MUUTAMIA AJATUKSIA LAMPAANPAISTIVIIPALEEN ÄÄRESSÄ ERÄÄLLÄ ETELÄ-RUOTSIN RAUTATIEASEMALLA.
On junanmuutto eikä ainoastaan junanpysähdys, ja minulla on aikaa puolenkolmatta tuntia.
Olen rehellisesti tekevä voitavani tämän pöydän ääressä; olen kostava kokonaisten sukupolvien nälkäisten rautatiematkustajain puolesta, joiden, vietettyään 18 minuuttia näiden herkkujen ääressä, on täytynyt maksaa ja matkustaa tiehensä huolimatta siitä, oliko liemi liian kuumaa vai estikö ylen suuri tungos heitä mitään saamasta.
Minulla on puolenkolmatta tuntia aikaa, ja alligaattori kalpenisi kateudesta nähdessään minun oivalliset hampaani. Hyvät hampaat ovat todistuksena hyvästä vatsasta; hyvä vatsa on ihmisellisen elimistön kuittina säännöllisestä elämästä.
Ahaa, lampaanpaistia!
Ensi kerran mainitaan lammasta maailman historiassa, kun puhutaan Aadamin ja Eevan toisesta pojasta Aabelista. Hän oli lampuri ja joutui ensimmäisen veljenmurhan uhriksi. Minulla puolestani on aivan toisellainen käsitys kuin maanviljelijä Kain Aadaminpojalla. Minä mielelläni tahtoisin itselleni veljen, mieluimmin lampurin taikka vieläkin mieluimmin kaksijalkaisen lampaan; sopu perheessä säilyy siten paremmin.
Mutta minulla ei ole ikinä ollut ketään lihallista veljeä ja tätä tuskallista tosiasiaa vastaan tuntuvat nuo tavanmukaiset veljenmaljat minusta varsin pieneltä lohdutukselta.
Miten suuria, oivallisia viipaleita! Se ei ole suinkaan mikään pieni viaton karitsa, joka tällä kertaa on joutunut kynsiini, se on kaikkein vähintäinkin kolmen vuoden vanha pässi.
Saada suloisena kevätkesän aikana juoksennella viheriällä, kukista tuoksuvalla laitumella, ympärillään lauma ujoja ja vienoja uuhia ja riemuita niiden lemmekkäistä ja miellyttävistä "Mää — ää — äh!" huudoista — ja sitten yht'äkkiä tartutaan sarviin, paiskataan penkkiin, julmasti murhataan ja tarjoillaan viipaleina!
Sellaista on elämä.
Mikäs herran nimessä veitseen tuli? Se ei näytä hullummalta, mutta tästä pässin viipaleesta se kimmahtaa pois ikäänkuin kattotiilistä. Kuulkaas, neiti, ei suinkaan teillä satu olemaan kovasinta tässä saapusalla?
Hänellä on kaksi lankarullaa, sukkalangan pätkä, sormustin, rakkaudenkirje ja erään kalmarilaisen kauppamatkustajan kaunis valokuva, mutta kovasinta hänellä ei ole.
Nälkäisen raivolla ja sellaisen miehen ylpeällä itseluottamuksella, joka on tottunut painiskelemaan kohtalonsa kanssa ja voittamaan sen, rutistan minä veistä vielä kerran pässin katoovaista osaa kohden. Viipale ei mennyt rikki, mutta se siirtyi äkkiä pöytäliinalle, ja hypätessään pirskutti suuria kastikepilkkuja erään lähellä istuvan rouvan vaaleanharmaalle kapalle.
— Kas härkää! kiljahti rouva.
— Viipaleiden suuruudesta voisi helposti luulla niin, rouvaseni, mutta kyllä se on lammasta, sanon minä.
Pudotin veitsen ja kahvelin ja ajattelin, kuinka paljon huolien huojennusta siitä olisi köyhissä perheissä, joissa on monta lasta, jos yleisemmin käytettäisiin tällaisia lampaanlihaviipaleita puolipohjiksi. Vaatteita voi vähävarainen, mutta säästäväinen perheen-emäntä kääntää ja korjaella loppumattomiin, mutta kengistä on suuret menot ja ne aikaansaavat usein perheellisiä kohtauksia isän ja äidin välillä, kun rahoja niiden parantamiseen on luovutettava.
Minä iskin kahvelin lujasti kiinni viipaleeseen ja pusersin sitä jälleen veitsellä. Se lipsahti, ja kyynäspääni kosketti erästä nähtävästi hyvin kunniallista ja siivoa blekingiläistä maanviljelijää niin että hänen nenänsä ja hampaansa vuotivat verta! Hän jupisi jotakin "manuuttamisesta" ja "kalliista jutusta."
Luuletteko siitä voivan seurata kuritushuonetta, kun se tapahtui vahingossa?
Ihmisen kolmesta tunnetusta perivihollisesta: perkeleestä, maailmasta ja lihasta tuntui minun mielestäni tällä hetkellä minun oma lampaanlihani verrattomasti kiusallisimmalta.
Mutta nälkä raivosi sisikunnassani.
Silloin sattuivat silmäni sirosti leikeltyyn pensasaitaukseen ravintolan edustalla. Aitaus oli tiheää ja paksua, ja heti johtui mieleeni, että jos vaan voisin saada lainata niitä puutarhasaksia, joilla tuo siisti työ oli toimitettu, niin autuas pässi ja minä pian pääsisimme pulasta.
Menin ulos tiedustelemaan miestä, joka oli hoitanut pensasaitaa, ja sakseja. Kaikki tiesivät ilmoittaa, että mies oli lääninpuutarhuri, ja saksit parasta Eskilstunantekoa; mutta molemmat olivat sillä hetkellä virkamatkalla kolmen peninkulman päässä sieltä.
Palatessani jälleen lampaanlihani ääreen ajattelin, kuinka sattuvasti norjalaisia sanotaan pässeiksi. Vanha pässi säilyttää vielä kuoltuaankin tuon sitkeän vastustuskykynsä, tuon itsepintaisen omahyväisyyden, joilla koko ihmiskunnassa ei ole mitään niin täydellisiä vastakuvia kuin Ullman ja Steen [norjalaisia valtiomiehiä. S.m.]
Istuin jälleen pöytään leikkaamaan lampaanpaistiani. Kaikki muut olivat jättäneet pässin rauhaan ja palanneet voileipäpöytään. Mutta minä pidän lampaanpaistista. Tartuin veitseen jonkullainen tarmokkaisuuden ilme kasvoillani.
Matkatoverini vetäytyivät pari metriä etäämmälle; ne olivat matkailijoita, jotka olivat saapuneet myöhemmällä junalla ja joivat vaan kahvia. He katselivat minua huvitettuina, ja kaksi englantilaista, jotka olivat menossa Hallantiin metsästelemään, löi viisitoista puntaa vetoa siitä, onnistuisinko vai enkö.
Työskentelin hetken aikaa, levollisesti ja säntillisesti, mutta ilman muuta tulosta kuin että pöytäliina 60 sentimetriä lautaseni ympärillä näytti siltä kuin puoli tusinaa pikku porsaita olisi siinä vallattomassa nuoruudenhurmauksessaan viettänyt jotakin iloista perhetapausta.
Viisi minuuttia kestäneen turhan taistelun jälkeen menin muuttamaan paitaa. Kun palasin, olivat kaikki vieraat tiessään. Englantilaiset olivat kumminkin ennen lähtöään jättäneet asemapäällikölle 7 killinkiä, että hän juurtajaksain sähköttäisi, kuinka siinä kävi.
Aloin katsella lampaanpaistiviipalettani jonkullaisella hartaudella. Pässin on täytynyt olla vanhempi kuin luulinkaan. Kenties se oli elänyt jo Troijan sodan aikoina ja tervehtinyt uljasta Akilleystä ja valtiasta Agamemnonia hämmästyttävällä määkimisellään. Uusi hyökkäys, yhtä turha kuin kaikki edellisetkin, sai minut kumminkin horjumaan tässä otaksumisessani ja pikemminkin luulemaan, että olin joutunut tekemisiin sen pässin kanssa, jonka ukko Nooah otti mukaansa arkkiin, ellenhän liene saanut käsiini tuota niin julmasti tapetun Aabelin lemmikkieläintä.
Minä en vastusta tuollaisen lampaanpaistin käyttämistä ruokana. Pellinleikkauskoneella olisi siitä ehkä kyllä piankin selvän saanut, enkä luule, että se olisi voinut piikkivasaralle suurta vastusta tehdä. Se on vaan sen tarjoaminen seurassa veitsen ja kahvelin kanssa, jota minä melkein pidän lievänä pilkantekona.
Minä vaivuin hiljaisiin mietteisiini. Tämän lampaanpaistin syöminen ei ole tervettä taloudenpitoa, vaikkapa se luonnistuisikin. Siitä tulisi kestävä matto johonkin panttilainakonttoriin tai muuhun sellaiseen huoneustoon, jossa paljon kuljetaan.
Kuinka kestävä siirtolaiskohvertti siitä voitaisiinkaan tehdä!
Hinausköytenä vuorikaivoksissa se turvaisi monen ihmisen hengen.
Ravintolanpitäjätär tuli viehättyneen näköisenä katselemaan minua ja viipalettani. Tarjoilijaneiti astui lähemmäs, pani kädet sivuilleen ja vaipui hiljaiseen ihailemiseen. Viipaleeni on vielä aivan ehjänä. Minä aavistan, että nuo suloiset naiset aikovat tarjoella tätä samaa paistia yhä uudestaan joka päivälliseksi puolen vuoden kuluessa eli niin poispäin, ja sitten vaskinauloilla takoa se kokoon kassa-arkuksi itselleen. Mutta voi, te suloiset naiset, minäpä tiedän, miten sen voisi käyttää kauniimmin, isänmaallisemmin, arvokkaammin.
Sellaisella tavalla että se säilyttäisi teidän nimenne jälkimaailmalle ja saattaisi muistonne elämään siunattuna.
Luopukaa siitä omaisuudesta. Teillä tosin olisi ansiota siitä että yhä uudelleen tarjoilette näitä lampaanpaistiviipaleita.
Sallikaa teidän isänmaallisten tunteittenne puhua!
Lahjoittakaa viipaleet panssariksi ensimmäiseen suureen alukseen, jolla ruotsalainen sotalaivastomme lisääntyy!
Onhan siinäkin viehätyksensä, että näkee ruotsalaisten miesten ja naisten turhaan kuluttavan voimiansa noiden ennen vedenpaisumista eläneiden pässin jäännösten kimpussa.
Mutta kylläpä tuntuisi sekin viehättävältä ja suloiselta, että näkisi vihollisten kanuunankuulain voimattomina putoilevan alas noista lampaanpaistiviipaleista, ikäänkuin jäärakeet liuskakivikatolta.
Nyt lähtee juna! Lampaanpaisti ja puolipulloa olutta: yksi kruunu ja kymmenen äyriä.