LXXXVI LUKU.
Oliko noitten kahden vapautus ilman mitään yhteyttä meidän kohtalomme kanssa? Kuinka nämät pääsivät irti, jotka olivat tuomitut, samoin kuin mekin, toinen 20 ja toinen 15 vuodeksi, eikä meille loistanut ainoatakaan armon sädettä?
Vapauttamatta jääneitä vastaan oli siis pahempia luuloja, jotka heitä haittasivat? Vai oliko aikomuksena armoittaa meitä kaikkia, mutta vähitellen, kaksi kerrassaan? kenties joka kuukausi, vai joka toinen tahi kolmas?
Niin me jonkun aikaa ajattelimme. Mutta kului kolme kuukautta, kului enemmänkin, eikä mitään uutta vapautusta tullut. 1627 vuoden lopulla arvelimme, että Joulukuu olisi määrätty armon ajaksi. Ei, Joulukuu meni muutoksitta.
Nyt lykkäsimme toivomme tuonnemmaksi, 1828 vuoden kesään asti, jolloin minulta oli kulunut puoli kahdeksatta vuotta, jotka keisarin sanan mukaan olisivat viidentoista vuoden vertaiset, jos nimittäin rangaistus luettiin siitä päivästä, jolloin minä pantiin kiinni. Jos taas ei otettu tutkinto-aikaa lukuun (joka näyttikin todenmukaisemmalta), vaan laskettiin tuomion julistamisesta alkaen, niin nuot puoli kahdeksatta vuotta eivät menisi umpeen ennenkuin vuonna 1829.
Kaikki tänkaltaiset toiveet pettyivät. Sillä välin, ja jo ennen Soleran ja Fortinin lähtöä, oli Maroncelli raukan vasempaan polveen ilmaantunut paise. Alussa se ei paljon vaivannut, teki vaan miehen ontuvaksi. Sittemmin hänen kävi vaikeaksi kantaa rautojansa, niin että harvoin pääsi ulos kävelemään. Eräänä syyspäivänä hänen teki mieli lähteä minun kanssani ulos raitista ilmaa nauttimaan. Lunta oli jo maassa. Kovan onnen hetkellä, kun minä en häntä tukenut, hän liukahtui ja kaatui. Täräyksestä syntyi heti kova tuska polveen. Me kannoimme hänet vuoteellensa; itse hän ei enää voinut nousta jaloilleen. Tultuansa lääkäri antoi vihdoin viimeinkin irroittaa raudat. Päivästä päivään paise pahentui, kohosi ja kolotti julmasti. Niin surkea oli hänen tilansa, ett'ei hän saanut rauhaa vuoteella eikä muuallakaan.
Milloin hänen vaan täytyi muuttaa asemansa, nousta tai ojentaa itseänsä vuoteelle, minun piti suurimmalla varovaisuudella tarttua tuohon kipeään sääreen ja mitä hitaimmin siirtää se sopivaan asemaan. Usein pieninkin muutos vaati neljänneksen tunnin tulista tuskaa.
Iiliäisiä, visvanvetäjiä, helvetinkiveä, hauteita, milloin kuivia, milloin kosteita, kaikkea lääkäri koetti. Kovempi tuska oli ainoa seuraus. Polttokiven vaikutuksesta tuli ulos märkää. Paise oli täynnä haavoja; mutta se vaan pysyi entisellään eikä märän vuotaminen haavoista tuottanut mitään lievitystä.
Maroncelli oli tuhat kertaa minua onnettomampi; mutta oi, kuinka minäkin kärsin hänen kanssaan! Hoitajan toimet tuntuivat tosin suloiselta vaivalta, ne kun suoritettiin tuon rakkaan ystävän tähden. Mutta minua huolestutti ja tuskastutti, nähdessäni hänen riutuvan, voimatta häntä auttaa, aavistaessani, että kipeä polvi ei koskaan tulisi paranemaan ja kuullessani, että sairas itse piti kuoleman todenmukaisempana kuin parannuksen! Oi, vaikka koko ajan ihmettelin hänen miehuuttansa ja reippauttansa, sydäntäni surkeasti viilteli.