LXXXV LUKU.
Lähimmäisessä huoneessa, sitä ennen Oroboni'n, asuivat nyt herrat Marco Fortini ja Antonio Villa. Viimeksimainittu, ennen varteva ja vahva kuin Herkules, kärsi ensimmäisenä vuonna paljon ruo'an niukkuudesta, ja kun hän sitten sai sitä runsaammin, hänen vatsansa ei enää jaksanut sitä sulattaa. Hän riutui riutumistaan; vihdoin, ollessaan jo viimeisillään, hän sai raittiimman huoneen. Tuon ummehtuneen luolan kauhea ilma oli epäilemättä ollut hänelle, kuten kaikille muillekin, turmioksi. Mutta ei hänen pyytämänsä muuttokaan auttanut. Uudessa suuremmassa huoneessansa hän kamppaeli vielä jonkun kuukauden, mutta muutamien verikohtauksien perästä hän heitti henkensä.
Hänen kuolinvuoteensa vieressä seisoivat avuliaina hänen vankeuden toverinsa Fortini ja abboti Paulowich, joka kiireimmiten oli saapunut Wienistä.
Vaikk'en ollut niin likeisessä ystävyydessä hänen, kuin Orobonin kanssa, suretti hänen kuolonsa minua kuitenkin syvästi. Minä tiesin, että häntä hellästi rakasti vanhemmat ja morsian. Mitä häneen itseensä tuli, niin hän oli pikemmin kadehdittava, kuin surkuteltava; mutta nuot jäljelle jääneet!…
Vainaja oli myös ollut naapurinani Lyijykamareissa. Tremerello oli tuonut minulle muutamia hänen tekemiänsä runoja, ja vienyt hänelle minun tekemiäni. Monessa hänen runossaan vallitsi syvä tunne.
Kuoltuansa hän tuntui minusta rakkaammalta, kuin eläessään, kenties sentähden, että kuulin vahdeilta, mitä tuo onneton oli kärsinyt. Vaikka harras kristitty, hän ei voinut taipua kuolemaan. Tuo kauhea askel häntä värisytti kiireestä kantapäähän, vaikka kohta hän ylisti Jumalaa ja kyynelsilmin rukoili: — En voi, Herra, sovittaa tahtoani Sinun tahtosi mukaan, vaikka kuinka sitä haluisin; tee Sinä se ihmetyö minussa!
Hänessä ei ollut Orobonin mielenvakavuutta, mutta hän otti tämän esikuvakseen, vakuuttaen antavansa vihamiehilleen anteeksi.
Sen vuoden lopulla (1826), eräänä iltana kuulimme korridorista askeleitten kolinaa, jota turhaan koetettiin välttää. Korvamme olivat jo tottuneet eroittamaan kaikellaisia eri ääniä. Joku ovi avattiin, se oli asianajaja Soleran ovi, sitten toinen, se oli Fortinin. Muutamista hyvin matalista äänistä eroitimme poliisitirehtorin äänen. — Mitä nyt? Tarkastustako näin myöhään, ja mitä varten?
Mutta ennen pitkää tultiin taas ulos korridoriin. Ja tuossapa kuuluu kunnon Fortinin rakas ääni: — Voi minua poloista! pyydän anteeksi, kun unhotin osan rukouskirjaani!
Ja sukkelasti hän juoksi takaisin ottamaan kirjansa; sitten hän yhtyi muihin. Ovi avautui rappusille päin, askeleet kuuluivat loitommalta; ymmärsimme noiden kahden saaneen vapautensa. Vaikka tuntuikin kovalta, ett'emme saaneet seurata, niin toki riemuitsimme heidän onnestansa.