KAMREERI ANDERSSONIN KELLOKOKOELMA.
Meidän levoton, hermostunut, pikajunan nopeudella eteenpäin syöksyvä sukukuntamme on nopeassa elonjuoksussaan saanut koko joukon vaarallisia tauteja ja vammoja, joista esi-isämme ensinnäkin eivät tienneet mitään, toisekseen eivät niistä olleet millänsäkään.
Niinpä esim. tuo nykyjään niin kurssissa oleva "sydänvika". Saikos Niobe sydänvian, kun pahat vallat teurastivat koko hänen lapsikamarinsa? Saiko Kustaa Vaasa sydänvian, kuullessaan, että koko hänen sukunsa oli surmattu? Matkustiko Frithiof Nauheimiin, kun toinen nai hänen Ingeborginsa? Ei, noille vanhanajan ihmisille sai survaista keihään rintaan ja anastaa heiltä heidän rouvansa ja kotiopettajattarensa eikä heidän kotilääkärinsä tarvinnut kieltää heiltä edes heidän aamukahviaan.
Eräs toinen tuollainen tauti on tuo siunattu kokoilemiskiihko. Ihmiset ovat tosin "koonneet" kaikkina aikoina, mutta ennen maailmassa sitä oli kokoamisessa jotakin järkeä. Koottiin kultaa, hopeaa, rahaa, kokemusta, viljaa ja orjia, s.o. tavaroita, joiden omistamisesta oli hyötyä. Jos joku olisi mennyt Kaarle Suuren luokse ja sanonut: "Teidän majesteettinne, saanko minä etsiä postimerkkiä teidän paperikoristanne?" niin häntä ei olisi ymmärretty, m.m. siitä syystä, ettei siihen aikaan tiedetty, mitä postimerkit ovat.
Yksi kokoilee nappeja, toinen kerää keppejä, kolmas merivahapiippuja, neljäs nimikirjoituksia. Minä en suinkaan ole suurten miesten omakätisistä nimikirjoituksista välinpitämätön. Jos voitte hankkia minulle Oskar Dicksonin [miljoonanomistaja Ruotsissa. S.m.] nimen poikittain sadantuhannen vekseliin, niin olenpa kiitollinen, mutta en viitsi maksaa kokonaisia markkoja sellaisten henkilöiden nimikirjoituksista, joilla ei iässään ole ollut pennin edestä luottamusta.
Kokoilemiskiihko on yhtä vaikea vamma, kuin rakkaus, hekuma, varkaus, pianonsoitto ja muut ihmiskunnan vitsaukset. Kokoilija antaa arvelematta satoja markkoja nuuskarasiasta, jonka sanotaan olleen Maria Stuartin henkikuskin hallussa, vaikk'ei vaimollaan ole ehjää lautasta, jolle panisi livekalaa, hän tyhjentää rahakukkaronsa pitsirievusta, joka on ollut kierrettynä Lola Montezin syntisen kaulan ympärillä, vaikka omien tyttäriensä palttinapaidat ovat seljästä riekaleina. Hän itse näkee nälkää voidakseen ostaa voiveitsen, joka on ollut kuninkaallisen hovimurhaajan Anckarströmin omana.
Kamreeri Andersson ei kokoellut sukkanauhoja eikä siivottomia valokuvia; hän kokoili käymäkelloja. Kelloja, jotka kävivät viisitoista vuorokautta ja kelloja, joita tarvitsi tyrkätä pari kertaa tunnissa, kelloja, jotka löivät, ja kelloja jotka eivät lyöneet, suuria kelloja, laattiasta lakeen asti ulottuvia, pieniä kelloja, jotka sijaitsivat sormuksissa, rintaneuloissa ja rannerenkaissa. Kenraali Pechlinin kultakellon ja mestatun murhaajan Göthen vieterikellon. Martta Stenbockin ruokasalin kellon Skanöristä ja muutaman, toiselta henkilöltä varastetun, kirkon käymäkellon, jonka taululle kaikki kaksitoista apostolia tallusteli ulos tuulettautumaan joka kerta, kun kello löi kaksitoista. Pietari itki, Juudas niisti nenäänsä ja huiskutti rahakukkaroansa; kamreeri Andersson hymyili ilosta ja riemusta.
Viisi huonetta hänellä oli ja itse hän asui kaikkein pienimmässä; kellot herrastelivat noissa neljässä.
Saatuaan nähdä jonkun erinomaisemman kellon hyppäsi hän sen perässä kuin lukiolainen viiden-neljättä ikäisen näyttelijättären jälessä ja kerran Norrbro-sillalla, nähdessään Saksan ministerin vetävän taskustansa ja tirkistävän muuatta omituista naurista, jonka hänen kantaisänsä oli varastanut eräältä kaatuneelta jalkaväen kenraalilta illalla Nördlingenin tappelun jälkeen, kiipesi Andersson hattu kourassa esiin, osoitti kelloa ja sanoi:
Wie viel wollen Sie haben? [Paljonko tahdotte? S.m.]
Naisten oli jotenkin yhtä helppoa tenhota Anderssonia kuin keittää totivettä kahdella sytytetyllä jääpuikolla. Oltuaan ulkona syömässä ja juomassa hiukkaista paremmin ei hän, kuten muut miehet, haaveillut lyhyistä hameista ja korkeista nilkoista ja valkoisista käsivarsista ja ystävällisistä mampseleista, vaan silloin hänestä tuntui, kuin olisi saanut auki Maria Antoinetten morsiuskellon kuoren ja kaivelisi sen koneistoa. Ja silloin hän joutui niin haltijoihinsa, että ilokyyneleet vuotivat alas pitkin hänen kasvojansa, ja siforiiniltä potkittiin silloin pois sekä huovat että lakanat.
Eräänä päivänä hän ajoi raitiovaunussa Adolf Fredrikin kirkolta alas Ritariholmaan. Kohtalo asetti hänet vastapäätä erästä vähän vanhanaikuista naista, jonka hiuslaite oli 1890-luvun muotia ja jonka nenä olisi helposti puhkaissut uuden viistopurjeen.
Andersson, joka helposti oli selkeytynyt kahdesta varietee-näyttelijättärestä, eräästä orvosta serkusta, muotikauppijattaresta, jolla oli yhteinen etehinen hänen kanssaan, ja eräästä kuusi kertaa kihloissa olleesta leskestä Kommendöörikadun varrella, ei tietysti luonut silmäystäkään häneen.
Mutta yht'äkkiä sukelsivat naisen sinipunervat puolisormikkailla varustetut sormet riutuvalle povelle ja nostivat sieltä ilmoille kellon, joka, siihen katsoen, mistä se otettiin, oli hyvinkin suuri. Anderssonin terävä silmä huomasi heti, että sillä oli omituinen muoto ja että taulu oli mosaikkia: perlemoa ja hopeaa. Yht'äkkiä tuo pikku otus (kello) kuorsahti ja löi yksitoista, sulosointuista lyöntiä.
Andersson tuli ikäänkuin sähköiseksi, kasvonsa punoittivat ja silmänsä paloivat. Kun nainen nousi keskusasemalla raitiovaunusta, seisoi Andersson jo edeltäkäsin platformulla ja tarjosi: kohteliaasti hänelle kättänsä avuksi. Sitten hyppäsi hän itse alas ja seuraili häntä matkan päästä. Muiden vanhempain naisten tapaan kävi tämäkin: kolmessakolmatta myymälässä ja yhdessä kondiittorissa. Andersson odotteli uskollisesti edustalla. Kerran, kun nainen mennä heiskutti hänen ohitsensa katuvierellä, kuuli hän tuon ihmeellisen kellon lyövän kolme siellä tiukan sadetakin; sisällä. Hän loi tuohon kaiketi arvossapidettävään naiseen niin hellän katseen, että sitä olisi kolmannen luokan varieteessakin pidetty liian rohkeana. Nainen punastui ja liihoitteli pois, pois erääseen taloon Klaran Vuorikadun varrelle. Muutamalta palvelevalta sisarelta, joka pesi akkunoita alakerrassa, sai Andersson tietää, että naisen nimi oli Holm, oli naimaton, kirjaeli lippuja ja vimppeleitä sosialisteille ja raittiusväelle, majaili talossa ja asui viidennessä kerroksessa. Yhden kokonaisen ja yhden neljännesminuutin kuluttua kolkutti kamreeri Anderssonin rystäs neitikammion ovea.
— Hm… anteeksi… onko se neiti Holm, joka kirjaelee lippuja ja standaareja?
— Kyllä, Allida Holm. Olisiko joku joka…
— Niin, nähkääs, minä olen "Vesi-Aallokon" kunnianarvoisen Yli-piiri-majoitus-eduskunnan kappalainen, ja me tahtoisimme saada uuden lipun. Mutta ei sillä kiirettä ole, ei ensinkään.
— Pitäisikö siihen tulla joitakin erikoisia vertauskuvia, paitsi tavallisia?
— Ei… ehei… no… ky… kyllä… niin no, antakaa olla! Suuri, hiottu vesikarahvi ylpeässä asennossa… ja… sitten pikkuruinen, viheliäinen, särkynyt, hiomaton konjakki-taskumatti-pahanen, jonka sisältö vuotaa ulos minkä kerkiää. Hm… anteeksi! Minun pitäisi ehtiä junalle, ja minun kelloni… Mitähän kello nyt lienee?
Sinipunervat sormet sukelsivat jälleen alas riutuvalle povelle.
— Oi joi, sallikaahan! Sepäs vasta omituinen kello.
— Rakas muisto.
— Ette kai… hm… anteeksi… Ette kai tahtone myydä sitä?
— Mitä ajattelettekaan! Rakkaan äidinäitini perintöä! sanoi lippujen kirjailijatar ja päästi kellon äkkiä lempipaikalleen.
Voimatta hillitä itseään tarttui Andersson äkkiä tuohon mainioon piilopaikkaan.
— Oih, päästäkää minut, herra, taikka minä huudan. Ettekö häpeä käyttäytyä tuolla tavoin parempaa, turvatonta tyttöä kohtaan!
Jonkun aikaa sovintoa hierottuaan onnistui kamreerin kumminkin saada nähdä kelloa; hänen kätensä vapisivat ja sieraimensa laajenivat.
— Kultaa siinä ei ole paljoakaan, mutta minä tarjoan kumminkin kolmesataa kruunua.
— Ei koskaan, herra!
Seuraavana aamuna puoli kymmenen aikaan seisoi kamreeri taas neiti
Holmin huoneessa.
— Suokaa anteeksi, mutta minua haluttavat antiikkiset kellot… mitä sanoisitte neljästä sadasta viidestäkymmenestä kruunusta?
— Kello on rakas muisto; minä en myy sitä kaiken maailmankaan kullasta.
— Mutta viisisataa valtiopankin seteleissä…?
— En koskaan, olettehan sen jo kerran kuullut. Se on minun rakkain omaisuuteni.
Andersson vietti kaksi unetonta yötä ja menetti kahdeksi päiväksi ruokahalunsa; kaikki entiset kellonsa näyttivät hänestä inhoittavilta, Vastenmielisesti hän niitä veti ja kohenteli; koko elämä näytti hänestä arvottomalta, kuin päivä ilman aurinkoa, pihvi ilman olutta, kuin sääryksetön sukka ilman jalkaa.
Sitten hän taas seisoi neiti Holmin edessä.
— Te tekisitte minulle mainion palveluksen, jos sallisitte minun saada tuon kellon! Minä tarjoan seitsemänsataa kruunua.
Samassa löi kello niin kauniisti kaksitoista.
— Tu… tu… tuhat kruunua, neiti!
— Käteistäkö?
— Käteistä, neiti Holm.
— Kiusaus on suuri köyhälle tytölle, mutta… mutta… ei, minä en voi! Se on ainoa, joka minulle on rakasta maailmassa…
Kamreeri Anderssonin ystävät alkoivat olla levottomia hänen tilastaan. Hän ei syönyt mitään eikä paljoa juonutkaan, hän laihtui ja kasvonsa kellastuivat; hänen pankkinsa pääkonttorin johtaja sai nähdä hänet eräällä matkalla, luuli hänen varastaneen ja että omatunto oli alkanut muuttua kujeelliseksi. Siitä seuraa ylimääräinen tarkastus ilman juhlapäivällisiä, ja itse haarakonttorin johtaja, joka oli tilittänyt vähän kaikeilaista, sai kiireenkaupalla haalia kokoon parikymmentä tuhatta muutamaksi päiväksi. Mutta Andersson selkeni asiasta ilman mitään varjoa.
Kahdenkymmenen vuorokauden kuluttua olisi Andersson ollut kuolleempi kuin vanhentunut uudistamaton kiinnityslaina, ellei hän olisi tehnyt suurta, epätoivoista päätöstä. Hän harjautti sortuuttinsa, pisti kukkasen napinläpeen ja kapusi ylös noista tunnetuista portaista kalpeana, mutta rohkeana kuin sotilas, kuolema silmäin edessä ja marsalkansauva rensselissä.
Neiti Holm piilotti voileipänsä nopeasti peilin taakse.
Kamreeri puhui:
— Kuule minua, Allida, ja anna minulle anteeksi. Tuo kellojuttu oli vaan tekosyy saadakseni nähdä sinua, suloinen tyttö. Olen rakastanut sinua aina siitä saakka, kun näin sinut ensi kerran raitiovaunussa. Sinua, sinua minä vain rakastan, en äidinäidin kultakelloa!
Tämä hellyys vyöryi kuin polttava laavavirta Allidan sielun ylitse. Kauvan nukutetut tunteet heräsivät äärettömällä voimalla; tuntui kuin taivas olisi auvennut ja kureliivi revetä paukahtanut. Lähes tiedotonna hän vaipui Anderssonin syliin ja huokasi autuaallisesti:
— Oma Anderssonini…
Haparoiden, vapisten kähmiskeli Anderssonin käsi hänen morsiamensa rinnoilla. Allida ei tehnyt enää yhtään vastarintaa; hän painoi vaan päänsä alas niinkuin narsissi rankkasateessa ja kuiskasi:
— Andersson, säästä minun kainouttani…
Eihän hän muuta ollut ajatellutkaan; hän oli vaan tahtonut tulla vakuutetuksi siitä, että kello oli paikoillaan.
Hyppäämme ylitse tuon tuskin kuukautta kestäneen kihlausajan, joll'aikaa Andersson oli kyllin hienotunteinen liian usein katsellakseen äidinäidin kelloa. Olipa ollut kolmena viimeisenä päivänä kokonaan vilkaisematta siihen. Hyppäämme samoin yli hääjuhlallisuuksien Phoeniksessä, kohdataksemme onnellisen morsiusparin heidän astuessaan oman makuukamarinsa kynnyksen yli.
Hiljaa ottaa Andersson esille kellonsa — ainoa laatuaan, sotasaalis Waterloosta — vetää sen hellävaroen ja hyväellen ja ripustaa sen kellonjalustalle yöpöydällensä.
Vapisten ikävästä ja ihastuksesta näkee hän kainosti värähtelevän morsiamensa ottavan esille kellonsa, nyttemmin hänen kellonsa, vetävän sen ja ripustavan sen omaan kellonjalustaansa. Läähättäen ja säihkyvin silmin syöksyy hän sinne. Morsian, joka luulee sen tarkoittavan häntä, avaa luisevat käsivartensa ja kuiskaa:
— Oh, Ander…
Mutta hän väistyy syrjään ja seisoo, hämmästyksen ja kauhun vallassa,
Allidan kello kädessään…
Tavallinen, viidenkymmenen kruunun maksava naisen kello!
— Mi… mi… missä on äidinäidin kello, Allida?
— Armahaiseni, sen minä myin tässä joku päivä sitten kolmesta sadasta kruunusta, hankkiakseni itselleni vähän yhtä ja toista pientä, johon en tahtonut sinulta rahaa pyytää.
— My-y-yit kolmesta sadasta kruunusta! Ja minä kun tarjosin tuhannen!
— Mutta, rakas Andersson, sinähän vaan laskit leikkiä; minuthan sinä vaan tahdoit omaksesi?
— Käärme! Ulkokullattu! Nyt sinä viskaat pois kalleuden, josta sinulle silloin turhaan tarjottiin kokonaiset rikkaudet…
— Siinä on eroitus, armaiseni! Silloin oli tuo rakas aarre minun ainoani maailmassa. Nyt minä voin menettää sen, sillä nythän olet sinä minulla!
Ja hän piti hänet.