LXXXVIII LUKU.
Haavurit olivat luulleet Spielberg'in lasaretissa löytyvän kaikkea, mitä tähän toimitukseen kuului, ja olivat sentähden tuoneet mukanansa ainoastaan tarpeelliset rautakalut. Mutta leikkauksen päätyttyä, he havaitsivat paljon tarpeita vielä puuttuvan, niinkuin vaksi-vaatetta, jäätä, kääreitä y.m.
Raajarikko paran täytyi nyt odottaa kaksi tuntia, kunnes ennätettiin kaupungista noutaa, mitä puuttui. Vihdoin hän sai laskeutua vuoteelle, ja jäitä pantiin reiden tyngälle.
Seuraavana päivänä tynkä pestiin puhtaaksi siihen syntyneistä verenkimpaleista, kesi vedettiin siihen päälle ja sidottiin kiinni.
Muutamien päivien aikaan ei annettu sairaalle syödä kuin puolikupillinen soppaa, johon oli murennettu munanruskuaista. Vasta kun haavakuumetta ei enää ollut peljättävänä, ruvettiin vähitellen antamaan hänelle ravitsevampaa ruokaa. Keisari oli käskenyt, että, kunnes sairas täydellisesti toipuisi heikkoudestaan, hänelle piti annettaman hyvää ruokaa, päällikön omasta kyökistä.
Parannus kesti neljäkymmentä päivää, joiden kuluttua me vietiin vankilaamme; muuten tämä oli tullut väljennetyksi siten, että väliseinä oli hajoitettu ja entiseen huoneesen oli yhdistetty se, jossa ennen oli asunut Oroboni ja sitten Villa.
Minä nyt asetin vuoteeni samalle paikalle, jossa oli ollut Orobonin ja missä hän oli kuollut. Tämä paikan yhteisyys minua miellytti; tuntui siltä, kuin näin olisin häntä lähempänä. Usein näin unta, että hän tuli luokseni ja virkistytti minua taivaallisilla lohdutuksillaan.
Nuot Maroncelli'n kauheat vaivat, sekä ennen leikkausta että sen tapahtuessa ja perästäpäin, olivat karaisseet mieleni. Jumala, joka oli pitänyt minut terveenä ystäväni sairauden aikana, jolloin apuni oli hänelle tarpeen, otti minulta terveyden, kun hän itse kainalosauvoillansa tuli toimeen.
Sain muutamia visapaisumia, joita kovasti kolotti. Niistä toki paranin, mutta sitten rupesin tuntemaan rintakipuja, jo ennestään minulle tuttuja, mutta nyt tukehduttavampia kuin koskaan, huimauksia ja värveellisiä purkauksia.
— Nyt on minun vuoroni, arvelin itsekseni. Tulenko minä olemaan vähemmin kärsivällinen, kuin kumppalini?
Siitä lähtien koetin, minkä suinkin voin, seurata hänen esimerkkiänsä.
Ei ole epäiltävä, että itsekullakin tilalla on omat velvollisuutensa. Sairaan velvollisuudet ovat kärsivällisyys, miehuus ja mitä suurin ponnistus aina esiintyä rakastettavana niille, jotka häntä ympäröivät.
Maroncelli kainalosauvoillansa ei ollut enää niin vikkelä, kuin ennen, ja häntä huolestutti, ett'ei hän voinut auttaa minua, niinkuin hänen teki mieli. Paitsi sitä pelkäsi hän, että minä, säästääkseni häneltä liikkumisen vaivaa, en pyytänyt apua niin usein, kuin oli tarpeen.
Niin olikin tuontuostakin asian laita, mutta koetin aina laittaa niin, ett'ei hän sitä huomaisi.
Hän oli tosin saanut voimiansa jälleen, mutta ilman haittaa hän ei kuitenkaan jäänyt. Häntä vaivasi, kuten kaikkia, joilta joku jäsen on poisleikattu, kipu hermoissa, ikäänkuin tuo leikattu osa vielä olisi paikallansa. Jalkaa, sääriluuta ja polvea kolotti, vaikka niitä ei ollut enää. Siihen tuli vielä, että luu ei ollut oikein taitavasti sahattu, vaan tunkeutui uuteen lihaan ja vaikutti uusia haavoja. Vasta vuoden perästä tynkä oli kylläksi karaistu eikä enää avaantunut.