LXXXII LUKU.
Ihmisiltä saatavat lohdutukset, ne meiltä katosivat toinen toisensa perästä; murheita karttui karttumistaan. Minä antausin Jumalan tahtoon, mutta tein sen huo'aten, ja mieleni, sen sijaan että tottuisi kuormaansa kantamaan, näkyi sitä yhä raskaammaksi tuntevan.
Kerran tuotiin minulle salaa lehti Augsburgin sanomia, jossa oli luettavana kummallinen juttu minusta, sen johdosta, että yksi sisaristani mainittiin menneen luostariin, nimittäin:
"Neiti Maria Angela Pellico, sen ja sen tytär, otti sinä ja sinä päivänä hunnun P. Marian Ilmestyksen luostarissa Torinon kaupungissa j.n.e. Hän on sisar Francesca da Riminin tekijälle, Silvio Pellicolle, joka hiljakkoin pääsi Spielberg'in linnasta, H.M. Keisarin armoittamana; laupeuden työ, joka on jalomielisen tekijänsä vertainen, ja joka ilahuttaa koko Italiaa, siihen katsoen että j.n.e."
Nyt seurasi luettelo minun ansioistani.
Miksipä tuo juttu minun armoittamisestani oli keksitty, sitä en voinut käsittää. Pelkkää sanomalehden-kirjoittajan leikinlaskua se tuskin saattoi olla; kenties pikemmin Itävallan poliisin kavaluuden juoni. Mutta nimet Maria Angela olivat todella nuoremman sisareni. Tuo armas lapsi oli siis ruvennut nunnaksi. Oi, kenties hän teki sen syystä, että vanhemmat olivat kuolleet! Tyttö raukkanen kukaties ei ole sallinut minun yksinäni kärsiä vankeuden vaivoja; hänkin on tahtonut niitä osakseen! Suokoon Herra hänelle, suuremmassa määrin kuin minulle, kärsivällisyyden ja itsekieltämyksen hyviä avuja! Kuinka usein kammiossaan tuo enkeli on minua ajatteleva, kuinka usein pitävä vaivaloista katumusta, rukoillen Jumalalta veljelleen lievitystä!
Nämä ajatukset painoivat raskaasti mieltäni. Liiankin mahdollista oli, että minun onnettomuuteni oli vaikuttanut lyhentämään isäni tai äitini päiviä, kenties molempienkin! Mitä enemmin mietin, sitä vähemmin saatoin uskoa, että Mariaseni ilman semmoista syytä olisi jättänyt isänsä kodon. Tämä luulo painoi minua, kuin tosi-asia, ja minä jouduin kovaan tuskaan.
Maroncelli'akin tämä asia syvästi liikutti. Joku päivä sen perästä hän ryhtyi sepittämään runoa vangin sisaresta. Siitä syntyi ihana runokappale, täynnä murhetta ja myötätuntoisuutta. Valmiiksi saatuansa hän heti luki sen minulle, ja kiitollisuuteni oli suuri. Tuhansittain on tehty runoja pyhistä neitosista, mutta tämä oli luultavasti ainoa, jonka kahlittu kumppali teki vankihuoneessa neidon veljeä varten. Kuinka täynnä se oli liikuttavia ja hurskaita tunteita!
Näin ystävyys lievitti tuskiani. Siitä lähtien ei kulunut päivää, jolloin en ajatuksissani käynyt eräässä neitsytluostarissa; jolloin en sen neitsyeistä erinäisellä säälillä katsellut yhtä; jolloin en hartaasti rukoillut taivasta, että se tekisi hänelle yksinäisyyden suloiseksi eikä sallisi hänen mielikuvituksensa liian mustilla väreillä esittää hänelle vankihuonettani.