V.
Vielä enemmän väkeä Louhivaaran salolle virtasi. Joulunpyhien aikaan oli hiljaisempaa ollut, mutta pyhien päätyttyä toinen verta lisää hevosmiehiä ja tukinkaatajia pestattiin. Tuli myös muuta joukkoa, kaikenlaista kulkijaa, niin että ihmetellä piti tätä kansanvaellusta.
Mutta valiompaakin väkeä joukossa oli, metsäherra kävi ruununmiehenä työmaata tarkastamassa ja viikon verran myöhemmin tuli mistä asti lienee tullutkin norjalaisen yhtiön puolesta suuria herroja samanlaiselle tarkastusmatkalle. Jos lienevät Helsingistä asti olleet nämä herrat, niin oudoilta näyttivät ja vierasta kieltä keskenään puhuivat. Viikon verran asuivat Louhivaaran ruununtorpassa ja Yrjön nainen sai heille emännöidä.
Jo silloin Yrjön nainen sai omissa silmissään lisää arvoa, oli vähän muita vertaisiaan parempi mielestään. Tyytyväisiä nämäkin suuret Helsingin herrat olivat hänen emännöimiseensä, häntä kilvan kehuivat, kiittelivät. Ja niin olivat iloisia veitikoita, mutta yhtä hyvä oli heidän joukossaan Ilja Huurinainen, komea ja sukkelasanainen Ilja Huurinainen. Häneltä Helsingin herrat kaikessa neuvoa kysyivät, hän kaikki tiesi ja osasi toisia opastaa.
Oikeita markkinoita ruvettiin nyt tilipäivinä tukkilaistuvilla pitämään. Läheltä ja kaukaa silloin tuli kauppasaksoja, suuret kuormalliset tavaraa toivat, siellä ne kaikkien nähtäväksi levittivät. Tahtoi myös Yrjön nainen markkinoille lähteä, aina kuuli sitä tavaran paljoutta kehuttavan, niin kerran itse tahtoi lähteä näkemään ja ihmettelemään.
Ilja Huurinainen Yrjön naisen markkinoille vei. Oli Iljalla suuri matkareki, korkeaperäinen ja leveä riehtiläs, siihen hän Aliinan istutti, monet peitot ja vällyt nahkaiset ympärille kääri, itse viereen asettui heponsa kukkatupsuohjaksia pitelemään. Niin ajoivat markkinoille, onnellisena istui Yrjön nainen kukkeaposki Ilja Huurinaisen rinnalla. Jo näki unelmiensa täyttyvän, kaikki heidät huomasivat, heille kohteliaisuutta osoittivat. "Pois tieltä väistykää!" niin väkijoukossa huudeltiin, "Ilja Huurinainen tuolta tulee. Itse on siinä Ilja Huurinainen, komea on hepo ja muut vehkeet ja nainen nuori on rinnallaan!"
Niin kohisi äänet satapäisen joukon heidän ohi ajaessaan. Ja oli nahkaisten peittojen alla tavaraa, monet paketit ja kääröt, Ilja Huurinaisen markkinoilta ostamia. Ei itsensä Yrjön naisen ostaa huolinut, Ilja Huurinainen, komea ja naurava Ilja kaikki osti hänen mielihyväkseen. Mitäpä oli Iljan rinnalla hänen oma miehensä, orvoksi ja osattomaksi oisi elinijäkseen jäänyt, jos ei luojan onni oisi näitä norjalaisen hommia Louhivaaran salolle lähettänyt.
Näistä hyvää kaikenlaista herui ja hersyi. Oli iloista elämää heidän pienoisessa pirtissään, karttui hänelle rahaa emännöimisestään ja karttui tavaraa. Jo oli kaapin kätköissä monta kääröä, joita ei Yrjön silmän tarvinnut nähdä. Ei hän niin pahoin enää peljännytkään, jo oli arka omatunto tullut rohkeammaksi, mutta niin oli vain parempi, jotta ei vielä tänä talvena kaikkia nähnyt, mitä oli saanut Iljalta, mitä muuten hankkinut.
Niin päivät ja viikot vierivät, Yrjö vain eräretkillään kulkee, saukkoja ja muuta metsänriistaa pyytää. Oliko niin sokea ikänsä metsissä elänyt mies, jotta ei oman naisensa elämässä mitään pahaa huomannut?
Kenties ei niin sokea ollut, kenties yhtä ja toista huomasi, mutta ei tahtonut siinä mitään pahaa nähdä. Niin oli tosiaan lapsellinen Yrjö Hänninen, hyvää omasta naisestaan uskoi. Puhtaan ja yksinkertaisen oli äitinsä, vanhauskolainen äitivainajansa, antanut hänelle elämänkatsomuksen. Pyhänä oli neuvonut kotinsa pitämään, pyhänä pirtin ja pyhänä miehen ja naisen yhteisen elämän. Tiesihän tosin Yrjö, että hänen naisensa oli toisissa oloissa kasvanut kuin hän itse, mutta uskoi sielläkin hänelle samaa neuvotun ja niin ei tahtonut enää ruveta neuvottua neuvomaan. Nainen nuori oli hänelle lupauksen antanut, oli hänelle jo lapsia synnyttänyt, niin tottapa tiesi myös kunnialla tiensä kulkea, puhtaana pyhäisen pirtin pitää ja puhtaana oman elämänsä. Vieras oli Yrjö Hänniselle ajatus, että oisi oman naisensa askelia pitänyt ruveta vaanimaan.
Lieneekö nainen nuori Yrjöä konsanaan oikein ymmärtänyt. Monasti niitä, Yrjön yksinkertaiseen ja hyvään uskoon kasvatettuja ihmisiä ymmärretään huonosti, mutta tällainen ihminen vain salassa kärsii, ei valittamaan rupea. Kärsii ja odottaa, että hyvä uskonsa kerran vielä täyttyisi.
Niin Yrjö odotti, mutta synti jo pyhäisen pirtin seinien sisällä hiiviskelee, siellä komeroiden kätkössä piileksii. Se myös aikaansa odotti.
Jo sai tuosta Louhivaaran Yrjö ensimäisen varoituksen.
Tuli heidän torpalleen kylättelemään muuan Yrjön vanha naissukulainen. Kirvesvaaran Marjataksi tätä vanhaa naista sanottiin, hän eleli Kirvesvaaran ruununtorpassa oman poikansa ja tämän naisen turvissa, sieltä peninkuormaisen taipaleen takaa kerran kaksi vuodessa Yrjöä ja tämän naista katsomaan saapui.
Niin oli hän jälleen tullut, tämä vanha nainen, hiihdellyt pitkän taipaleen, kun kuuli Louhivaaran salolta kummia kerrottavan. Kummia oli kuullut, vielä kummempia perille tultuaan näki. Tiesihän tuon vanhan naisen, tarkkasilmäisen asioita näkemään, Yrjön äitivainajan vanhaan hyvään uskoon kasvatetun. Hiukan epäkelpona hän oli aina tätä Yrjön naista pitänyt, huonosti olivat keskenään sopineet, ja nyt vanha Marjatta jo ensimäisenä päivänä huomasi, että hänen pahat aavistuksensa rupesivat toteutumaan.
Mutta ovela oli vanha Marjatta, mitään näkemättömäksi tekeytyi ja Yrjön naista mielisteli. Näin hänelle haasteli:
— Jo on sinulla onnen päivät, lintuseni, kun yhtenään väkeä pirtissäsi kuhisee. Ei ole ikävät illat, ei ikävät aamutkaan ja paljon hyvyyttä jättävät taloon.
— Mitä jättänevät hyvyyttä vai jos vain pahaa jättänevät.
Näin nuori nainen sanoo kärkevästi. Vainusi hän vanhan Marjatan ajatukset, kovin häntä koko tämän saapuminen sapetti ja niin koetti vastenmielisen vieraansa nopeasti lähtötielle toimittaa.
Mutta ei vanha Marjatta niin hevillä lähde, päivän toisen ja kolmannenkin kyhnii, joka komeroon tähyilee ja yhä Yrjön naista mielistelee. Taas toisen kerran haastelee:
— On tuo vieras tukkilaisherra hyvältä näyttävä mies, sopuisa mies ja hyvin tuo vaivannäkösi palkinnee?
Tähyilee vanha Marjatta kaapille päin. Sävähti naisen nuoren sisässä, arvasi hän, että haluaisi vieras kurkistella mitä on kaappiin hyvyyttä karttunut. Mutta ei ole kuulevinaan Marjatan kehumisia, ei näkevinään hänen mielitekoaan. Oli ennen vaatekaappinsa hyvyyksiä Marjatalle näytellyt, nyt ei oisi autuutensa hinnasta suostunut näyttämään, vaan visusti kaapin avaimen kätkössä pitää.
Oli kuitenkin Marjatta merkille pannut, missä kaapin avain oli piilossa, ja kun kerran Yrjön naisen silmä välttyi, silloin avaimen sieppasi ja kaapille ehätti. Kärppänä hän liikkui, ketteränä keikahteli, vaikka muulloin näytti niin vaivaiselta. Parahiksi ennätti kaapin penkoa, naisen nuoren salaiset kätköt kurkistella, kun kuuli kolinaa porstuasta.
Jo tiesi silloin, mitä oli tietää halannut, mutta ei mitään puhunut näkemästänsä. Vasta kotimatkalla, kun Yrjö oli häntä alkutaipaleelle saattamaan lähtenyt, tälle huomionsa haastoi.
— Saisit sinä Yrjö, niin sanoo, — paremmin naistasi silmällä pitää.
Liian hyvää ystävää on naisesi tuolle vieraalle tukkilaisherralle.
Ihmettelee Yrjö, että mitäs pahaa tuossa oisi, jos hänen naisensa Ilja Huurinaiselle palvelusta tekee. Hyvin maksoi Ilja Huurinainen hänen naiselleen ja hyvin maksoivat kaikki tukkilaisherrat, niin pitihän niille palvelusta tehdä.
— Liian hyvin se maksaa, liian hyviä lahjoja naisellesi jakelee,
Hölmistyi Yrjö, kun vanha Marjatta hänelle kertoi, mitä synnillisiä koreuksia oli hänen naisensa vaatekaapin kätköistä löytänyt. Mistä hän, mies salolla ikänsä elänyt, oli arvannut Ilja Huurinaisen mieleen juolahtavan tuoda hänen naiselleen tarjoksi mokomia tavaroita. Missä hänen naisensa niillä koreilisi, mutta liesihän naisen herkän mielen, hennoiko se hyljeksiä, vaikka mitä räämää ja joutavaa rihkamaa tyrkytettiin.
Lupasi Yrjö kuitenkin Marjatalle, lupasi paremmin silmät auki pitävänsä. Mutta kun sitten kotonaan vanhan Marjatan varoituksia muisteli, ajatteli että pitäisi hänen ryhtyä naisensa kätköjä kaivelemaan, kurkistelemaan, niin jo hävettämään rupesi. Pois käänsi katseensa lukitusta vaatekaapista, pois koetti kuulemansa mielestään karkoittaa. Ei ollut miehen mittaista hommaa oman naisensa askelien vaaniminen. Narri siihen saattoi ruveta, ei mies pahainenkana.
Näin Yrjö ajattelee, mutta jos lienee kuitenkin jäänyt syvälle mielensä kätköön kytemään salainen levottomuus.