III.
Pois oli hävinnyt rauha Louhivaaran hiljaisista metsistä, pois se hävisi Louhivaaran ruununtorpastakin. Norjalaisen työväki asui kyllä Naurisvaaran tukkilaistuvissa, mutta työnjohtajat tulivat usein Yrjön torpalle yöpymään. Hakkuupäällikkö Ilja Huurinainen, jolla oli oma joutilas hevonen, tuli säännöllisesti joka ilta. Monasti oli hänen mukanaan myös lähin apulaisensa Asko Martikainen, välistä vielä mittamiehiäkin.
Silloin oli Louhivaaran pikku torpassa huisketta ja hälinää, tuvan perällä oleva pieni kamarimökki oli ahdettu täyteen tukkilaisherrojen tavaroita. Siellä oli mittahaarukoita ja leimauskirveitä, siellä oli karttoja ja tilikirjoja laudoista tilapäisesti kokoon kyhätty pöytä täpäten täynnänsä. Usein ilmestyi siihen tilikirjojen ja karttojen keskelle Ilja Huurinaisen tilavasta matkalaukusta myös täysinäinen konjakkipullo. Ilja Huurinainen itse rakasti tätä tavaraa vahvasti ja näkyi tuo hyvin kelpaavan hänen apulaisilleenkin. Joka ilta sai Yrjön nainen teevettä kiehutella, lasia kilistettiin kamarissa ahkerasti ja kovaääniseksi silloin miesten puhelu muuttui.
Iloista ja reipasta väkeä olivat nämä tukkilaisherrat. Itse Ilja Huurinainen oli kuuluisa mies, suuri Aunuksen kävijä, monet seikkailut kokenut maailman kiertäjä. Komea mies hän oli ulkonäöttään, ryheväpartainen, vilkas karjalainen silmänluonniltaan ja lauleli mielellään hiukkasen tuuleen tultuaan. Hänen apulaisensa Asko Martikainen rakasti myös laulua ja muuta ilonpitoa. Hän olikin vielä aivan nuori mies, vasta muutaman vuoden norjalaisen palveluksessa ollut, mutta Ilja Huurinainen ennusti hänelle suurta tulevaisuutta. Oli suuri onnenpotkaus Asko Martikaiselle, kun tämä oli saanut hänestä niin mainion opetusmestarin. Hän kyllä kasvatti tukkimiehen siinä missä toinenkin. Lupasi Ilja Huurinainen Louhivaaran Yrjöstäkin tukkilaisen vielä kasvattaa, jos Yrjö vain norjalaisen palvelukseen tulisi. Heti ensimäisenä iltana otti Ilja Huurinainen tämän asian puheeksi ja toisteli sitä sitten joka päivä. Hän selitti olevansa tyytymätön yhteen mittamieheensä, oisi halunnut antaa tälle potkut ja Yrjö oisi päässyt hänen paikalleen. Usein hän tarjoili Yrjölle totilasia, koetti tällä tavoin tätä miehekseen suostutella.
Mutta tiesihän Yrjön, metsien hiljaisuuteen tottuneen miehen. Ei tämä meluisa seura häntä miellyttänyt eivätkä Ilja Huurinaisen houkutukset häneen tehonneet, vaikka ei viitsinyt sitä suoraan sanoakaan. Niin Yrjö arveli, että tavallaan oli hänen velvollisuutensa antaa hakkuupäällikölle ja tämän apulaisille majapaikka, mutta sen pitemmälle ei hän halunnut mennä. Sai Ilja Huurinainen hankkia mittamiehen muuatta, hän tahtoi elellä omissa oloissaan.
Yrjön nuori ja kukkea nainen Aliina oli siihen sijaan hyvin mielistynyt tukkilaisherrojen vierailuihin. Nyt oli heidän torpassaan elämää ja hyörinää, jota hän oli alati ikävöinyt ja kaivannut. Hän aivan kuin muuttui toiseksi ihmiseksi, hääräili ja emännöi punaposkisena, leipoi ja paistoi Ilja Huurinaiselle ja tämän apulaisille vehnäsiä ja kaikkia muita herkkuja. Ei hän ollut konsanaan saanut tällä tavoin emännöidä, mutta nytpä hän näytti, mihin kelpasi. Hyvää tekivät hänen herkälle korvalleen Ilja Huurinaisen ja Asko Martikaisen kiittelyt ja kehumiset eikä hän pannut pahakseen, jos jompikumpi näistä reippaista ja iloisista miehistä sattui taputtamaan häntä poskellekin Yrjön silmän välttyessä. Mitäs pahaa tuossa oli, viattomassa tuputtamisessa, helakan naurun hän silloin vain päästi. Mutta ei Yrjön tarvinnut sitä nähdä, hitaan ja kömpelön Yrjön.
Oisi tuo Yrjö saanut paljon reipastua, hänen mieskuhnuksensa. Ei hän Yrjön hitautta ja saamattomuutta ollutkaan aikaisemmin niin merkille pannut, mutta nyt hän sen niin hyvin huomasi, kun pani nämä iloiset miesveitikat rinnalle. Pahasti joutui Yrjö häviölle tässä vertailussa. Komeahan oli tosin Yrjökin mies, hiukkasen vain pienempi Ilja Huurinaista, mutta hartevampi ja kaikin puolin jykevämpitekoinen. Molemmilla oli melkein yhtäläinen partakin, rehevä ja täyteläinen, mutta joustavuutta puuttui Yrjöltä kerrassaan. Ilja Huurinainen oli aivan merkillinen siinä suhteessa, ei nuori ja sukkela Asko Martikainenkaan hänelle piisannut. Oli aivan toinen asia, jos Asko Martikainen taputti häntä poskelle ja jos Ilja Huurinainen taputti. Iljan taputus tuli joka kerran aivan kuin sattumalta, sitä ei osannut milloinkaan odottaa, mutta Asko Martikaisen aikeet näki jo hyvän aikaa ennen. Se ei tuntunut sitten enää paljon miltään ja Iljan sormien kosketuskin oli aivan toisenlainen. Hyvä ettei pannut vavahtamaan, mutta eihän siinä kuitenkaan ollut mitään pahaa.
Sattui sitten kerran niin, että Asko Martikainenkin oli poissa kamarimökistä, Kun Yrjön nainen vei sinne kuumaa teevettä. Missä lienee Asko ollut Yrjön kanssa ulkosalla, lienevät olleet Ilja Huurinaisen komeata syöttilästä sukimassa ja ruokkimassa. Ilja istui yksinään papereita täynnä olevan pöytänsä ääressä. Näköjään hän oli kokonaan työhönsä syventynyt, tuskin muisti edes vilkaista Aliinaan tämän tullessa ja itse sai Aliina raivata teevehkeilleen tilaa pöydällä. Tässä puuhassaan hän joutui aivan lähelle Ilja Huurinaista ja miten lienee silloin tämän käsivarsi äkkiä kiertynyt hänen vyötärölleen. Hän tunsi sen kiertyvän hyvin tiukalle ja samassa hän kohtasi myös Ilja Huurinaisen nauravan katseen. Mutta Iljan katseessa oli jotakin uutta, jota hän ei ollut ennen siinä huomannut, polttavaa hehkua, mikä sai hänet säikähtämään. Vähältä piti, etteivät teevehkeet pudonneet lattialle, mutta Ilja Huurinainen vain nauroi. Nauroi ja veti häntä yhä edelleen puoleensa, hän joutui lopulta kokonaan tämän syliin ja silloin Ilja suuteli häntä. Hän luuli tukehtuvansa tähän suudelmaan, oisi tahtonut päästää hätähuudon, mutta hänen kurkkuaan salpasi. Ei tullut huutamisesta mitään ja sitten Iljan käsivarsi jo höltyikin. Eteisestä alkoi kuulua kolinaa, hän ryhtyi vapisevin käsin järjestämään teevehkeitä, ja yhä seurasi Ilja Huurinaisen naurava katse hänen hätäisiä liikkeitään.
Nainen luuli, että kaikki huomaisivat hänen hämminkinsä. Hän poistui kiireesti kamarista, mutta vielä tuvassakin hän tunsi vapisevansa ja outoa raukeutta valui hänen jäseniinsä. Oli hän tosiaan pahanpäiväisesti säikähtänyt, mutta hyvä oli, kun Yrjö ja Asko Martikainen eivät mitään huomanneet.
Tämän tapahtuman perästä menivät päivät tavallista menoaan. Ilja Huurinainen kävi kylillä ja sieltä hän toi Louhivaaran torpan väelle kaikenlaisia hyviä tuomisia. Molemmat pikku pojat saivat kauniit puukkoveitset tuppineen, itselleen Yrjölle toi Ilja Huurinainen pitkävartisen piipun ja soman, kirjauksilla koristetun tupakkamassin. Mutta Yrjön nainen sai komean villahuivin. Ei Yrjön nainen omalta mieheltään vielä konsanaan ollut saanut lahjaksi niin, komeata huivia kuin tämä Ilja Huurinaisen ostama oli. Mutta tiesihän tuon, Yrjö oli huomaamaton nahjus, milläs muulla hän sitten oisi oman naisensa mieltä hyvitellyt. Toista oli Ilja Huurinainen, maailmaa nähnyt mies. Ilja osasi olla kohtelias ja tiesi, mikä naisen mielen hellyttää. Silmät säteillen levitti Aliina Ilja Huurinaisen lahjahuivin hartioilleen ja kun hän sitten punaposkisena ja leveälanteisena tarjoili tulijaiskahvia, niin kuka mies hyvänsä oisi häntä mielihyvän tuntein katsellut.
Asko Martikainen tunsi povessaan salaista kateutta, kun huomasi, miten naisen kiitollinen katse tämän tästä salavihkaa suuntautui Ilja Huurinaiseen. Oli siinä peijakkaan mies naisia lumoomaan, hän oli kuullut paljon kertomuksia Ilja Huurinaisen naisseikkailuista ja eikös vain tuo maailman kiertäjä taasen ollut hyvässä alussa. Hän näki esimiehensä himokkaan katseen seurailevan naisen liikkeitä ja yhtäkkiä hänen tuli sääli Yrjö Hännistä, joka tuossa pöydän sivulla mitään huomaamatta kahviaan särpi.
Yrjö Hänninen oli näissä asioissa kuin suuri ja kömpelö lapsi, jykevätekoinen mies ja ryheväpartainen, mutta lapsi joka tapauksessa. Ei oisi hänen mieleensä juolahtanut ajatus, että toinen mies tuossa saattaisi ruveta hänen naistaan himoitsemaan.
Kenties ei Yrjön nainenkaan vielä mitään tällaista ajatellut. Ilja Huurinainen oli pidellyt häntä sylissään vain sen yhden kerran ja eihän tuossa oikeastaan ollut mitään pahaa ja vaarallista, vaikka hän oli silloin niin kovin säikähtänyt. Leikkiähän Ilja vain teki, iloluontoinen mies, ja olihan leikki luvallista. Oisipa vain Yrjökin hiukan vilkastunut, tullut samanlaiseksi kuin nuo toiset miehet.
Nainen ajatteli, että norjalaisen palvelukseen pitäisi Yrjö saada houkutelluksi, niin sitten hän joutuisi muuta maailmaa näkemään ja pois kariseisi saamaton uneliaisuus hänestä. Mitäs täällä suuren maailman menoista opittiin, Louhivaaran salojen yksinäisyydessä, täällä Yrjö vain naavoittui ja vanheni niinkuin nuo korpien kuuset, ja hänen piti kitua ja ikävöidä Yrjön rinnalla. Hyödytönnä hupeni hänen elämänsä täällä, päivästä päivään yhtäläistä nuhjotusta, iloton aamu ja iloton ilta. Ja kaukana suuri maailma kutsui ja odotti.
Näin nainen ajatteli ja niin hänkin kerran päätti ruveta Yrjöä norjalaisen mieheksi suostuttelemaan. Aamulla asian puheeksi otti, kun Ilja Huurinainen ja hänen apulaisensa olivat työmaalleen lähteneet. Yrjö silloin verkkoa kutoi pöydän takana, nainen lattialla liikkui, aamiaisen jätteitä korjaili ja astioita pesi. Siinä haastelemaan rupesi:
— Jo saisit sinäkin tuon työsi jättää ja norjalaiselle mittamieheksi lähteä. Kun niin itsestään, etsimättä, pyytämättä, hyvä tarjolle tulee, niin ottaa se silloin pitäisi eikä hyljeksiä.
Katsahtaa Yrjö kummeksien naiseensa.
— Mitenkäs minä norjalaisen mieheksi lähtisin. Kun on jo niin kauan ruunua palveltu, monta miespolvea näitä Louhivaaran maita vartioitu, niin jo on ennättänyt näihin kiinni kasvaa.
— Ja mitä etuisuuksia ruunu on siitä hyvästä antanut, kun on sitä monta miespolvea palveltu?
— Ka eihän se niin paljon etuisuuksia, mitäpäs se niin paljon. Mutta sellaista se on norjalaisen miehen olokin, kulkurielämää.
Jo yritti nainen tuiskahtaa, että se kulkuri elämä on tuhat kertaa parempaa kuin tämä Louhivaaran salolla nuhjottaminen. Ei sentään tuiskahtanut, vaan kielensä suisti ja yritti uudelta puolelta.
— Entäpä jos täältäkin vihdoin kulkuriksi joudutaan, sanoo hän. — Kun tämä uusi metsäherra ennättää vähän aikaa hallita ja kaikki metsät norjalaiselle myydä, niin mitäs täällä sitten vartioidaan. Joutilaana silloin jäit maita autioita kävelemään, huuhkajana huhuilemaan. Ja jos vielä virkaheitoksi panevat.
Näin sanoo nainen, samaan arkaan kohtaan iskee, jota Yrjö itse on huolestuneena mietiskellyt. Hänen omat ajatuksensa nainen arvasi, mutta ei hän myöntymään ruvennut, vaan samaa alkaa selitellä, mitä metsäherra hänelle oli selitellyt, jotta uusia metsiä hakattujen paikalle silloin ruvetaan istuttamaan. Mutta nainen halveksuen naurahtaa:
— Uskoneeko metsäherra itsekään, jotta niiden uusien metsien istuttamisesta mitään tulee. Puhuu vain niin meille yksikertaisille ihmisille.
Taas sanoi nainen Yrjön omat sydämen aivoitukset. Yrjöä harmittaa, kun hänen salaiset huolensa näin seulotaan ja selvitellään nähtäviin, hyvin tuo nainen näki hänen lävitseen. Jos vielä tätä puhetta jatkuisi, niin jo nainen hänet sanoissa solmiaisi, näyttäisi niinkuin peilistä hänelle, mitä hän oli tämän uuden metsäherran hommista ajatellut ja aprikoinut. Kiusaantuneena päättää Yrjö tehdä lopun väittelystä ja niin naiselleen virkahtaa:
— Olet sinä kovin mielistynyt näihin norjalaisen miehiin. Muta emmehän me kaikki ole samaa maata, toisesta tulee norjalaisen mies ja Ilja Huurinainen, toisesta ei tule.
Sävähti naisen sisässä, kun Yrjö tämän sanoi. Arka omatuntoko näin hätkähti, aivan kuin Yrjö oisi sanoillaan vihjannut, että jopa hänkin aavistaa ja on huomannut. Mutta kiukku jo sitten mielessään kiehahti, halutti Yrjölle tuiskahtaa: "Ei näykään sinusta ikipäivinäsi tulevan Ilja Huurinaista!" Sentään mielensä malttoi, näki hyödyttömäksi torailun ja Yrjön suostuttelun norjalaisen palvelukseen. Niin Ilja Huurinaisen komean lahjahuivin hartioilleen kietaisi ja ulkotöille tuvasta tuiskuna lähti.