninsa raudan ja heidän kyökkikarhunsa iski suuren kuhmun Emmin sylttikattilaan, jota hän on varjellut niinkuin silmäteräänsä.
Mutta Emmi ja Liisi sietivät kumminkin kaikkea oikein enkelin kärsivällisyydellä aina siihen asti, kun Urhon kaula tuli hiukan kipeäksi ja nuo mokomat saivat päähänsä että se on "kurkkumätää" ja selittävät koko meidän talon karanteeniin, salpaavat sisälle mukulansa aivan kuin he olisivat olleet krunnunkalleuksia ja huutavat alas kuistille meidän palvelustytölle, ettei hän saa tulla heidän kyökkiinsä. Silloin minä suutuin riivatusti heihin ja menin tilaamaan itselleni oman Päivälehden ja telefoonasin, näetkös, vaikka asumme samassa talossa, että on parasta ettei meillä ole enää keskenämme mitään tekemistä.
Kuinka voinen kestää jälellä olevan kuukauden tässä hökkelissä, en tiedä, mutta sen tiedän, etten koskaan enää anna pettää itseäni sillä tavoin.