LXXXIV LUKU.
Kolme kertaa tuli Wienistä korkeita herroja tarkastelemaan vankihuoneitamme ja tiedustelemaan, oliko kaikki, niinkuin piti olla. Ensimmäinen oli vapaaherra von Münch. Surkutellen, että meillä oli valon puutetta, tämä lupasi tehdä parastansa saadakseen päiväkautemme pidennetyksi sillä tavoin, että illoin muutamaksi tunniksi pantaisiin lamppu palamaan ulkopuolelle oven aukkoa. Hän kävi meillä vuonna 1825. Vuotta myöhemmin hänen hyvä aikeensa pantiin toimeen. Ja tässä hautakammion tapaisessa valossa oli meidän vast'edes mahdollista nähdä seinät, niin ett'emme kävellen halaisseet niihin kalloamme. Toinen käynti oli vapaaherra von Vogel'in. Hän tapasi minua sangen huonossa terveydentilassa. Kuultuansa, että lääkäri, vaikka arveli kahvia minulle terveelliseksi, ei tohtinut sitä määrätä, koska kahvi on ylellisyyden-tavara, hän lausui myöntäväisen sanan minun hyväkseni; ja minulle määrättiin kahvia. Kolmannen kerran se oli, en tiedä mikä hoviherra, noin viiden tahi kuudenkymmenen vuoden vaiheilla, joka käytöksessään ja puheessaan osoitti jalomielistä osan-ottavaisuutta. Tosin hän ei voinut mitään tehdä meidän eduksemme, mutta hänen sydämestä lähtevät sanansa tekivät meihin hyvän vaikutuksen.
Voi kuinka vangin tekee mieli nähdä inhimillisiä olentoja! Kristin-oppi, joka on niin rikas ihmisrakkaudesta, ei olekaan unhottanut armeliaisuuden töihin lukemasta sitäkin, että käymme vankeja lohduttamassa. Yksin ihmisten näkeminenkin, jotka säälivät onnettomuuttasi, sinua virvoittaa; ja jos kohta ei heidän vallassansa ole millä sitä tehokkaammin helpoittaa, se tekee sen sinulle kuitenkin vähemmin tuskalliseksi.
Täydellinen yksinäisyys saattaa kyllä vaikuttaa edullisesti muutamiin sieluihin; mutta ylimalkaan luulen vielä paremmaksi, ett'ei liikoihin mene, vaan koetetaan sitä lievittää jonkunmoisella yhteydellä seura-elämän kanssa. Niin on ainakin minun luonteeni laita. Jos en saa nähdä lähimmäisiäni, niin ihmisrakkauteni kuivettuu ja supistuu vaan vähäiseen lukuun heistä. Mutta jos saan tavata, ell'en monta, niin kumminkin muutamia, niin rakkauteni ulottuu koko ihmiskuntaan.
Tuhansin kerroin minä olen kauhulla huomannut, että sydämessäni oli rakkautta ainoastaan ani harvaan henkilöön ja vihaa kaikkia muita vastaan. Silloin astuin ikkunalle, ikävyydellä haluten nähdä joitakin uusia kasvoja. Olin hyvilläni, kun vahti ei kävellyt liian likellä muuria, vaan astui niin kauvas pois siitä, että minun sopi hänet nähdä, ja kun, jos hän kohotti päätään kuullessansa yskäni, hänen katsantonsa oli leppeä. Kun luulin havaitsevani hänessä säälin merkkiä, niin sydäntäni sulosti tykytti, ikäänkuin tuo vennonvieras sotamies olisi ollut vanha ystävä.
Kun hän lähti, minä kaipaavan levottomuudella odotin, että hän kääntyisi takaisin, ja jos hän kääntyi ja tullessansa katsoi minuun, niin iloitsin kuin suuresta laupeuden työstä. Mutta jos hän sitten ei enää astunut niin, että minä voin häntä nähdä, silloin minua suretti kuin suosivaa, joka näkee suosionsa hyljättävän.