LXXXIX LUKU.
Mutta uusia kipuja melkein lakkaamatta tuli tuon onnettoman osaksi. Ensin luuvalo, joka alkoi käsiranteissa ja sitten useampia kuukausia kidutti koko hänen ruumistansa. Sitten kerpukki, joka vähissä ajoin peitti ruumiin sinertävillä pilkuilla, että hän oli kauhean näköinen.
Koetin itseäni lohduttaa ajatellen: — Koska meidän kuitenkin on täällä kuoleminen, niin parasta on, että toinen meistä jo sai tuon taudin; se on tarttuvainen ja viepi siis meidät molemmat hautaan, ell'ei yht'aikaa, ainakin vähäisen väliajan perästä.
Valmistelimme siis keskenämme kuolemaan, ja olimme tyytyväiset. Yhdeksän kovan vankeuden vuotta vaivoinensa oli vihdoin tutustanut meitä siihen ajatukseen, että kaksi niin runneltua ja lepoa tarvitsevaa ruumista oli tomuksi muuttuva. Ja sielumme luottivat Jumalan hyvyyteen ja toivoivat taas yhtyvänsä siellä, missä kaikki ihmisten vihat lakkaavat, ja missä, sitä me rukoilimme, kanssamme kerran yhtyisivät leppyneinä nekin jotka meitä täällä eivät rakastaneet.
Tuo kerpukin tauti oli edellisinä vuosina jo tehnyt tuhojansa tässä vankeustossa. Saatuansa tiedon Maroncelli'n tilasta ja peljäten uuden kulkutaudin syntymistä, hallitus suostui lääkärin pyyntöön, joka ilmoitti, että ainoa tehokas parannuskeino Maroncelli'lle oli raitis ilma, ja sentähden neuvoi, että häntä pidettäisiin niin vähän kuin mahdollista sisällä.
Minä, hänen kumppalinansa ja myöskin kituen heikkoutta, tulin osalliseksi samasta edusta.
Kaiken aikaa, kun kävelypaikalla ei ollut muita ihmisiä, s.o. aamulla päivän koitteesta pari tuntia, sitten päivällisen aikana, jos mielemme teki, ja kolme tuntia iltasella saimme olla ulkona. Niin arkipäivinä. Pyhinä, jolloin muitten ei ollut tapa siellä olla, olimme ulkona aamusta iltaan, paitsi päivällis-aikana.
Eräs toinen onneton vielä, hyvin huono terveydeltään ja ijältään noin 70 vuotias, annettiin meille kumppaliksi, koska arveltiin raittiin ilman olevan hänellekin hyödyksi. Se oli herra Constantino Munari, rakastettava vanhus, joka harrasti kirjallisia ja filosofillisia tutkimisia, ja jonka seura oli hyvin miellyttävä.
Miten hyvänsä rangaistus-aikani luettiin, ei vangitsemiseni, vaan tuomioni päivästä, niin nuot puoli kahdeksatta vuotta menivät umpeen, joko Heinäkuun alussa vuonna 1829, jos katsottiin keisarin vahvistuksen päivämäärää, taikka tuomion julistuksen mukaan Elokuun 22 p:nä.
Nämäkin päivät kuluivat, ja niiden kanssa sammui viimeinen toivon kipinä.
Tähän saakka olimme, Maroncelli, Munari ja minä, puheissamme tuontuostakin olettaneet, että vielä kerran saisimme nähdä maailmaa, rakasta Italiaamme ja omaisiamme; ja tämä ajatus oli meissä herättänyt kaipauksen, hartaan ilon ja rakkauden tunteita.
Elokuun mentyä, sitten Syyskuun ja koko sen vuoden, totuimme olemaan mitään enää tässä maailmassa toivomatta, paitsi muuttumatonta keskinäistä ystävyyttä ja Jumalan apua kunniallisesti päättääksemme, mitä vielä tästä pitkästä lunnas-ajasta oli jäljellä.
Oi, ystävyys ja uskonto ovat kaksi arvaamattoman kallista aarretta! Ne voivat sulostaa semmoisenkin vangin päiviä, jolle ei mikään armon toivo enää piikoita. Jumala on totisesti onnettomien kanssa, niiden nimittäin, joitten rinnassa asuu rakkautta.