I.
Kaukana on Louhivaara suurista kylistä, kaukana Koitereen takalistolla. Saman verran on sieltä matkaa Koitereeseen ja Aunuksen rajaan, lähin kylä Koitereen koillispuolella on Latukkavaara ja sieltä karttuu taivalta Louhivaaran salolle linnuntietä mitaten pari pitkää peninkuormaa.
Louhivaaran salolla on paljon metsää, vähän ihmisiä. Muutama vuosikymmen takaperin olivat Louhivaaran vartiopiirin ruununmaat vielä kirveen koskemattomia. Ne olivat vanhoja ikimetsiä, parempia et voinut löytää koko Ylä-Karjalassa, tuskin Aunuksessakaan muualla kuin Sunujoen varsilla. Siellä oli aikanaan myös hyviä metsiä, mutta moni on vieras sen jälkeen raiskannut isännätöntä Aunuksen maata ja niitä tihutöitä nyt itkee kumisevilla autiokankailla puuton maapolonen.
Mutta tuohon tuonnoiseen aikaan, josta tässä kirjassa puhutaan, ei ollut paljon autiokankaita Aunuksen puolella, vähemmän vielä Louhivaaran saloilla. Itsensä jumala isän istuttamaa näytti siellä olevan kaunis ja tasainen hongikko, jota kasvoi korkean Louhivaaran ja siitä koilliseen olevan Naurisvaaran selkosilla. Ei ollut tällä hongikolla rajaa eikä ääriä, vaarojen välisissä notkelmissa vain hongikko loppui, mutta siellä kasvoi naavaista kuusikkoa, joka oli yhtä hyvää, jos ei vielä parempaakin.
Kauniita olivat silmälle nämä maat. Korkealle Louhivaaran laelle ja melkein yhtä korkealle Naurisvaaralle näkyi niin paljon maailmaa, että siihen oisi mahtunut kymmenen kirkkokuntaa, jos ihmisiä oisi elänyt niin sakeassa kuin monin paikoin muualla maailmassa elää. Mutta täällä oli vain metsää ja metsää, ja siellä täällä vilahti metsän kohdusta kauniita salojärviä, jotka hymyilivät kuin jumala isän silmä eränkävijän iloksi. Kauimpana lounaassa kangastelivat korkealle kohonneina satasaarisen ja malmirikkaan Koitereen suuret vedet, toisaalta suuria saloja siinteli, loputon jono vaaroja sineten ja sineten, aaltomaisina etenivät ja Aunuksen rajan kaukaisuuteen hävisivät.
Tämän maan ainoa asukas oli näihin aikoihin Louhivaaran Yrjö Hänninen. Ruununtorppari hän oli ja Louhivaaran vartiopiirin metsänvartija, ja hänen pieni torppansa oli rakennettu Louhivaaran korkeimmalle laelle. Siellä hän eli kuin hallitsija valtakuntansa keskellä, suurten metsien laajan valtapiirin keskellä.
Paljon rakasti Louhivaaran Yrjö näitä hoitoonsa uskottuja metsiä. Niiden kohdussa oli äitinsä hänet synnyttänyt, täällä oli hän ikänsä kaiken elänyt. Ja jo hänen isänsä ja isoisänsäkin olivat täällä Louhivaarassa eläneet. Ne olivat myös olleet metsänvartijoita ja ruununtorppareja, koko suku, ja isävainajaltaan oli Yrjö Hänninen virkansa ja torppansa perinyt. Yrjön isävainaja oli ollut suuri eränkävijä, monta oli hän vihaista kontiota kaatanut, mutta vihdoin kontio hänet itsensä pahoin runteli. Siitä tautivuoteeseen kääntyi ja aikaisin manalle meni, kuusitoistavuotias oli silloin vasta Yrjö. Mutta vanha metsäherra vainaja oli paljon pitänyt hänen isästään ja niin nimitti hänet nuoruudestaan huolimatta isänsä viran perijäksi.
Kunnioituksella Yrjö Hänninen vanhaa metsäherraa ja isävainajaansa muisteli. Omituisia miehiä olivat he kumpainenkin olleet, metsän lumot kai olivat heidän veriinsä tarttuneet, niin rakastivat näitä Louhivaaran saloja. Yhtenä syksyin keväin näitä maita samoilivat, metsästivät, teiren kiimassa kävivät, soidinmetsoa pyydystivät ja hän pilttinä pienoisena sai mukana saapastaa. Kummasti tuulonen tohahteli korkealla honkien latvoissa, kun he aamuisin selkosia samosivat. Vavahti oudosti hänen, pienen piltin sydän, kun tuon kumman tohahduksen kuuli, mutta näin hänelle vanha metsäherra silloin opetti:
— Kuule, poika, metsän jumalainen siellä latvoissa liikkuu. Se kulkee ja katselee, että kaikki on hyvin ja oikein hänen metsissään.
Vielä enemmän hänen sydämensä silloin vavahti, kun vanha metsäherra näin opetti, kumma hartaus silloin mieleensä tuli ja syvälle jäi tämä opetus hänen sydämeensä. Vielä miehenäkin metsäherran sanat muisti, joka kerran muisti, kun tuulen tohahduksen hongikossa kuuli tai kuusi haasteli hänelle omia tarinoitaan öisellä nuotiolla. Metsän jumalan uskoi sieltä hänelle tarinoivan ja hartaana silloin silmänsä risti. Niin oli metsän lumo hänenkin vereensä taittunut eikä hän kysynyt, oliko pakanuutta vai totista hartautta, kun tällä tavoin jumalaansa palvoi.
Yrjön äiti oli omalla tavallaan myös ollut harvinainen nainen. Hän oli kreikkalais-katolinen, niinkuin kaikki Louhivaaran asukkaat olivat alusta alkaen olleet, mutta tämän lisäksi hän oli harras vanhauskolainen, joita vielä joskus tapaa näillä rajasaloilla. Vain yhden pyhänkuvan suvaitsi pirttisensä nurkassa, jumalanäidin kuvan. Sen edessä paloi pieni lampputuikku, ja kuva ja tämä lampputuikku pirtin pyhittivät. Oli monta suurta syntiä, joiden tekeminen oli äidin pirtissä ankarasti kielletty, ja kaikkein suurin synti oli tupakoiminen. Niin opettivat vanhauskolaiset, ja äiti ei näistä opetuksista suostunut tinkimään. Isävainaja ja vanha metsäherrakin saivat tyytyä vetelemään haikuja rakovalkean ääressä metsään yöpyessään. He alistuivat siihen, vanha metsäherra selitti vanhauskolaisten olevan maailman parhaita ihmisiä. He olivat aikanaan paljon kärsineet uskonsa vuoksi ja niin olivat he hyviksi tulleet, mutta tämä hyvä ja puhdas usko oli jo häviämässä pois maailmasta.
Totta puhuen äiti oli pitänyt isää ja metsäherraa jonkunlaisina puolipakanoina. Sanoi heidän palvovan metsällistä, mutta hyvin nämä kolme ihmistä muuten tulivat toimeen keskenään. Yrjö ei silloin pienenä pilttisenä tarkalleen tiennyt, oliko äidin vai isän ja metsäherran usko parempi. Hänestä molemmat olivat hyviä, kotona hän kunnioitti äidin jumalaa, metsässä metsän jumalaista, josta metsäherra oli hänelle opettanut.
Niin teki Yrjö yhä edelleenkin. Nyt oli Yrjön äitikin aikoja sitten kuollut, mutta vielä olivat kuva ja lampputuikku hänen pirttisensä nurkassa. Kuva oli jo pahoin savustanut, mutta Yrjö ei hennonut sitä poistaa eikä toiseenkaan vaihtaa, sillä uusi kuva oisi ollut hänelle vieras. Tämä vanha oli tuttu ja rakas.
Yrjön nainen ja tämä uusi metsäherra eivät näistä vanhoista asioista paljon tietäneet. Uusi metsäherra ei tosin ollut paljonkaan Yrjöä nuorempi, Yrjö oli nyt muutamaa vuotta vaille neljäkymmentä ja metsäherra taisi olla pari vuotta häntä nuorempi. Mutta metsäherra oli vasta äskettäin tullut näille maille ja mistäpäs hän oisi kaikki entiset asiat tiennyt. Hän harrasti uudistuksia, suunnitteli niitä ja puhui niistä innostuneena Yrjöllekin, mutta Yrjö ei kaikkia näitä suunnitelmia ymmärtänyt, sillä hän oli vanhoillinen. Suurten metsien eläjät ovat aina vanhoillisia, sadassa vuodessa ei ikimetsässä paljon näkyväistä tapahdu, vaikka elämä siellä kulkeekin ainaista kulkuaan. Siksi siellä ollaan vanhoillisia, suhtaudutaan epäluulolla kaikkeen sellaiseen, joka jollakin tavoin poikkeaa suuren metsän ikuisesta järjestyksestä.
Yrjön nuori ja kukkea nainen harrasti myös uudistuksia. Hän oli uskonnoltaan luteerilainen ja niin oisi hän kerran tahtonut poistaa Louhivaaran tupasen nurkasta savustaneen pyhänkuvan ja lampputuikun. Siitä asiasta syntyi heillä sananvaihto, mutta kuva jäi paikalleen. Kuitenkin tämän tapahtuman jälkeen Yrjö tiesi naisensa kantavan salaista kaunaa äitivainajansa muistolle, ja se koski kovasti hänen herkkään mieleensä, se kauna heitä toisistaan vieroitti. Nainen oli jo aikaisemmin ikävöinyt Louhivaaran metsien yksinäisyydessä, tämän jälkeen hän entistä enemmän ikävöi. Jollei heillä oisi ollut lapsia, kahta poikasta, niin oisi saattanut käydä miten hyvänsä. Mutta lapset ovat aina lujia siteitä, ne pitävät koossa sellaistakin, joka muuten särkyisi ja hajoaisi. Niin ne pitivät koossa heidänkin yhdyselämäänsä, vaikka kumpainenkin salaisuudessa kärsi ja kalpasi parempaa.
Yrjö pakeni kaipauksensa ajamana metsiin, siellä hän harhaili, kuunteli metsän tarinoita, koetti löytää niistä mielelleen viihdytystä. Kevät ja kesä, syksy ja talvi vaihtelivat, mutta aina hän samoili metsissään, tarkkaili siellä elämää, teki huomioitaan. Hänestä tuli vähitellen jonkunlainen metsänfilosoofi, erakkofilosoofi. Hänelle tuotti lapsellista iloa jokainen uusi löytö, olipa se miten vähäpätöinen hyvänsä.
Varsinkin keväällä oli metsässä elämä ihmeellistä, kaikki silloin nuortui ja uudistui, kaikkialla kohisi kumma tenhovoima. Kun katseli esimerkiksi vakavia honkia tai noita harmaapartaisia kuusia, naavaisia korven jättiläisiä. Ne torkkuivat, torkkuivat välinpitämättöminä talviunessaan. Mutta annappas kun kuusikon alla virtaava salopuronen alkoi kutitella niiden varpaita, niin silloin nämä harmaat patriarkat heräsivät, alkoivat sukia ja koristella haiveniaan, nyökyttelivät ensimäisenä tervetuliaisiksi päätään muuttolinnuille, jotka suurina laumoina saapuivat matalalla kulkevien pilvien ja lämpöisenä vihmovan vesisateen mukana. Niin ne hullaantuivat ja keikaroivat nuo naavaiset vanhukset, luulottelivat olevansa vielä parhaassa kosimisijässään. Aivan pyrki Yrjöä naurattamaan niiden hulluttelu, eikä hän silloin yhtään ihmetellyt, jos kaikki muut metsän eläjät, teiret ja metsot ja pyyt ja palokärjet ja kaikki muutkin kilpaa hulluttelivat. Nuortuneeksi hän itsensäkin tunsi keväällä, ei silloin paljon nukkumaan joutanut. Valoisat kevätyöt teiren kiimassa kulki, soidinmetsoa pyysi, päivät kalankudulla Louhijärven poukamissa souteli.
Hyvin hän viihtyi myös kesäisin metsässä. Silloin piti puhdistaa hongikoissa vaivaispuita, vaikka niitä Louhivaaran vartiopiirin metsissä olikin hyvin vähän. Sitten oli paljon muutakin katselemista ja puuhaa kesällä. Louhivaaran alla koivikkonotkelmassa oli Yrjöllä pieniä niitty raivauksia, siellä hän möyri ja ojia siivosi, maassa lahovia juurikkaita väänsi. Mutta välistä unohtui Yrjö kesken työnsä tarkastelemaan teiren poikueita, joita asusti niittynotkelman viereisessä metsässä. Siellä ne viettivät nuorta ja huoletonta elämäänsä, ja tämä elämä tenhosi Yrjön mieltä. Hävetti aivan muille sanoa, miten tuo elämä häntä tenhosi, mutta yksinään kun oli metsän kätkössä, niin silloin voi vaikka kesken kannon vääntämisen lähteä angervojen ja sananjalkojen alla vilistäviä teiren poikueita etsimään. Ei ollut silloin muuta näkijää kuin metsän jumala, mutta Yrjö tiesi, ettei se hänelle nauranut. Korkeintaan se saattoi salaisesta piilopaikastaan hymähdellä hänen hommilleen, he kyllä tulivat toimeen keskenään. Jos vain oisi tullut niin hyvin toimeen oman naisensa kanssa.
Yhä Yrjö rakasti naistaan, uskoi sen ajan joutuvan, jolloin he paremmin ymmärtäisivät toisiaan, jolloin hänen naisensa sopeutuisi suurten metsien elämään, niinkuin hän itse oli siihen sopeutunut.
Niin uskoi Yrjö, mutta tämä hyvä usko osoittautui pian harhakuvitelmaksi. Uusi aika teki tuloaan Louhivaaran suurten salojen hiljaisuuteen. Huonosti soveltui Louhivaaran Yrjö uuden ajan tuuliin ja niin sai hän kokea monta kovaa kolahdusta.