VI.
Kovin oli metsäherra tänä talvena Louhivaaran oloihin ja asioihin innostunut. Taas hän on tarkastusmatkalla kulkenut, ensin työmaalla ja sitten muuallakin hiihdellyt. Pari kolme talvista päivää levähtämättä hiihteli ja Yrjö sai mukana kulkea, perimmäisiä rajojaan myöten koko vartiopiiri samoiltiin. Ja metsäherra Yrjölle suunnitelmiaan selvitteli, oli sillä niitä niin paljon, jotta kaikki lopulta sekaisin meni Yrjön muistissa, lohkohakkaukset ja muut taimien istutukset sekaisin menivät.
"Miten lienee mies mokoma metsäherraksi herennyt, runoja rakentaa, tuulta tavoittaa." Näin Yrjö hiihdellessään ajattelee.
Joutuivat tuosta lopuksi Louhivaaran alla olevaan notkelmaan, jossa Yrjöllä oli pienet niittyraivauksensa ja jossa niiden rannaksessa kaunista koivikkoa kasvoi. Siinä taas metsäherra pysähtyi ja jo silloin Yrjö ajattelee: "Lohkohakkaustako se tässäkin mielii, kauniit koivahaiseni hävittää."
Erehtyi sentään Yrjö, eihän metsäherra siinä lohkohakkausta ajatellut, muita oli mietteitä mielessään. Alkaa tiedustella Yrjöltä, oliko maaperä tässä notkelmassa hyvää ja voimakasta.
— Ka hyvää tuo lienee maata, arvelee Yrjö.
— Hyvin heinää kasvaa, maan täydeltä kasvaa ryöhöttää mehukasta heinää, kun vain ojia siivoaa.
— Niinpä, niin, arvasinhan minä, että hyvää tässä on maata. Savikerros pohjalla?
Jo Yrjö arvelee, että mitähän tuo tämän maan hyvyydestä niin tarkkaan utelee. Myöntää kuitenkin, että savi tässä pohjalla on. Päällä ensin muuta maata, möyheätä mullikkoa ja sen alta savi vastaan tulee.
— No sitten se on niinkuin olla pitää hyvän maan. Ja entäs tuolla koivikossa, onko sielläkin savea?
— Tottapa lienee savea sielläkin, kauniit on koivahaiset kasvattanut siihen metsän jumala. Ja vielä muuta hyvyyttä kasvattaa, putkea tunkee monenlaista, pitkiä putkilolta ja angervoa. Hyvä on siellä niiden piilossa teiren pesueiden elostaa.
Niin Yrjö kotinotkonsa kaunista koivikkoa kehuu. Monasti oli siinä teiren poikueiden elostelua tarkastellut ja sulaksi jo mielensä lämpenee, kun huomaa metsäherrakin tämän maan hyväksi. Metsäherra tästä innostuu, katselee ympärilleen ja huudahtelee:
— Tiesinhän minä, tässä on paljon hyvää maata, tämän Louhivaaran ympärillä. Nämä kauniit niittynotkot ja nämä koivikot, ei maata parempaa missään. Voisi tähän talon laittaa, hyvät viljamaat avata. Vai mitä arvelet Yrjö, eikös oisi tämä Louhivaara talon paikaksi luotu?
— Ka mikäs siinä, hyvän tähän voisi talon laittaa. Oisi niittymaata, metsää oisi ja pellon paikkoja et parempia mistään löydä. Hyvää on maa tuolla vaaran laellakin, kiviä vähän ja hyvän viljan kasvattaa.
Näin he siinä haastelevat, kehuvat Louhivaaran maita hyväksi talon paikaksi. Ei arvannut vielä Yrjö, mitä oli virinnyt ajatuksia metsäherran mielessä, mitä mietiskeli mies runon rakentaja, tuulen tavoittaja. Mutta jopa metsäherra mietelmänsä sanoiksi sanoo, alkaa Yrjöltä tiedustella, eikö tämä ole konsanaan toivonut, että saisi nämä mieluisat maat tästä Louhivaaran ympäriltä omikseen. Saisi nämä notkot ja koivikot ja siihen vielä sievän lohkon havumetsää, saisi näitä hallita ja viljellä oman mielensä mukaan, kenenkään toisen mieltä kuulematta, ruunun metsäherralta lupaa kysymättä.
Ällistyi Louhivaaran Yrjö, mies ikänsä metsissä elänyt, ällistyi näistä metsäherran sanoista. Ei hän ollut tosiaan koskaan tätä asiaa ajatellut, niin oli eränkäyntiin mielensä kiintynyt ja salojen samoiluun. Hän metsäherralle tunnustaa:
— Metsään minulla mieli vetää. Jos saisin omiksi nämä maat, tokko niitä viljelemään minussa miestä oisi.
Rehellinen mies, niin omaa etuaan hyljeksii, ei metsäherran herättämä houkutus häntä häikäise. Mutta ei metsäherra niin vähällä luovu ajatuksista, jotka hänen päässään ovat virinneet. Alkaa hän selvitellä Yrjölle, miten suuri oli synti pitää tällaisia maita viljan kasvamattomina, ja kun Yrjön suku oli niin kauan rehellisesti ruunua palvellut, niin hänellä näihin maihin oisi lähin oikeus ja esikoisuus. Saisi hän tästä itselleen talon paikan helposti lunastetuksi, kun anomus tehtäisiin, kartat laadittaisiin.
Yrjö yhä epäilee:
— Hyvää tarkoittanet metsäherra, ka ei kaikille hyvä hyväksi koidu. Saisin tästä oman konnun, pellot hyvät, niityt hyvät, nepä minut jo kammitsoisi. Menisin metsälle, teiren soitimelle kevätyönä yrittäisin, pelto minua sieltä jo pois riitelisi kevättoukojen teolle. Tekisin toukoa, metsälle ikävä oisi. Paha siellä, paha täällä, kammitsassa öisin miespoloinen, ka sitä en suvaitse.
Näin Yrjö, vapaudestaan on arka mies metsien samoilija, eränkävijä. Vaan entäpä hänen lapsensa, hänen molemmat poikansa, jotka kerran miehiksi varttuisivat. Niistä nyt metsäherra rupeaa puhumaan, Yrjölle selvittää, että piti hänen niiden tulevaisuudesta huolehtia, ja jos vielä lisääkin lapsia syntyi, kun nuori oli naisensa ja elämää rakasti. Sai hän itse elämänsä iltaan asti metsissä kulkea, kukapa häntä siitä esti, ja riitti näitä Louhivaaran piirin metsiä hänelle, vaikkapa näitä pala palalta kaadettiin. Uusia siinä jo sijaan kasvoi, niin että ei ollut pelkoa niiden loppumisesta. Mutta uusi aika oli uusi aika, piti myös ruununmaita ruveta viljelemään, lisääntyvälle kansalle leipää kasvattamaan. Ja Yrjön pojat tässä jo uuden ajan miehinä leipää kasvattaisivat, hän itse vanhan ajan miehenä saisi rauhassa elellä, mielensä mukaan metsiä kulkea, jos ei maan möyriminen häntä miellyttäisi.
Niin hän innostuneena puhuu, mies runon rakentaja, tuulen tavoittaja. Jo hän metsien miehen silmien eteen maalaa uuden ajan: lainehtivia viljapeltoja hän Louhivaaran päivärinteille levittää, notkot jo niitty ojituksiksi aukenevat ja vaaran laelta komea uutistalo näkyy.
Mitäpä taisi enää vastaan sanoa metsien mies, jo myöntää:
— Hyvin sanasi sovitat, metsäherra, paremmin tiennet, paremmin nähnet ajat tulevaiset kuin minä miespolo, ikäni metsän peitossa elänyt.
Tuosta metsäherra yhä enemmän innostuu, suksisauvoillaan viittilöi, metsien miehelle uuden ajan tapahtumia maalailee. Rajasaloja olivat nämä maat, valtakunnat näistä riitelivät, tukkanuottaa vetivät, mutta hänpäs, Louhivaaran Yrjö, oli näiden maiden vanhin asukas ja hänen sukunsa. Jumaliste, hän oli isäntä ja hänen piti juurensa syvälle juurruttaa, niin että ei ryssä eikä mikään saanut häntä paikaltaan heilahtamaan. Ja niin taas kiertyy Louhivaaran uutistaloon, avaroiksi hän sen pihamaat kuvailee ja sielläpä Yrjö itse harmaantuneena vanhuksena kävelee, kävelee ja kauas silmänsä tähyilee. On hänellä näköalaa joka ilmansuunnalle, on metsiä, on järviä, on saloja siintäviä ja kaikki on hänelle tuttua, hän on näiden rajasalojen vanha vartija. Patriakka hän oli, Louhivaaran patriakka, niin että tiesivät olla rähisemättä hänen silmänsä ulottuvilla.
Jo nauraa Louhivaaran Yrjö, kun metsäherra omista sanoistaan intoutuneena hänen tulevaista valta-asemaansa kuvailee.
— Olet sinä mies mokoma sanojasi sovittamaan, mahtajan minusta teit, patriarkaksi kohottavasi lupasit. Ka pitänee totella neuvoasi, jos pojilleni tuosta hyvää koituisi, jos nuo pojat jumalan luomat tuosta kerran hyvällä minua muistaisivat.
Ajatteli Yrjö vielä, että jos tuo metsäherra joutavaa vain intoilee, hänen mieltään hyvitelläkseen. Jos jo huomenna unohtaa tämän asian ja alkaa muita suunnitelmiaan hänelle selvitellä.
Mutta vakavissaan metsäherra tätä asiaa toimitti, lupasi kesän tultua vielä lähemmin näitä Louhivaaran maita tarkastaa. Kesällä oli täällä paljon muutakin puuhaa, niin siinä yksin tein tämäkin asia valmiiksi tehtäisiin, kartat ja muut anomuspaperit laadittaisiin. Oli siinä yhtä ja toista mutkaa muistettavaa, mutta tiesi hän, miten asia ylemmissä paikoissa esitettäisiin.
Oli metsäherralla matka toiseen vartiopiiriin ja Yrjö lähtee häntä salojen poikki suksipelissä saattamaan. Aamupäivällä he lähtivät ja niin Yrjö lähtiessään sanoi, että hän perillä yöpyisi.
Nainen häntä matkalle varustelee, pikku pojat ja Ilja Huurinainenkin pihamaalla lähtöä katsomassa seisovat. Nainen vielä tiedustaa, että jos hyvinkin Yrjö samana iltana palaisi, kun oli kumajava kuutamo taivalta tehdä.
— Mitäpä lähtisin öitä hiihtämään, kun on isä jumala päiviäkin antanut.
Näin Yrjö sanoi ja potkaisi suksensa lähtöön. Mutta kummasti välähti
Ilja Huurinaisen katse, kun hän nämä sanat kuuli.
Hyvä oli sinä päivänä suksikeli, pakkanen parahultainen, metsän puut puhtaat talviaisen lumista. Jo aurinko hongan latvan tasalle keskipäivällä kohoaa, talven selän taittumista se kohta ennustaa. Siitä miehet hiihdellessään haastelevat ja kumman keveältä tuntuu nyt Yrjön mieli, on kuin metsän jumala hänelle honkien lomasta hymyilisi, kevään lupauksia metsien miehelle tarinoisi. Jo ajattelee Yrjö, että jos hyvinkin nämä uuden metsäherran hommat eivät liene joutavaa tuulen hosumista, jos hyvinkin metsän jumala häneen mielistyy, uuden sorean taimiston kaadetun metsän paikalle kohottaa. Jo ajattelee sitä ja muistelee muitakin metsäherran lupauksia. Kesällä oli metsäherra luvannut Louhivaaran maita paremmin tarkastaa, no tiesi hän ne maat hyviksi, luojan siunaamiksi tiesi viljaa antamaan, heinää kaikenlaista kasvattamaan. Hyvin siinä pojat jumalan luomat eläisivät, vaikka metsän antimista kerran aika jättäisi, pitäisi maasta ruveta elantoa ottamaan.
Niin jo metsien mies kauniina talvipäivänä metsän lumoissa hiihdellessään uuden ajan keväisiä kangastuksia mielessään hautoo. Unohtui pois huolet, kun metsien jumala honkien lomasta hymyili.
Mutta samana iltana vieras tukkilaisherra hänen naisensa nauratteli.