LXXXI LUKU.
Vuonna 1825 Schiller, jota pidettiin ijällisyydestä heikontuneena, sai toimekseen vartioida muita vankeja, joiden valvominen ei muka vaatinut niin paljon valppautta. Kaipaus oli molemminpuolinen, kun hän erosi meistä.
Hänen jälkeensä tuli ensin Kral, joka hyvyydessä oli hänen vertaisensa. Mutta tällekin annettiin pian joku muu toimi, ja meille tuli uusi vartija, joka ei ollut juuri häijy, mutta jonka tylyydessä ei havainnut mitään myötätuntoisuutta.
Nämä muutokset huolestuttivat minua syvästi. Schiller, Kral ja Kubitzky, etenkin nuo kaksi ensinmainittua, olivat meitä sairaina ollessamme hoitaneet niin hellästi, kuin isä ja veli. Laiminlyömättä virkansa velvollisuuksia, he tiesivät tehtävänsä tehdä ilman sydämen kovuutta. Jos heille jäikin hiukan karkeutta pintapuolelle, niin se melkein aina oli vasten heidän tahtoansa, ja sitä runsaasti korvasi heidän hyvät työnsä ja tunteensa meitä kohtaan. Suutuin joskus heihin, mutta sen he heti antoivat minulle anteeksi. Kaikin tavoin he pyysivät vakuuttaa meitä suosiomielestänsä, ja heitä suuresti ilahutti nähdä, että olimme siitä vakuutetut ja itse pidimme heitä kunnonmiesten arvossa.
Meistä erottuansa Schiller useampia kertoja sairastui ja tointui jälleen. Pojan levottomuudella kyselimme aina hänen tilaansa. Paranemassa ollessaan hän usein tuli kävelemään ikkunaimme alla. Me yskäisimme tervehdykseksi, ja hän loi silmänsä ylös alakuloisella hymyllä, sanoen vahdille, jotta kuuluisi meillekin: Da sind meine Söhne! (Tuossa ovat minun poikani!)
Vanhus raukka, kuinka minua pahoitti nähdä sinun liikuttavan jäykistyneitä jäseniäsi, voimatta tukea sinua käsivarrellani!
Tuontuostakin hän istui nurmikolle lukemaan kirjoja, joita hän ennen oli antanut minulle lainaksi. Jotta minä ne tuntisin, sanoi hän vahdille kirjan nimen tai luki hänelle siitä jonkun kappaleen. Enimmiten se oli kalenterinnovelleja ja muita romaaneja, vähä-arvoisia mutta siveellisiä. Muutamien halvauksen-puuskain perästä hän muutettiin sotilas-sairashuoneesen. Silloin hän jo oli huonoimmillaan ja kuoli ennen pitkää. Varoja oli hänellä muutamia satoja floriinejä, jotka hän vuosien kuluessa oli säästänyt kokoon; nyt ne olivat lainassa muutamilla sotatovereilla. Kuoleman lähestyessä, hän kutsui nämä ystävät luokseen ja sanoi: Minulla ei ole enää omaisia elossa; pitäkäätte kukin omananne, mitä te olette minulta saaneet. Pyydän ainoastaan, että rukoilette minun edestäni.
Yhdellä näistä ystävistä oli kahdeksantoista vuotias tyttö, joka oli Schillerin kummilapsi. Muutamaa tuntia ennen kuolemanhetkeänsä vanhus laittoi häntä noutamaan. Sairas ei kyennyt enää selvästi puhumaan; vetäisi vaan sormestaan hopeasormuksen, viimeisen omaisuutensa, ja pani sen tytön sormeen. Sitten suuteli häntä ja itki suudellessaan. Tyttö nyyhkäeli ääneen, vuodattaen kyyneleitä vanhuksen päälle. Tämä pyyhki ne tytön silmistä, otti hänen kätensä ja painoi ne silmillensä. Ja niin hänen silmänsä ummistuivat ainiaksi.