IV.
Yrjö päivät talviset metsiä hiihtelee, saloja samoilee. Norjalainen oli häntä miehekseen houkutellut, mutta Yrjö rakasti liian paljon vapaata eränkävijän elämää. Nuoruudestaan saakka oli syksyt talvet metsästellyt, niin nytkin jättää herran huomaan norjalaisen hommat ja muut huolet, mielitöihinsä painautuu.
Ilveksen hiihtämistä Yrjö intohimoisesti rakasti. Niiden jälkiä hän päiväkaudet etsii, näin syystalvesta pehmeän lumen aikaan oli niiden otollisin pyyntiaika. Silloin ilves pian puuhun pakeni, naavaiseen korpikuuseen kapaisi ja sieltä lumisten oksien alta lähenevää erämiestä vihaisesti kyräili. Sieltä oli se helppo hyvin tähdätyllä laukauksella maahan pudottaa.
Ja sitten asusti näillä saloilla runsaasti saukkoja, mustia kiiltokarvaisia veden venkaleita. Niiden mieluisia elinpaikkoja olivat salojärvien ja lammikoiden väliset komokkopurot, joissa vesien jäähän mentyäkin oli korpikuusten juurien alla runsaasti onttoja paikkoja niiden piileskellä ja einettään hakea.
Saukkoja pyydetään näistä puroista siten, että tuketaan purosen juoksu saukon menoreijän alapuolelta. Jonkun matkaa reijän yläpuolelle rakennetaan toinen sulku, mutta se tehdään niin hataraksi, että vesi pääsee siitä läpi virtaamaan. Niin täyttyvät vähitellen molempien sulkujen väliin jääneet ontot paikat vedellä ja jään alla piileskelevän kiiltokarvan on pakko tulla reijälleen ilmaa hengittämään. Viisas se on veitikka, voi monasti pysytellä reiltänsä suulla pitkät ajat, sen verran vain jotta nokkaansa vesirajassa pitää ja siinä vaaniskelee, näkyykö ympäristöllä mitään uhkaavaa vaaraa. Kärsivällisyyttä silloin erämieheltä kysytään, ei hyödytä yrittää ampumista avantoon, sillä silloin haavoittunut otus sukeltaisi puron kaukaisimpaan komoon kuolemaan ja sieltä se jäisi löytämättä. Mutta kun malttaa erämies tarpeeksi kauan piilossa pysytellä, niin jo kiiltokarva vaaniskelija ujuttautuu vihdoin ylös reijästään, mielii lähteä toiselle purolle uutta asuinpaikkaa etsimään. Silloin hyvin tähdätty laukaus, ja hangella kellottaa komea riista, jonka silkinhienosta turkista hyvät rahat markkinoilla maksetaan.
Monta oli Yrjö elämässään saukkoa pyydystänyt, hyvin näiden viisaiden veitikoiden elintavat tunsi. Paras pyyntipaikka hänen eräsaloillaan oli Pohjoiskorven puro Naurisvaaran takana, mutta sinne päästäkseen oisi pitänyt kulkea norjalaisen työmaan kautta Ei Yrjö halunnut enää tätä työmaata nähdä, niin jätti Pohjoiskorven puron rauhaan. Kauas vartiopiirinsä etäisimmille rajasaloille urkeni, sieltä uusia kiiltokarvojen elinpaikkoja etsi. Rauhassa sai siellä vielä erämies hiihdellä, ei kantautunut sinne peninkuorman taipaleen taa kaukaisinkaan ääni vihatun työmaan melusta. Siellä Yrjö taas omissa oloissaan eleli, päiväkausiksi unohti nykyisyyden ja tulevaisuuden huolet.
Oli käynyt elämä jälleen hiukan hiljaisemmaksi Louhivaaran ruununtorpassakin. Ilja Huurinaisen alapäälliköt tottuivat vähitellen työmaan oloihin, vain lauantaisin tulivat Louhivaaraan kylpemään, muun viikon tukkilaistuvissa viettivät. Asko Martikainen tuli vielä joskus Ilja Huurinaisen mukaan, mutta monena iltana hänkin pois jäi ja silloin saapui vain Ilja Huurinainen yksinään. Tervetullut oli tämä muutos Yrjölle, sai tuntea taasen olevansa kotonaan, sillä eihän Ilja Huurinainen yksinään pitänyt sellaista hälinää kuin koko miesjoukko yhdessä. Totia Ilja yhä edelleen joka ilta maisteli, mutta mitäpäs tuosta, jos yksinään kamarissa maisteli ja jos silloin tällöin Yrjöäkin toverikseen pyysi. Sen muutaman asian oli Ilja ja kokonaan mielestään jättänyt, ei puhunut enää Yrjölle norjalaisen mieheksi rupeamisesta. Taisi olla lopultakin viisas ja sopuisa mies, kun huomasi kartella asiaa, josta puhuminen ei Yrjöä miellyttänyt.
Ilja Huurinaisen hevoselle oli laitettu tilapäinen suojus pienen navettatönön seinustalle. Yrjöllä kun ei itsellään ollut hevosta eikä hevosen suojaa, niin piti tällainen aidaksista ja kuusen havuista kokoon kyhätty komero Iljan ajokkaalle rakentaa, ja hyvin tuo paremman puutteessa mukiin meni.
Itse Ilja Huurinainen hevosensa hoiteli. Alussa hän oli tämän työn jättänyt Asko Martikaisen huoleksi, mutta nyt hän ei sitä enää kenellekään vieraalle uskonut.
— Isännästään hevonen vierautuu, kun sitä ei itse hoitele ja hyvittele.
Näin Ilja Huurinainen sanoi, kun Yrjö kerran muutamana pyryisenä pakkasaamuna oisi hänen puolestaan lähtenyt hevosta ruokkimaan ja sukimaan. Ja vielä Ilja lisäsi, että kun hänen hevosensa oli nuori, niin saattoi pian omaksua pahoja tapoja. Kun Asko Martikainen oli sitä hoidellut, miten lie huolimattomasti hoidellut, niin se jo rupesi luimistelemaan, hampaalla tavoitteli, mutta nytpä hän aikoi heponsa kaikista pahoista tavoista pois vieroittaa.
Mitäpäs Yrjö tähän puheeseen, ei hän enää tämän perästä mennyt Ilja Huurinaiselle palvelusta tarjoomaan. Yrjöllä oli verkonkudelmansa, sen valmistelussa hän illoin aamuin aherteli. Yrjön nainen ulkosalla kävi, toimitteli siellä vähäiset navetta-askareensa. Paljonkos noita oli, kaksi lehmää heillä vain pidettiin ja lisäksi hiukan pientä karjaa, jaksoi nuo nainen yksinään hoidella.
Jos nainen sattui navettaan samaan aikaan, kun Ilja Huurinainenkin siellä hevosensa luona hommaili, niin ei tässä Yrjön mielestä ollut mitään merkillistä. Mitäpäs tuossa, yksillä tulilla toimeen tulivat ja oli hyväkin, kun nainen oli Iljan hommia silmällä pitämässä. Ilja kun oli niin tuiki varomaton mies, niin oisi saattanut sytyttää koko navettatönön palamaan, mutta naisensa oli Yrjö totuttanut tarkkuuteen tulen käsittelyssä.
Niin illat ja aamut menevät Louhivaaran torpassa. Yrjö tupasessa verkkoaan kutoo, Yrjön nainen ja vieras tukkilaisherra ulkosalla askartelevat. Hiljaiset ovat pitkät puhdehetket tuvassa, poikaset aakkosia opettelevat, Yrjö heitä työnsä lomassa neuvoo. Kello seinällä tikuttaa, vitkaan viisarit siirtyvät, yhä nainen ja tukkilaisherra ulkosalla viipyvät.
Mitä niin kauan siellä viipyivät, mitä lienee hommaa ollut naisella ja Ilja Huurinaisella? Hämärä vain ei puhunut mitään, salaperäisenä kääri pienen pirtin, sakeana pysyi pihamaalla, ei sen läpi voinut nähdä, mitä ulkorakennusten puolella tehtiin ja toimiteltiin.
On se hämärä, sen suojassa saattaa paljon asioita tapahtua. Synti varsinkin hämärän peitossa viihtyy, kähmii, kähmii ja hommailee. Monen se ihmisen korvaan kuiskuttelee viettelyksihän, pahan tielle houkuttelee. Säpsähtää ihminen, kun kuulee ensi kerran salaperäisen houkutuksen, säpsähtää ja pelästyneenä ympärilleen vilkuilee. Mutta siinä synti vieressä supajaa, että eihän tätä kukaan näe, mitäs tässä säpsähtämistä ja vilkuilemista. Hämärä on, ja kaukana on päivä vielä, siihen mennessä jo kaikki unohtuu ja jälki häviää.
Niin synti pitkinä puhdehetkinä, hämärän mailla viipyessä, yksinäistä torpan naista vietteli ja houkutteli. Ehkä ei ollut vielä nainen nuori langennut varsin syvälle, ehkä vielä säpsähti ja hätääntyi, tahtoi pakoon pyrkiä, kun viettelijä lähelle tuli, syliinsä tavoitteli.
Mutta on synnillä monet keinot arkoja kesytellä. Tätä nuorta torpan naista se omalla tavallaan kesytteli, hänelle lupauksia suuren maailman oloista ja ihanuudesta haasteli. Ei ollut hän mitään sellaista yksinäisessä salotorpassa kokenut, nyt hänelle viettelijä niistä oloista kummia tarinoitaan kertoili. Ja miten oli tämä mies mukava ja huomaavainen, häntä halpaa torpan naista askareissaan autteli, vaikka oli moinen suuri tukkilaisherra, paljon maailmaa nähnyt mies. Olikos hänen oma miehensä häntä tällä tavoin autellut, häntä hyvitelläkseen palvelusta tehnyt. Näin synti, kovin kömpelöksi ja saamattomaksi se tämän vieraan rinnalla maalasi hänen oman hyvän miehensä. Ja eihän tässä oikeastaan ollut mitään niin pahaa ei ollut vielä mitään tapahtunut, ei mitään sellaista, jonka jälki oisi päivän valkeudessa näkynyt. Hämärä oli, hämärä oli ja se peitti kaiken tämän vähäisen, mitä oli tapahtunut ja saattoi vielä tapahtua.
Niin pitkät illat ja aamupuhteet menevät. Synti hämärän suojassa hiiviskelee, hiiviskelee, kuuluu sipinää ja supinaa, mutta mitään ei vielä kuule Louhivaaran torpan mies. Hän pitkinä puhdehetkinä tupasessaan verkkoa kutoo, poikasilleen aakkosia opettaa. Kello seinällä tikuttaa, mitä oisi hän huomannut, suuri salojen lapsi.
Mutta kas, on Ilja Huurinaisella paljon asioita hoidettavana, suuri työmaa ja monia muita huolia. Taas hän on ollut kylillä käymässä, liekö käynyt kaupungissa asti. Monta päivää matkallaan viipyi ja nyt hän on palannut komeana ja reippaana, hyvätuulisena. Mainio mies oli Ilja Huurinainen, miesten mies, kun niin suuria asioita hoiteli, mutta eipäs vain vähäisiäkään siinä sivussa unohtanut. Taas hän on matkallaan muistanut Louhivaaran torpan eläjiäkin, monet on mytyt ja kääröt Ilja Huurinaisella tuomisia. On pojille kuvakirjoja, on namusia ja vehnäsiä monta lajia, on Yrjölle hyvää piipputupakkaa. Niin hyvää oli piipputupakka, että kun Yrjö sitä yhden piipullisen poltteli, niin koko tuvan pani niin mieluisasti lemuamaan ja tuoksahtelemaan. Osasi Ilja oikeat herrojen tupakat etsiä, tietäähän tuon, kun siellä herrojen parissa liikuskeli.
* * * * *
Ja nyt on taas suuret juhlat Louhivaaran torpassa. Ovat saapuneet kaikki Ilja Huurinaisen apulaiset tukkilaistuvilta, Ilja heitä kestitsee, kaupunkitulijaisia tarjoilee. Monta veti täysinäistä pulloa matkalaukuistaan, lasit kilisevät, Yrjön nainen kukkeaposkisena teevettä kiehuttelee. Ilja Huurinainen on tuonut hänelle lahjaksi uudet teevehkeet, oikein sellaiset vehkeet, joita suuremmassa maailmassa käytettiin. Miten hienot ja kauniit olivat nämä kannut ja lasit, oikeata kristallia lienevät olleet nämä lasit. Varovasti niitä nainen käsitteli ja pelkäsi niin kovin, että jos hyvinkin särkyvät, kun niihin tulikuumaa totivettä arkailematta kaadetaan. Mutta Ilja Huurinainen vain nauroi ja sanoi, että eivätpäs särykään hänen ostamansa lasit. Nämä olivat näet juuri sitä oikeata totivesilasia, se karaistiin ja muokattiin monella muotoa, ennenkuin se lasiksi valaa säväytettiin. Niin se saatiin kestämään miten kuumaa hyvänsä, ja olipa hänellä rahaa uusia ostaa, jos nämäkin vielä sattuivat särkymään.
Oli Ilja Huurinaisella rahaa, oli hän muitakin tuomisia Yrjön naiselle ostanut, mutta ne tuomisensa hän antoi vasta seuraavana iltana, kun ei ollut ketään muita näkemässä. Silloin Ilja Huurinainen avasi suuren matkalaukkunsa, kaivoi sieltä aivan pohjalta suuren käärön ja ojensi sen naiselle.
— Kas tämä on sinulle, Aliina, kaikesta hyvyydestäsi.
Niin sanoi ja taputti hiukan poskelle, kun nainen huomaamattaan oli unohtunut hänen viereensä seisomaan. Veri kohosi naisen poskille ja vapisevin käsin hän käärön avasi. Sieltä tuli näkyviin kaksi muuta kääröä, toisessa oli kengät, oikeat kiiltonahkakengät, ja toisessa silkkikangasta ja mitä muuta lie vielä ollutkaan. Nainen ei oisi kuolemakseen arvannut mitä siinä oli, mutta Ilja Huurinainen taputti häntä toistamiseen poskelle ja nauroi, niin että hänen valkoiset hampaansa parran alta vilahtelivat.
— Sukat tässä on, sellaiset sukat, joita näissä kengissä tavallisesti pidetään.
Hän oikaisi ne suoraksi ja silloin vasta nainenkin huomasi, että sukathan siinä oli. Mutta ihmeelliset olivat nämä sukat, niin hienoa ainetta, mitä lienevät olleetkaan, tuskin uskalsi niitä sormillaan hypistellä. Mutta Ilja Huurinainen selitti, että ne olivat hyvin kestävät, vaikka näyttivät niin ohuilta ja hataratekoisilta. Kun oli kengät hyvät, piti sukat myös olla tällaiset, niin silloin jalka rupesi vasta jalalta näyttämään.
Yrjön nainen oli aivan huumaantunut, hyvään aikaan hän tuskin tajusi, oliko valveilla vai näkikö unta. Mutta sitten hän havahtui ja hätääntyi, ei sanonut oikein tietävänsä, uskaltaisiko hän näitä tuomisia ottaa vastaan. Yrjö kun nämä näkisi, niin mitä vielä ajattelisi.
Mutta osasi Ilja Huurinainen naisen rohkaista ja suostutella. Niin sanoi, että mitäs näitä tavaroita tarvitsi nyt aivan heti mennä Yrjölle näyttämään. Panisi Aliina nämä piiloon ja sitten myöhemmin, kun kylillä kävisi, niin sanoisi itse sieltä ostaneensa. Vaikka kahvirahoilla sanoisi ostaneensa, jotka tänä talvena ansaitsi. Tuossa käärössä oli vielä silkkinen hamekangas, niin senkin voisi siellä samalla matkalla valmiiksi teettää, ei silloin Yrjöllä oisi mitään sanomista.
Oikeassa oli Ilja Huurinainen, mutta hänpä olikin niin sukkela mies asioita huomaamaan ja selittämään, eikä Aliina enää yhtään epäröinyt. Hän oli niin sanomattoman onnellinen saamistaan lahjoista, hänen elämänsä unelmat rupesivat täyttymään. Jo saattoi hän nyt kylillä näyttäytyä oikeiden ihmisten säätyyn kelpaavana, kukapa osaisi aavistaa hänen olevan Louhivaaran ruununtorpasta, kun vedettäisiin jalkaan nämä sukat ja nämä kiiltävät kengät ja siihen vielä hame sulkkuinen, uudenuutukainen sokaistaisiin. Häntä katseltaisiin, katseltaisiin, silmiä tähyäisi joka puolelta, kun hän kirkkotietä kulkisi.
Hän piiloitti lahjakäärönsä tuvan nurkassa olevaan vaatekaappiin, aivan perimmäiseen komeroon kätki, syvälle muiden vaatteiden alle. Ei Yrjö konsanaan tätä kaappia penkonut, mutta niin vain tuntui oudolta olo, kun ne tavarat olivat siellä. Kun Yrjö tupasessa askarteli, niin naisen silmä yhäti pälyi kaapille päin, Yrjön silmän välttyessä piti siepata sen avain ja toiseen kaappiin piiloittaa, astioiden alle kätkeä. Ei Yrjön nainen voinut itselleen sanoa, miten hän niin pelkäsi, ihan kuin kaapissa oisi suuri synti piilossa ollut, oisi siellä hiljakseen ovea liikutellut, häntä säikytelläkseen sysinyt. Pompahtaisi kerran ovi auki ja niin paljastaisi Yrjölle, kaiken paljastaisi.
Niin oli vielä arka nainen nuori, mutta kun päivällä yksin tupaseen jäi, niin silloin avaimen kätköstään etsi, vapisevin käsin aarteensa esille kai voi. Kauan hän näitä lahjatavaroitaan katselee, vilkaisee välillä ikkunaan, jotta eihän vain kukaan tulisi ja häntä yllättäisi, ja taas katselee ja ihailee. Koettaa hän jalkaansa hienoja sukkia ja kiiltäviä kenkiä, unia uneksii ja kuvittelee, miten hän kerran päivänä kesäisenä koko kirkkokansan lumoaisi. Kaukana hän kulkee, unohtuu pois mielestään Louhivaaran torppa ja hyvä miehensä, komean ja nauravan Ilja Huurinaisen rinnalla hän leveätä kirkkotietä liikkuu ja avautuu heidän edessään ihaileva kansan paljous.
Näin kiusaaja näytti hänelle maailman ihanuuden. Tiesi Ilja Huurinainen, mies kaikki koulut kokenut, millä hän salojen yksinäisyydessä eläneen naisen lumoaisi.