II.
Nuori metsäherra uudistuksia harrasti ja Suomen ruunu tarvitsi paljon rahaa. Niin norjalaiselle myytiin huutokaupassa suuri lohko Louhivaaran metsiä, myytiin kaikki Naurisvaaran parhaat selkoset ja lisäksi kuusia, monta sataatuhatta runkoa yhteensä.
Louhivaaran Yrjö koetti puita leimatessa suostutella metsäherraa, että myytäisiin vain harventelemalla, puu sieltä toinen täältä otettaisiin, niin metsään ei tulisi autiopaikkoja. Tietäähän tuon, kun Yrjö oli vanhoillinen mies näissä asioissa, niin sen vuoksi hän meni tällaisia ehdottelemaan. Häntä peloitti, ettei hakatun metsän paikalle enää uusi taimisto kohoaisikaan. Miltäs silloin autiokankaat näyttäisivät, alaston maapoloinen ikäväänsä itkisi ja itkeä pitäisi ihmisenkin moista surkeutta nähdessään.
Mutta metsäherra vain nauroi Yrjön pelolle. Nämä olivat lihavapohjaisia maita, hyvin täällä nuori metsä hakatun paikalle kasvaisi. Saivat mennä yli-ikäiset hongikot putipuhtaaksi, niin saataisiin nuorempaa verta tilalle. Se oli uudenaikaista menettelyä ja kannatti paremmin, nämä vanhat hongikot olivat jo joutavaa ylellisyyttä.
Tähän selitykseen sai Yrjö tyytyä, mutta surkumielin hän ajatteli hoitoonsa uskottujen metsien kohtaloa. Hänen omat kotiselkosensa Louhivaaran puolella säästyivät tosin vielä tällä kertaa, mutta pian kai niidenkin vuoro joutuisi. Ne olivat varmaan metsäherran mielestä samanlaista ylellisyystavaraa nekin. Taimitarhuri hänestä tehtäisiin, se oli näet sitä uudenaikaista metsänhoitoa, mutta Yrjöä kovin peloitti, mitenkä hän, vanhan polven mies, jäkälöitynyt ja naavoittunut salojen kyöpeli mokomaan hommaan kuontuisi.
Mutta norjalainen kävi ripeästi toimeen. Jo aikaisin syksyllä saapui Louhivaaran saloille suuri miesjoukko tukkilaistupia rakentamaan ja talviteiden pohjia raivaamaan. Olikin aika urakka näiden teiden laittamisessa, sillä Naurisvaaran selkosilta Louhijärven rantaan tullessa oli hyvä taival ikuista korpiryteikköä, jossa ei kirves ollut vielä konsanaan kilkkanut. Hikipäin miesjoukko siellä korven kätkössä ahersi, hakkasi metsää, raivasi juurikkaita, karsi oksia ja tallasi niitä suonsilmäkkeiden täytteeksi. Vuoren läpi porattua tunnelia tämä tie valmistuttuaan muistutti, ja se piti sitten lumen tultua vielä kovaksi jäädyttää, niin jo rupesi siinä raskas tukkikuorma liukumaan.
Yrjö kävi näitä alkuvalmistuksia katsomassa ja kovin hän ihmetteli miesten rakentamien tupien suuruutta. Kaksi oli niitä rakennettu, kumpaisenkin seinät kuusisylisistä honkahirsistä ja sisälle oli laitettu kolmeen kerrokseen ympäri tuvan kiertävät leveät makuulaverit. Yrjö arvioi, että näihin tupiin mahtuisi majailemaan kolmisensataa miestä, mutta rakennusmiehet nauroivat ja selittivät, että sai niihin mahtua kaksi kertaa niin paljon. Kun täällä oli näin tuhottomasti näitä metsiä, niin piti olla paljon miehiäkin niitä liikkeelle saamaan.
Tuvissa oli mahdottoman suuret kiuasuunit, liesi varsinkin oli leveä riehtiläs. Sen piti olla niin leveä sitä varten, jotta kaikki tuvan asukkaat aamuin illoin mahtuivat siinä paistinpannuineen tuhertamaan. Kovin suurellisilta näyttivät nämä norjalaisen hommat, Yrjö pelkäsi, että Louhivaaran saloilla alkaisi rauhattomat ajat, hän metsien hiljaisuuteen tottunut miespoloinen joutuisi kaikkien sysittäväksi.
Paljon tulvasikin väkeä heti lumen maahan tultua. Kokonaisen viikkokauden solui saloteitä myöten hevosmiehiä ja hakkuumiehiä sekaisin; sinne ne kaikki painuivat Naurisvaaran "täituville", hajaantuivat siellä pitkin selkosia ja pian oli työ täydessä vauhdissa. Joka paikasta kuului sahan kitkutusta ja kirveen kolketta, hakkuumiesten hoilausta ja huutelua, hevosmiesten sadatuksia. Rytisten sortuivat maahan satavuotiset jättihongat, oravat puikkivat pakoon uhatuista pesäpuistaan, korkealla työmaan yläpuolella lenteli pökertyneinä suuria teiriparvia, jotka ensi hämmingissään eivät tienneet, minnepäin pakonsa ottaisivat.
Hävinnyt oli tosiaan rauha ja hiljaisuus näistä metsistä, mutta kauemmas katsoen ei hävitys ensimäisinä päivinä mitään näkyväistä jälkeä jättänyt. Louhivaaran Yrjö tarkasteli työmaata omalta varaltaan ja naurahteli siellä itsekseen. Taisipa metsä hiukan puoliaan pitää, vaikka sinne oli jo mennytkin niin lujasti väkeä voimiaan koettelemaan.
Muutaman viikon kuluttua alkoi näkyä pieniä aukkoja Naurisvaaran rinteiltä. Oli selkeä pakkasaamu, kun Yrjö tämän huomion teki. Silloin hän päätti lähteä lähempää tarkastamaan, miltä työmaalla oikein näyttäisi.
Suuri puuhkalakki oli hänen päässään ja hänen partansakin meni hiihtomatkalla vahvasti kuuraan. Talviaisen täyttämästä metsästä karisi lunta hänen leveille hartioilleen, perille tultuaan hän näytti kuin miltäkin talviaistontulta tai metsän kyöpeliltä. Aivan lähimmät miehet pysähtyivät kesken työnsä häntä ihmetellen katselemaan, kun hän työmaan rannakseen ilmestyi. Mutta vähintäin yhtä hämmästynyt oli Yrjö itsekin. Hän oli luullut metsän pitävän puolensa, mutta jopa oli hakattu aukeama hyvinkin kilometrin laajuinen. Ristiin rastiin oli metsän komeita jättiläisiä maahan sorrettu ja niiden kimpussa hääri lumisia ja hikisiä miehiä, pienoisilta näyttäviä miehen rehvanoita. Niin niitä hääri ja kihisi kuin muurahaisia, siinä karsittiin ja latvottiin, siinä väännettiin valmiita tukkeja kuormaansa odottavien hevosten rekiin. Lämpimänsä näkyivät miehet tässä hommassa saavan ja hevoset vetivät, selkä jousen jänteeksi pingoittuneena, sillä alkutaival oli pehmeäksi tarvottua. Miesvoimilla ja ruoskalla täytyi hevosta autella, mutta kun päästiin selkoselta korpeen vetävälle tukkitielle, niin jo siinä liukui myötärinteessä raskas kuorma itsestään.
Kauempana oli työmaa pantu jo putipuhtaaksi, ei oltu jätetty edes ainutta puuta linnun leposijaksi, puoliksi pyrylumeen hautautuneet latvukset siellä vain hävityksestä kertoivat. Yrjö ajatteli, että tämä muistutti ilmeistä kalmistoa, kun oisi vain sinne tänne pystytetty korkeita kuolinristejä ja karsikkopuita. Silloin oisi kalmisto ollut täydellinen, tämän hänen hoitamansa metsän hautausmaa.
Mutta mistäs tukkimiehet Yrjön ajatuksia oisivat arvanneet. Kun joku tunsi hänet tämän piirin metsänvartijaksi, niin pian keräytyi hänen ympärilleen miesjoukko ja alkoivat kehua häntä, kun oli niin hyvän metsän kasvattanut.
— Metsän jumala tämän on kasvattanut, virkahti Yrjö. — Tähän tilalle kuuluisi ihmiskäsin pitävän uusi metsä kasvattaa, mutta tokkopa tuo sitten enää samaksi tuleekaan.
— Kissaa se tulee, todisti eräs vanhemmista miehistä, — läskimäntyjä kasvaa, jos kasvaa ensinkään.
— Ja jos niitä sitten jolloin kulloin uittaa pitäisi, niin siihen paikkaan hukkuvat. Mutta tämä honkapuu se seilaa niinkuin paras laiva.
Vanha mittamies Iikka Penttinen tämän todistuksen antoi. Hän kehui uittaneensa elämässään monta kalikkaa ja hän halveksi syvästi uuden kasvun puita, joille oisi pitänyt korkkipussit varustaa vesimatkalle lähdettäessä. Mutta nämä honkapuut kun metsän jumala itse taiten kasvatteli, niin näillä oli uimataitokin syntymästään.
Haasteltiin vielä hetkinen ja kaikki vanhemmat miehet olivat yhtä mieltä, että metsän jumala työlästyi, kun nämä kauniit hongikot putipuhtaaksi kaadettiin. Antoi tilalle kasvaa mitä sattui, läskipetäjää ja oksaista turilasta.
Koko kotimatkan Yrjö näitä asioita ajatteli ja syvä mielipaha täytti hänen sydämensä. Hänen pelkonsa ja epäilynsä, joita hän oli esittänyt metsäherralle, olivat saaneet lujaa vahvistusta vanhojen tukkimiesten puheista. Metsän jumala ei ymmärtänyt leikkiä, mutta sotaa tahtoi metsäherra käydä sitä vastaan ja hänen piti olla tässä sodassa mukana.
Yrjö toivotteli mielessään, että norjalaisen hommat saisivat kärsiä jonkun tuntuvan vaurion, niin siitä ehkä säikähtäisivät ja sillä tavoin säästyisivät edes Louhivaaran puolen metsät hävitykseltä. Saisi kuivua vesi Louhijoesta tai mikä muu turma tulla. Hän oli kuullut entiseen aikaan sellaisia tietomiehiä eläneen, jotka metsähisen mahdilla järvet kuivasivat, joet panivat vastavirtaan juoksemaan. Saattoi olla niin suuri noituus synnillistä, mutta oisi hän vain tahtonut omata moisen metsähisen mahdin. Toisaanne päin oisi hän Louhijoen juoksun käännyttänyt, niin sittenpä oisi norjalainen saanut yrittää Louhivaaran metsien uittamista.