LXXXIII LUKU.
Siitä seikasta, että tuo sanomalehti joutui käsiini, älköön lukija arvelko, että minun onnistui useammin saada tietoja maailmasta. Ei; kaikki soivat kyllä minulle hyvää, mutta pelko piti heitä kahleissaan. Jos joku vähäpätöinen salaisuus pääsi tulemaan, niin se vaan tapahtui, kun ei mitään vaaraa siitä ollut pelättävänäkään. Ja mitenpä olla pelkäämättä keskellä näitä tiheitä varsinaisia ja ylimääräisiä tarkastuksia?
Rakkaista omaisistani en saanut koskaan salaa tullutta tietoa, muuta kuin mainitun lyhyen sanoman sisarestani.
Pelkoni, että vanhempani eivät enää eläneet, tuli vähää myöhemmin pikemmin enennetyksi kuin vähennetyksi sen tavan kautta, jolla poliisitirehtori kerran minulle ilmoitti, että kaikki oli hyvin kodissani.
— H.M. Keisari käskee, virkkoi hän, minun saattaa teille hyviä uutisia
Torinosta sukulaisistanne.
Hypähdin ylös ilosta ja hämmästyksestä, tästä arvaamattomasta ilmoituksesta, ja pyysin likempiä tietoja.
— Jätin Torinoon vanhemmat, veljeksiä ja sisaria. Elävätkö kaikki vielä? Voi, jos teillä on kirje joltakulta heistä, niin rukoilen teitä näyttämään sitä minulle!
— En voi näyttää mitäkään. Teidän pitää tyytyä tähän. Onhan siinä jo suosion osoite Keisarin puolelta, että Hän on suvainnut laittaa teille nämä lohduttavaiset sanat. Se ei ole vielä kellekään tapahtunut.
— Myönnän, että se on suosion osoite Keisarilta; mutta arvaattehan, että minun on mahdotonta noin epämääräisistä sanoista saada lohdutusta. Ketkä ovat nuo sukulaiset, jotka jaksavat hyvin? Enkö ole ketään kadottanut?
— Olen pahoillani, herra, ett'en voi teille sanoa enempää, kuin mitä on käsketty.
Ja sillä hän minut jätti.
Aikomus varmaankin oli ollut tällä sanomalla antaa minulle huojennusta. Mutta minä tulin siihen vakuutukseen, että samalla kun Keisari oli jonkun sukulaiseni anomuksesta suostunut laittaa minulle tällaisen viittauksen, oli hän kieltänyt näyttää minulle mitään kirjettä, jott'en saisi nähdä, ketkä rakkaistani olivat kuolleet.
Paria kuukautta myöhemmin tuli toinen samanlainen ilmoitus. Ei mitään kirjettä tahi tarkempaa tietoa.
He näkivät, ett'en minä siihen tyytynyt, jopa päinvastoin siitä vaan synkistyin; ja nuo sanomat kodista lakkasivat tykkänään.
Ajatus, että vanhempani olivat kuolleet, että niitä ehkä olivat seuranneet veljenikin ja rakas sisareni Giuseppina, että kenties Marietta, ainoa jäljelle jäänyt, pian nääntyisi yksinäisyytensä murheesen ja katumus-harjoitustensa vaivoihin, tämä kaikki luovutti minua yhä enemmän maailman oloista.
Tuontuostakin, kun minua ahdisti vanhat kipuni tai jotkut uudet, niinkuin kovat vatsan vaivat koleerankaltaisien oireitten ja tuskien kanssa, niin toivoin kuolemaa. Niin, toivo on oikea sana.
Ja yhtähyvin — oi ihmisen ristiriitaisuutta! — ei tarvinnut kuin silmäys surkastuvaan ystävääni, niin sydäntäni särki ajatellessani, että hän jäisi tänne yksin, ja uudestaan veti elämä minut puolellensa.