LXXXVII LUKU.
Tässäkin surkeassa tilassa hän vielä runoili, lauloi ja tarmo, peitelläksensä minulta vaivojansa. Hän ei enää voinut ruokaa sulattaa eikä saada unta silmiinsä, laihtui kauheasti ja meni usein tainnoksiin; mutta aina hän pian jälleen toipui ja rohkaisi mieleni.
Mitä hän yhdeksän pitkän kuukauden kuluessa sai kärsiä, sitä ei voi sanoilla kertoa. Vihdoin suostuttiin lääkärin-neuvottelua pitämään. Ylilääkäri tuli, hyväksyi kaikki, mitä lääkärimme oli tehnyt ja koettanut, ja, ilmaisematta mielipidettänsä taudista ja mitä vielä oli tekeminen, läksi pois.
Tuokion perästä tuli linnan alapäällikkö ja sanoi Maroncelli'lle: — Ylilääkäri ei ole uskaltanut täällä teidän kuullen lausua mielipidettään, peljäten, ett'ei teillä olisi voimaa kuunnella, mitä on välttämätön tehdä. Minä vakuutin hänelle, että teillä on kyllä mielenlujuutta.
— Luulisinpa, vastasi Maroncelli, jo antaneeni jonkinlaista todistusta tuosta, kun valittamatta olen kärsinyt näitä vaivoja. Olisiko siis edessäni?…
— Niin, hyvä herra, säären poikkileikkaus. Vaikka ylilääkäri sittenkin epäilee sitä neuvoa, ruumiinne heikkouteen katsoen. Luuletteko todellakin kestävänne poikkileikkausta? Tahdotteko antautua tuohon vaaraan?
— Kuolemanko vaaraan? Enkö kuitenkin kaikissa tapauksissa piammiten kuole, ell'ei tätä paisetta saada paranemaan?
— Laitamme siis heti kertomuksen tästä seikasta Wieniin, ja niin pian kun leikkauksen lupa tulee…
— Mitenkä? Siihen tarvitaan vielä lupaa?
— Tarvitaan, herra.
Kahdeksan päivän perästä lupa vihdoin tuli. Sairas kannettiin nyt isompaan huoneesen; hän pyysi, että minä saisin seurata.
— Voisihan niin tapahtua, sanoi hän, että minä leikkauksen aikana heitän henkeni; jospa ainakin saisin tehdä sen ystäväni sylissä.
Hänen pyyntöönsä suostuttiin.
Abboti Wrba, rippi-isämme (Paulowichin jälkeläinen), tuli nyt antamaan Pyhää Ehtoollista sairaalle. Kun se oli suoritettu, odotimme haavureita; niitä ei näkynyt. Maroncelli sillä välin vielä rupesi virttä veisaamaan.
Vihdoin haavurit tulivat. Heitä oli kaksi. Toinen oli täällä varsinainen, s.o. meidän parranajajamme; hänen oli, milloin leikkauksia oli tehtävänä, oikeus tehdä niitä omakätisesti, eikä tahtonut siitä kunniasta luopua. Toinen oli nuori haavuri, Wienin haavurikoulusta lähtenyt, jolla jo oli hyvä maine taitavuudestaan. Tämä, jonka kuvernööri oli lähettänyt olemaan toimituksessa läsnä ja sitä johtamaan, olisi itse tahtonut käsiksi ruveta, mutta hänen täytyi tyytyä toimituksen valvomiseen.
Sairas pantiin istumaan sängyn reunalle, jalat riippuen alas; minä pidin häntä sylissäni. Polven yläpuolella, siinä kohdassa, missä reisi vielä oli terve, sidottiin ympäri nauha, jota myöten veitsen tuli kulkea. Tuo vanha haavuri leikkasi nyt ympäriltä, sormen syvältä; sitten hän käänsi leikatun keden taaksepäin ja leikkasi sen jälkeen paljastettuja jäntereitä. Verta vuoti runsaasti suonista, jotka heti sidottiin kiinni silkkilangalla. Viimeksi sahattiin luu.
Maroncelli ei kertaakaan tuskasta äännähtänyt. Nähdessään tuota leikattua säärtä pois kannettavan, loi hän sille surkuttelevan silmäyksen, sitten kääntyen haavurille, virkkoi:
— Te olette vapauttanut minut vihollisesta, enkä tiedä millä teitä palkita.
Ikkunalla oli ruusu lasissa.
— Pyydän, että toisit minulle tuon ruusun, — sanoi hän minulle.
Vein sen hänelle, ja hän tarjosi sen vanhalle haavurille, sanoen:
— Minulla ei ole muuta tarjota kiitollisuuteni osoitteeksi.
Tämä otti ruusun, kyynel silmissä.